Täydellinen emäntä saa burnoutin, koska pidämme yhdessä myyttiä yllä
Vastuu juhlapyhien järjestämisestä ei jakaudu, jos työmäärästä purnaa vain kavereilleen, kirjoittaa Maaret Launis.
Osoittakaa minulle tiiiviisti yhteyttä pitävä suku, jossa ”kaikki” rakastavat juhlapyhien viettämistä, niin minä osoitan teille yhden tai kaksi vanhempaa naista, jotka käytännössä järjestävät ja toimeenpanevat kaiken.
Mitä yläluokkaisempi suku, sitä korkeammat ovat standardit sen suhteen, kuinka hienostuneet leikkokukat on tänä vuonna hankittu, kuinka pölyttömät ovat eteishallin listat ja kuinka kauniit uudet villakankaiset tyynynpäälliset. Emännän kuuluu sirotella keskustelun sekaan kommentteja siitä, miten se ja tämä triviaali yksityiskohta juhlapöydässä on ”ihan suoraan purkista”. Näin viestitetään, että ei tässä ylisuoriteta, on minullakin elämä.
”Jos on valittava kodinhoidon ja jonkin hedonistisen ilon väliltä, valitsen joka kerta jälkimmäisen.”
Minusta on tullut suuri emäntien ihailija. Kuulun heihin, jotka nauttivat emäntien työn hedelmistä ja samalla ovat riittävän monta kertaa omakohtaisesti kokeneet, mikä helvetillinen duuni yhden perhejuhlan järjestämisestä koituu.
Tiedän, että on monia, jotka emännöivät sydämensä kyllyydestä. Ja sitten on niitä, jotka suoriutuvat, koska kuka muukaan sen tekisi. Ja vielä niitä, jotka ovat alkaneet miettiä, että kun meitä kerran on 20, joista puolet täysi-ikäisiä, voisiko joku toinenkin tehdä jotain.
Itse en ole kummoinen emäntä. Jos on valittava kodinhoidon ja jonkin hedonistisen ilon väliltä, valitsen joka kerta jälkimmäisen, ja kaikki ex-puolisoni voivat eittämättä vahvistaa tämän.
Ongelma on, että omat standardini ovat melkoisen korkealla. Ei ole mitään määrää ylläpitoa, joka tuntuisi minusta liialliselta. Ja kaikki ylläpito, jonka joudun itse tekemään, tuntuu ylimääräiseltä. Nainen voi nykypäivänä kasvaa näin kammottavalla tavalla kieroon, muistuttamaan suorastaan keski-ikäistä miestä.
”Esikoiseni huomautti äskettäin, että äiti, sinä et ole vielä tehnyt pääsiäiskranssia oveen.”
Toinenkin ongelma on: minulla ei ole emäntää, joka tekisi kaiken puolestani. Olen itse se emäntä, jolle mikään ei kelpaa ja joka ei itse halua tehdä mitään. Se on vaikea yhtälö.
Pääsiäissunnantaille pitäisi olla ehdottomasti karitsaa, parsaa, hyvää punaviiniä ja jotain tuhmaa jälkiruokaa jossa on raastettua appelsiininkuorta päällä. Mutta karitsa ei ole koskaan pelkkää karitsaa. Se on kokopäivätyön ohessa tehty kymmenisen tunnin tunnin siivous, kukat, useampi kauppareissu, puhtaat ja silitetyt vaatteet, tahrakäsitellyt pöytäliinat, ja niin edelleen.
Esikoiseni huomautti äskettäin, että äiti, sinä et ole vielä tehnyt pääsiäiskranssia oveen. Ei ole äiti tehnyt pääsiäiskranssia, ei. Kuopan olen kuitenkin itse kaivanut, sillä olen suunnitellut pääsiäiskranssia lasteni kuullen monesti, koska ilmeisesti on tärkeä iskostaa myös heihin mielikuva kaikkivoipaisesta, jos ei Jumalasta, niin emännästä.
Ei siis ihme, että täydellinen emäntä on harvoin aidosti hyvällä tuulella. Hän ei muista juhlista jälkikäteen mitään eikä istu hetkeksikään alas. Hänen kärttyisyydelleen naureskellaan, ”pahoittelut, emäntä on vähän kireänä, nää on nää pyhät tällaisia”, eikä hän kerran vauhtiin päästyään osaa pyytää apua.
Ja jostain syystä muut vieraat ehdollistuvat mielellään siemailemaan negronejaan ja naureskelemaan naisväen höpsölle nalkuttamiselle ja esiintyvät samanaikaisesti normaalilla havaintokyvyllä varustettuina yksilöinä. Täydellinen emäntä on sosiaalinen rakennelma, johon osallistuvat kaikki, mutta se on helposti riisuttavissa yksilön ongelmaksi.
”Jos työkuormasta ei valita kuin kerran kvartaalissa tyttökavereille riesling-päissään, niin mikään ei muutu.”
Kun viime jouluna yritin nauttia pyhistä eli kokata, kuurata, vaihtaa jouluvinyylilevyä ja olla samanaikaisesti hersyvän ihana mutsi, tajusin, että se ei ole mahdollista. Esimerkiksi isäni lapsuudenkodissa tämän mahdollisti kotiapulainen.
Yläluokkaisissa kodeissa kasvaneiden suurten ikäluokkien ihmisten (ja erityisesti miesten) on vaikea ymmärtää siivoamiseen liittyvää turhautumista, koska he ovat varttuneet aikana, jolloin kotitalouksissa on ollut henkilökuntaa. Ei ihme, että äitien kiharat ovat olleet niin terhakoita. Itse ehdin tuskin vetäistä hiukset ponnarille.
Mutta on asia niinkin, että jos työkuormasta ei valita kuin kerran kvartaalissa tyttökavereille riesling-päissään, niin mikään ei muutu. Sitten sitä palaa kotiin ja ruotuun ja alkaa kaikessa rauhassa ideoida juhannusta, minkä nyt yhteiskunnan koossapitämiseltään ehtii.
