Tatuoitu nänni ja peitetty arpi | Yhdeksän tarinaa tatuoinneista

Eeva Kerttula, 39: Se oli sitä aikaa, kun vielä imetin. Rintani olivat suuret, eikä syöpää olisi löydetty niin ajoissa ilman tutkimusta. Kasvain ei oireillut millään tavalla, se tuli sillä tavalla puskista. Minulla on BRCA2-geenimutaatio, joka altistaa rintasyövälle ja munasarjasyövälle. Sen takia olen käynyt vuosittain magneettikuvauksessa, ultraäänikuvauksessa ja mammografiassa. Sain tietää geenistä 22-vuotiaana. Minut kutsuttiin kuulemaan tutkimuksen tulos Kirurgiseen sairaalaan äitiyslomani päätteeksi tammikuussa 2014. Jalat lähtivät alta, kun kuulin diagnoosin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hitsi, minulla on pienet lapset. Elin hetken aikaa sumussa. Halusin, että rinta leikataan äkkiä pois. Ensin poistettiin rinta, jossa syöpäkasvain oli. Myöhemmin rintojen korjausleikkauksessa poistettiin toinenkin rinta. Olin ollut koko ajan sitä mieltä, että haluaisin uudet rinnat. Ne ovat minulle iso osa naiseutta. Parhaimman kaverin kanssa vitsailtiin, että kyllä nämä jo sietääkin vaihtaa. Huumori auttoi, todella. Korjausleikkaus kesti 11 tuntia. Muistan, kuinka sen jälkeen tuntui kuin olisi jäänyt puskutraktorin alle. Leikkaushaavaan tuli kuolio, ja minulle jouduttiin tekemään uusi ihonsiirto. Kävin Töölön sairaalassa teettämässä itselleni nännipigmentoinnit. Väri ei kuitenkaan pysynyt vaan haalistui, ja minua harmitti. Ajattelin, että joudun pigmentointikierteeseen. Sitten näin tatuoijan ilmoituksen sosiaalisessa mediassa. Laitoin hänelle sähköpostia ja kerroin, että haluaisin nännit, jotta niitä ei tarvitsisi teettää koko ajan uudestaan. Kukaan ei tunnista, että ne ovat tatuointeja. Kukaan ei tunnista, jos ei tiedä. Voin ylpeänä käydä uimahallissa. Ajattelen, että tässä on minä nyt. Ennen oli ennen, ja nyt on nyt. Niin, ovatko ne paremmat kuin alkuperäiset? Kyllä ne ovat. Rintojen materiaali otettiin selästä, ja koko yläselkä oli täynnä arpea. Koska olen mehiläistarhaaja, halusin tatuoida selkään mehiläiskuningattaren. Sen ympärillä kasvaa kaikenlaisia kasveja, joista on mehiläiselle hyötyä. Mehiläisen selkäkilvessä on punainen timantti. Selän tatuointi on hirveän ihana. Se on osa minua. Se on tietyllä tavalla herkkä eikä yhtään raskas. Mika Mikkola, 39: Olin noin 15-vuotias, kun meillä oli jääkiekkoturnaus Helsingissä. Pitkällä pelitauolla lähdin käymään kaverini ja hänen vanhempiensa kanssa näiden isovanhempien luona. Pysähdyimme ostarilla, missä kaverin äiti kävi kukkakaupassa ostamassa kukkia tuliaiseksi. Sillä aikaa me poistuimme autoista ja kiipesimme läheiselle kalliolle. Alas tullessa hyppäsin noin metrin korkean kiven päältä alas. Alla oli terävää sepeliä. Laskeuduin huonosti vasemman jalan päälle niin, että polveni osui ensimmäisenä sepelikasan päälle. Tuntui, kuin jalkani olisi kastunut. Kipua en muista tunteneeni. Korjasin housun lahjetta ja näin reiän. Nilkasta valui verta. Sääriluu pilkotti esiin. Jalastani puuttui pyöreä, perunan kokoinen palanen. Nilkutin