Teatteri Jurkan Ihan pienet luut täräyttää suoraan selkäytimeen – Riehakas ja koskettava sukupolvi- ja sukupuolikokemus

Tällaista yhteyttä esitykseen en ole kokenut sitten Q-teatterin Kaspar Hauserin kymmenisen vuotta sitten! Teatteri Jurkan Ihan pienet luut on kauttaaltaan freesi ja siitä pulppuileva ilo tarttuu. Se onnistuu olemaan sekä hauska että koskettava ja tavoittaa paitsi sukupolvi-, myös sukupuolikokemuksen. Itse koin tulleeni nähdyksi sekä laman lapsena että tyttönä ja naisena.

Esityksen ensimmäinen osa on juonellinen ja toinen fragmentaarinen, tarjoten katkelmia elämästä. Näytelmä alkaa vuonna 1989, kun Pihla Penttisen ja Hanna Vahtikarin esittämät tytöt ovat 9-vuotiaita, ja kulkee pitkälle aikuisuuteen asti. Tiedossa on siis myös laman kuvausta, ja tuoreen siitä tekee asian tarkastelu lapsen silmin. Miten lapsi ymmärtää aikuisten maailman mullistukset, ja miten hänkin joutuu kantamaan häpeää asioista, joille ei voi mitään? Miltä lapsesta tuntui se aikuisesta pieni asia, kun hieno sohva vietiin juuri ennen kaverijuhlia – ja pahempaa seuraa.

Tytöillä on halu tulla nähdyksi, mutta heihin kohdistuvat katseet voivat johtaa hyvän sijaan myös ei-toivottuihin tai jopa ikäviin tuloksiin. Esityksessä käy hienovaraisesti ilmi, miten naisen kehon oletetaan olevan yleistä omaisuutta. Se alkaa jo tyttönä, ensimmäisten muotojen myötä, ja kohta tytön ja naisen velvollisuus onkin olla jatkuvasti varuillaan.

Teoksen pienet asiat tuovat katsojalle lämpimän läikähdyksen tai herättävät muistoja. On ihanan nostalgista, että näytelmän tytöt eivät ole vielä kuulleetkaan kännyköistä tai sovelluksista. Kaverille soitellaan lankapuhelimella, ja jos joku ei ole kotona, häntä ei tavoita. Tämä sukupolvi muistaa vielä hämärästi, millaista on, kun matkan ajaksi yhteydet katkesivat täysin.

Esityksessä on ihana energia, ja siitä kuuluu suuri kiitos näyttelijäkaksikolle. Pihla Penttinen ja Hanna Vahtikari ovat aivan upeita. Sähikäiset tavoittavat sen voiman, millä lapset kokevat asioita. Fyysisyys ja ilmeet osuvat nappiin. Miten hyvin he esittävät tyttöjä ja sitä tunteiden kakofoniaa rohkeudesta arkuuteen – reippautta, kun yhteiskunta ei ole vielä opettanut, että tytön ja naisen pitää hävetä ja pienentää itseään. Valitettavasti esityksen myötä tytöt oppivat senkin, kuten niin moni tyttö ennen heitäkin.

Samanlaista tunteiden vuoristorataa koetaan myös katsomossa. Epäilemättä moni pohtii myös sitä pientä tyttöä, joka itse oli, ja omia kipupisteitään.

Lavastuksessa hyödynnetty hieno videototeutus tuo esitykseen selvää lisäarvoa ja laajentaa Jurkan intiimiä lavaa. Lavastus- ja videoratkaisusta kuuluu kiitos erityisesti Annukka Pykäläiselle ja Saku Kaukiaiselle. Näyttelijät laajentavat lavaa myös kirjaimellisesti sinkoilemalla valloittavasti ympäri koko teatteritilaa ja Jurkan tapaan kadulle asti.

Ihan pienet luut on kolmen voimanaisen teos. Ria Kataja on näytelmän käsikirjoittaja yhdessä Pihla Penttisen ja Hanna Vahtikarin kanssa ja lisäksi myös näytelmän ohjaaja. Hän onnistuu yhdistämään esiintyjät ja yleisön omalla, välittömän lämpimällä tavallaan.