kaverin kanssa kukkakauppaan, ja koko kauppa kauhistui. Kaverin äiti haki auton, laittoi jalan koholle kaverin polvien päälle. Autossa huomasin, että lihanpala roikkui nahanrämmäleen varassa jalkani sivussa. Muistaakseni veimme nopeasti kukat isovanhemmille ja vasta sitten menimme Auroran sairaalaan. Hermovaurio siihen jäi. Arpeen ei voi oikein koskea. Jos joskus vahingossa lyön kohdan jonnekin, on kuin jalasta menisi rautakanki läpi. Sormella koskeminen tuntuu iljettävältä, hassulta. Iho on siitä kohtaa kuopalla, siinä on loukko. Olen aina tiedostanut, että kohtaa ei voi oikein tatuoida, koska koskeminen tekee niin kipeää. Minua alkoi kuitenkin häiritsemään valkoinen läntti polven alapuolella. Halusin sen piiloon samalla punamustalla teemalla, jota minulla on muualla. Tatuoijan kanssa päädyimme siihen, että kohtaan laitettiin hieman puudutusrasvaa. Minulle laitettiin suukapula. Ihoa rypistettiin, ja sitä tatuoitiin milli kerrallaan. Kyllä siinä hiki tuli. Mutta noilla apukonsteilla tatuoiminen onnistui. Otin ensimmäisen tatuointini noin 20-vuotiaana. Voi sanoa, että olen tatuoitu päästä varpaisiin. Siitä on vain tullut oma juttu. Aloitti ja halusi sitten jatkaa. Tämän tatuoinnin otin vuonna 2021. Ei tatuointi varsinaisesti symboloi minulle mitään. Ehkä sitä, että ei pidä hötkyillä. Tuohan se mieleen hauskoja muistoja. Kukkakaupassa vanhat tädit ovat pelästyneet. Heidi Tamsi-Laine, 43: Puolisen vuotta aikaisemmin minulle oli sanottu, ettei rinnassani ole mitään, ainoastaan hormonaalisia kystia. Tunsin patin mutta ajattelin, etten voi koko ajan ravata lääkärillä. Kesä meni, mutta syksyllä päätin, että minun on taas mentävä näyttämään rintojani vastaanotolle. Sain diagnoosin hormonipositiivisesta rintasyövästä syyskuussa 2020. Lokakuussa pääsin leikkaukseen. Jo ennen leikkausta rinnassa oli nähtävissä kolme kasvainta eri puolilla rintaa. Silloin kirurgi suositteli koko rinnan poistoa. Leikkauksessa rinnasta löytyi kaiken kaikkiaan seitsemän kasvainta. Kun diagnoosi tuli, jäin asian kanssa hurjan yksin. Puhelimessa minulle vain ilmoitettiin, että minulla on useampi syöpäkasvain, ja sain lähetteen eteenpäin. En osannut elää sen tiedon kanssa. Sitä ikään kuin tippuu syvään kuiluun, yrittää hakea tietoa sekä ottaa yhteyttä eri tahoihin. Koin menettämisen pelkoa ja hätäännystä, sillä minulla on ala-asteikäiset lapset. Olen aina ollut sinut kehoni kanssa. Hyväksyin myös rinnan poiston. Mutta onhan se iso prosessi, johon ei osannut varautua etukäteen. Miltä oikein tuntuu, kun rintaa ei enää ole? Kehon asento muuttuu, mittasuhteet näyttävät erilaisilta itsellekin. Leikkauksen jälkeen oli iso kynnys katsoa omaa vartaloa ja näyttää sitä perheenjäsenille. Muutos oli raju. Kirurgin päätöksestä minulle ei tehty uutta rintaa poistoleikkauksen yhteydessä. Parannuttuani poistoleikkauksesta ajatus arpitatuoinnista heräsi aika nopeasti. Käytyäni läpi sytostaatti- sekä sädehoidot en halunnut altistaa kehoani uudelle leikkaukselle. Ensin piti odottaa leikatun alueen paranevan ja käydä vuosikontrollissa. Lääkäri sanoi minulle, ettei hän suosittele tatuoinnin ottoa. Koin sen kuitenkin tärkeäksi asiaksi mielen eheytymisen kannalta. Otin tatuoinnin tammikuussa 2022. Minulla ei ollut kunnollista kuvaa, vain idea. Halusin, että tatuointi on mustavalkoinen kukkakuvio ja että siinä on kontrastia. Halusin, että kuva täydentäisi puuttuvan rinnan. Kun nyt katson itseäni peilistä, en enää näe ruhjottua, operoitua kehoa. Näen kehon, joka kertoo tämän hetken tilastani. Siitä, että olen päässyt eteenpäin, eikä sairaus enää näy. Se eheyttää. En enää tunne, että minulta puuttuu jotain, vaan että minulla on kaunis kuva vartalollani. Lea Lundén, 38: Olin lämmittämässä naapurin saunaa, kun tunsin rinnassani patin. Ensin ajattelin, että ei se varmaan mitään ole, ehkä olin vain lyönyt sen johonkin. Melkein saman tien kuitenkin varasin ajan työterveyteen. Sain pikalähetteen ultraäänitutkimukseen ja neulanäytteeseen. Siitä lähti mylly pyörimään. Diagnoosi oli duktaalinen karsinooma, gradus 3. Rintasyöpä ja vielä pahimmanlaatuinen. Olihan se sellainen… Omalla tavallaan šokki. Kun pääsin onkologin kanssa keskustelemaan, selvisi, että syöpä on levinnyt kainaloonkin. Lääkäri kertoi, että samalla viedään koko rinta, vaikka minulle oli aiemmin puhuttu osapoistosta. Oli kuitenkin helpottava kuulla, että jossain vaiheessa pääsisin rintojen korjausleikkaukseen. Ei tarvitsisi olla loppuikäänsä yksirintainen. Minulla on aina ollut isot rinnat. Olen tykännyt niistä, kantanut rintojeni koon ylpeydellä. Ne sopivat persoonaani. Sairastumista seuraavana vuonna meillä oli häät. Hääpukua piti muokata niin, että sain irtofileen puvun sisään niin, ettei se pudonnut keskelle alttaria. Siinä oli pientä miettimistä. Mutta sain olkaimettoman puvun niin kuin halusinkin. Uusi rinta tehtiin niin sanotusta pelastusrenkaasta diep-leikkauksella. Mahasta otettiin suikale, josta muotoiltiin rinta. Tiedostin kyllä, ettei se tule olemaan ihan identtinen toisen rinnan kanssa. Mutta se saatiin mahdollisimman samankokoiseksi niin, että rinnat näyttävät yhtäläisiltä rintaliiveissä. Sanoin heti ei kiitos rakennenännille. Olin lukenut niin monta juttua, jossa jokin oli mennyt vikaan. Niistä ei aina tule hyviä tai ne voivat mennä kuolioon. Alle 35-vuotiaana rintasyöpään sairastuneiden Facebook-ryhmässä joku aloitti keskustelun tatuoiduista nänneistä. Kävin tatuoijalla kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tehtiin nänni ja vatsan tatuoinnin ääriviivat. Värit tehtiin puolen vuoden päästä. Niin isoa tatuointia ei päivässä väritetä. Vatsan tatuointi on minulle tärkeämpi tatuointi. Nännitatuointi on vain nännitatuointi. Sillä vähän niin kuin normalisoidaan se rinta, niin sanotusti. En laske sitä tatuoinniksi, jota voisin esitellä jollekulle. Se on henkilökohtainen tatuointini. Syöpä on helvetin pitkä ja raskas tie, joka on vieläkin kesken. Sitten, kun saa 10-vuotiskontrollissa terveen paperit, niin hallelujaa. Viime vuonna liputin, kun olin elänyt viisi vuotta tiettävästi terveen papereiden kanssa. Mari Suksi, 43: Koira puri minua alkuvuodesta 2016. Vanhempi koirani kävi nuoremman kimppuun. Ilmeisesti siinä katsottiin, kuka oli johtaja ja kuka ei. Kun ne alkoivat tapella, yritin jalalla mennä väliin. Koira ei tietenkään katsonut, mihin se puri. Kolme kulmahammasta teki syvät pistohaavat pohkeen ja säären puolelle. Haavat olivat sen verran syvät, että lähdin päivystykseen. En kuitenkaan päässyt näkemään lääkäriä enkä saanut antibioottikuuria. Haava puhdistettiin. Olin vähän ihmeissäni, mutta ajattelin kuitenkin, että ammattilaiset tietävät, mitä tekevät. Myöhemmin on todettu, että antibioottikuuri olisi pitänyt aloittaa heti. Eräänä yönä haava alkoi kutista hirveästi ja sen ympärille ilmestyi vesikelloja. Hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän oli ihmeissään, miksei antibioottia ollut aloitettu. Sain kuurin, mutta punoitus kävi pahemmaksi ja levisi pahasti. Menin taas päivystykseen, jossa otettiin lisää verikokeita, joissa ei näkynyt mitään. Menin seuraavaksi yksityiselle lääkärille, joka kirjoitti lähetteen keskussairaalapäivystykseen. Siellä lääkäri lopulta tutki haavaa, mutta edelleen ihmeteltiin, miksi veriarvoni olivat niin hyvät. Minut laitettiin antibioottitippaan ja todettiin, että jalka oli kuoliossa. Kirurgi päätti, että jalka pitää leikata heti. Lihaskalvo ei ollut mennyt rikki, ja bakteerit eivät olleet vielä päässeet vereen. Jos niin olisi käynyt, olisin saanut verenmyrkytyksen. Leikkaus tehtiin epiduraalipuudutuksessa. Jalkaan tehtiin vielä ihosiirto, ja siitä parantuminen lähti liikkeelle. Onni on, että lihakset toimivat ja pystyn tekemään melkein kaikkea. Joissain asioissa vamma pitää ottaa huomioon. Esimerkiksi uidessa jalassa on jännä tunne. Ehkä siksi en tykkää kauheasti uimisesta. Olin jo aiemmin miettinyt, että haluaisin tatuoinnin. Jotenkin vain päädyin arpitatuoijan sivuille ja totesin, että hitsit, nämähän ovat tosi kivoja. Kuvia katsellessani vastaan tuli erinäköisiä sulkia. Ajattelin, että sellainen olisi kiva. Ennen jalan sulki pois mielestään. Nyt sitä tulee katseltua. Kesällä kun kulkee hameen tai caprihousujen kanssa, on itse asiassa kiva, että tatuointi näkyy. Asetelma on kääntynyt päälaelleen. En tiedä, päteekö jalkaani vanha sanonta siitä, että mitä et voi peittää, korosta. Siinä on nyt tuollainen kolo komiassa. Katja Koutuaniemi, 48: Olin jalkapallotreeneissä estämässä, ettei pallo menisi maaliin. Sitten kompastuin palloon. Käsi jäi verkkoon kiinni, ja minä rojahdin maahan. Käsi meni sijoiltaan ja olkaluun pää murtui. Siitä lähdin ambulanssilla Jorviin. Olin muistaakseni seitsemältä illalla sairaalassa, ja vasta yhdeltätoista lääkäri tuli katsomaan olkapäätä ensimmäisen kerran. Se oli niin turvonnut, ettei sitä saanut enää laitettua takaisin paikoilleen. Kaksi viikkoa seurattiin, olisiko se alkanut luutua takaisin kiinni itsestään, mutta näin ei ollut. Käsi jouduttiin leikkaamaan. Leikkaus kesti noin kaksi tuntia. Olkapäähän tehtiin iso viilto, ja se avattiin kokonaan. Luuhun kiinnitettiin ankkurit, jotta irronnut pala pysyisi kiinni. Leikkaushaava pantiin kiinni niiteillä, olisikohan niitä ollut 15. Hoidin arpea arpigeelillä, mutta silti se aukesi. Laajimmillaan alueelle tuli sentin levyinen arpikudos. Niittienkin jäljet näkyivät. Näin lehtijutun tatuoijasta, joka oli erikoistunut arpitatuointien tekemiseen. Silloin heräsin: herranen aika, näin voi tehdä! Päädyin lähettämään hänelle kuvan kädestäni ja sain ajan. Niin, höyhen oli sellainen kuva, jota olin jo pidempään miettinyt. Se edustaa minulle toivoa tai jotakin sellaista elementtiä. Arpi hävetti minua ihan hirveästi. Hävetti mennä uimahalliin. Arpi oli ihan kasvojen vieressä, koko ajan läsnä, ja se kiinnitti huomiota. Yritin teipata ja jopa meikata sitä piiloon, mutta eivät ne oikein pysyneet. Tatuoinnilla on todella iso merkitys itsen hyväksymiselle. En ole enää kuvottavan näköinen. Koin arven ulkonäön niin epämiellyttäväksi. Nyt olen päässyt palaamaan takaisin normaaliin. Jalkapallosta tuli harrastus, josta olen pysytellyt onnettomuuden jälkeen poissa. Käsi on kuitenkin toiminut hyvin, olen roikkunut sillä tankotanssissa sun muuta. Lääkäri antoi aika huonot ennusteet sille, mitä käden kanssa pystyisi tulevaisuudessa tekemään. Vielä en kuitenkaan ole löytänyt sellaista asiaa, jota en ole voinut tehdä. Nooa Karinen, 28: Nuorena koin paljon kateutta veljeäni kohtaan. Miksi hän sai olla ilman paitaa mutta minä en? Murrosikä oli raskasta, enkä ehkä näyttänyt sitä ulospäin. Hämmennys on varmaan aika hyvä sana kuvaamaan silloista oloani. Minulla ei ollut tietoakaan sukupuolenkorjauksesta. Olin pieneltä paikkakunnalta kotoisin. Vielä ammattikoulussa minulla oli paha olla, mutta en oikein löytänyt selitystä sille. Tuolloin aloin jäsennellä asiaa tarkemmin ensimmäisen kerran. Järkeni tavallaan sanoi minulle, että ajatukseni eivät voineet olla mahdollisia. Sydän sanoi, että olin syntynyt vääränlaiseen kehoon. Kun menin työelämään, asiat alkoivat loksahdella kohdilleen. Tapasinkin transtaustaisia ihmisiä. Aloin selvittää, olisiko minunkin kohdallani kyse siitä, kun en ollut saanut mitään muuta selitystä ololleni. Noin kuusi vuotta sitten vaihdoin nimeni ja hain yleislääkäriltä lähetteen Helsinkiin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. Vuoden ajan kävin keskustelemassa eri ammattilaisten kanssa elämästäni ja siitä, miten koin sukupuoleni. Tuon vuoden jälkeen olin paljon lähempänä itseäni kuin aiemmin. Sain diagnoosin F64.0, joka tarkoittaa transsukupuolisuutta. Olen aina ollut ihminen, joka hyötyy siitä, että juttelen asioista. Poliklinikalla sain tukea siihen, että järki lähti mukaan siihen, mitä sydän sanoi. Minulle tehtiin mastektomia maaliskuussa 2020. Sitä ennen olin ollut vuoden hormonihoidoissa. Leikkauspäivänä olo oli rauhallinen ja vähän epäuskoinen. Kun herään, tuleeko vapaus? Oli uskomaton fiilis nähdä uusi rintakehä. Tuli valtava ilo. Kesti kuitenkin, että pää pääsi mukaan muutokseen. Kun lähdin ulos, ajattelin pitkään, että minun on puettava päälleni binderi, kiristävä toppi, kunnes tajusin, ettei minun enää tarvinnut käyttää sitä. Seitsemän kuukauden kuluttua mastektomiasta otin nännitatuoinnit. Olin päättänyt jo aiemmin, etten halua pigmentoituja nännejä, sillä niitä pitäisi säännöllisin väliajoin uusia. Vaikka nännitatuoinnit ovat vain hyvin pienet kuvat, niillä on minulle yllättävän iso merkitys. Nyt rintakehäni on valmis. Olen onnellinen siitä, että minä ja muut ihmiset voivat nähdä minut juuri sellaisena kuin olen. Elämässäni on nyt rauha. Kun vastaan tulee vastoinkäymisiä ja haasteita, joita kaikilla on, osaan ottaa ne vastaan tavallisina haasteina. Ystävilleni olen sanoittanut oloani niin, että olen vapaa. Sumu, 30: Olin noin 15-vuotias, kun aloin viillellä. Se oli tapa käsitellä kipua, jota oli sillä hetkellä elämässäni. Ei kivun käsittelyyn oikein ollut järkevämpiä tapoja. Tai olisi varmasti ollut, mutta en ollut saanut sen käsittelyyn työkaluja muilta, viisaammilta ihmisiltä. Kotona oli sellainen ilmapiiri, etten voinut olla oma itseni. Olen transsukupuolinen, ja murrosiän mukanaan tuomat muutokset ahdistivat minua. Silloin en todellakaan tajunnut sitä. Ajattelin, etten ainakaan ranteisiin halua itsetuhoisuuttani manifestoida. Aloin viillellä nilkkaa. Ihmiset käyttävät kuitenkin sukkia. Kohta oli sillä tavalla helppo peittää. On hyvä kysymys, milloin lopetin. Viiltely nimittäin vain loppui. Varmaan se oli ennen täysi-ikää. Arvet alkoivat parantua aika nopeasti, eikä niitä juurikaan erottanut. Ne olivat enemmän asia, josta vain minä tiesin. Minua hävetti, että ne olivat siellä. Oli tarve rakentaa uusi tarina niiden päälle. En ylipäänsä ole saunaihmisiä, mutta sitten kun on ollut tilanteita, joissa on pitänyt mennä saunaan, arvet ovat mietityttäneet tosi paljon. Ja varmaan juuri samat ajatukset ovat vaikuttaneet siihenkin, etten ole halunnut pitää shortseja tai sandaaleja. Olen aina halunnut olla tatuoitu ihminen. Ensimmäisen tatuointini otin vuonna 2017, kun olin 24. Arpitatuoinnin otin lopulta vuonna 2020. Sitä ennen olin kypsytellyt noin vuoden ajan ajatusta siitä, miten sen voisi tehdä. Tatuoinnissani on mikrobeja, sillä teen väitöskirjaa mikrobiologian alalle. Kuva kiertää koko nilkan, ja siinä on myös DNA:ta. Takaosassa on tietokoneen näppäimistö. Tatuointi kuvaa enemmän tai vähemmän tutkimustani: mikrobit ovat kohde, niiden DNA:ta katsotaan ja tutkimusta tehdään tietokoneella. Väitöskirjan alkupuolella sairastuin työuupumukseen, jossa oli samanlaisia oireita kuin minulla oli ollut teini-iässä. Uupumus muistutti siitä ajasta. Aiemmin ajattelin, että mielenterveysongelmat ovat vieneet minulta paljon ja että olisi tavallaan parempi, ettei niitä olisi ollut. Nykyään mietin, mitä uupumus on minulle antanut. Se on pakottanut minut pohtimaan sisäistä elämääni. Ja kun se on ollut pakko tehdä, olen kehittynyt ihmisenä. Olen oppinut olemaan itselleni enemmän ystävä kuin vihollinen. Nilkan hienoa tatuointia mieluummin näyttää muille kuin piilottelee. Kun nyt katson peiliin, ajattelen, että kylläpä nuo mikrobit näyttävät siisteiltä. Sumun nimi on muutettu asian arkaluonteisuuden vuoksi. Verna, 33: Lääkärin mukaan oli milleistä kiinni, etten katkaissut kokonaan hermoja kädestäni. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Olin silloin 17, lukion toisella. Viiltely oli minulle opittu käyttäytymismalli ahdistaviin tilanteisiin. Kun ensimmäisen kerran viiltelin yläasteella, myös kaveripiirissäni viilleltiin. Lukion alussa sain masennusdiagnoosin. Muistan ihan hyvin, miten tämä arpi syntyi. Silloinen poikaystäväni halusi erota. Olen sittemmin saanut epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Jossain vaiheessa viiltelystä tuli itserankaisua. Sitä tapahtui tilanteissa, joissa koin toimineeni väärin ja joista syytin itseäni. Pääsin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa. Opintojeni aikana äitini sairastui syöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Olen ainut lapsi, ja toisinaan ajattelin, että äitini on paras kaverini. Hänen kuolemansa eskaloi ongelmallisia käytösmallejani. Viiltely jatkui pitkälle aikuisuuteen. Vasta nyt kolmekymppisenä harjoittelen tunteiden käsittelyä. Tällä hetkellä olen ollut viiltelemättä kolme vuotta. Olen siitä onnekas, että olen ollut jo pitkään hoidon piirissä. Viimeisin terapiasuhteeni oli onnistunut. Backstreet Boysista se lähti. Olen aina fanittanut pop-bändejä tai -artisteja. En kuitenkaan pystynyt lapsena samastumaan esimerkiksi Britney Spearsin tyyliin, vaikka pidinkin hänen musiikistaan. Tyylini oli sekoitus punkia ja goottia. Yritin kuunnella Slipknotia ja Sex Pistolsia, mutta en tykännyt niistä oikeasti. Lady Gagan rohkeus ja erityisyys vetosi minuun. Hänen musiikkinsa sanoma on itsehyväksymistä. Ja kyllähän se musiikki on minua kannatellutkin. Aikomukseni ei ollut peittää arpea, halusin vain tatuoinnin ranteeseen ja käteen. Luulin, ettei arpeni päälle voisi tatuoida mitään, mutta sitten kun menin tatuoijalle, hän sanoi, ettei ongelmaa ole. Elokuussa 2022 idea vihdoin toteutui. Kun tulin tatuoijalta kotiin ja katsoin kättä, olin valtavan tyytyväinen. Miten kaunis siitä tuli! On tosi voimaannuttava tunne, ettei arpea enää näy siinä. Minusta on hirveän tärkeää, että tämmöisistä asioista voisi puhua avoimesti eikä tarvitsisi hävetä. Tässä yhteiskunnassa on kuitenkin aika paljon meitä, joilla on tällaisia jälkiä menneisyydestä. Mutta samaan aikaan ajattelen, että mitähän ihmiset ajattelevat, kun tällaisesta kertoo lehdessä. Edelleen siihen liittyy häpeää. Tatuointi symboloi yhden aikakauden päätöstä. Leimautumisen pelko väheni. En unohda arpeni olemassaoloa, mutta olen pystynyt siirtymään eteenpäin. Verna esiintyy jutussa pelkällä etunimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi. Eeva Kerttulan, Katja Koutuaniemen, Lea Lundénin, Mari Suksen, Nooa Karisen ja Heidi Tamsi-Laineen tatuoinnit on tehnyt Riikka Liinamaa. Vernan tatuoinnin on tehnyt Inkku Escobar, Sumun tatuoinnin Mr. Kobalto ja Mika Mikkolan tatuoinnin Olivia Moonchild.