Niinalla, 39, on neljä lasta ja tulot 1500 euroa kuussa – Näin lapsiperheköyhyys räjähti käsiin Suomessa
Hintojen nousu on moninkertaistanut apua tarvitsevien lapsiperheiden määrän, kertovat avustusjärjestöt. Suomessa jo useampi kuin joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Pienellä paikkakunnalla asuva lähihoitaja Niina tietää, miltä tuntuu elää yksin neljän lapsen äitinä köyhyysrajan alapuolella.
Ruohottuneen kujan päässä nököttää rintamamiestalo. Pienellä savolaispaikkakunnalla asuva neljän lapsen yksinhuoltaja Niina (nimi muutettu), 39, seisoo pihamaalla vanhan Audinsa vieressä ja polttelee häthätää yhden tupakin ennen kuin lähtee vauvan kanssa muskariin.
On alkusyksy, ilmassa vielä menneen kesän lempeyttä. Vaikka muuten kesä ei ole ollut Niinalle lempeä. Mutta hän on sitkeää sorttia, niin sanotusti resilientti, ei pelkää tulevaisuutta eikä ole lamaantunut, vaikka hänen yhteenlasketut tulonsa ovat paraikaa 1500 euroa kuussa.
Joulukuun puolessavälissä nuorimmainen mennee hoitoon ja sitten voin aloittaa taas työt, hän sanoo iloisesti.
Ja työtähän Niina ei ole koskaan elämässään kaihtanut, lähihoitajana hän on kolunnut miltei kaikki alan hommat: mielenterveys- ja päihdetyön, lastensuojelun, sairaalan vuodeosaston, vanhustyön…
– Niin että minä en iha pienistä hätkähä.
Tilanne on joka tapauksessa tämä: Niina tuli raskaaksi, mies katkaisi välit kuukausi ennen laskettua aikaa, eikä ole suostunut maksamaan senttiäkään elatusapua (tuet tulevat Kelalta). Raskauden vuoksi Niina joutui myös keskeyttämään viittä vaille valmiit sairaanhoitajaopintonsa, jotka olisivat vaatineet harjoittelujaksoja lukuvuoden aluksi. Opintovapaa vaikutti tietenkin myös vanhempainrahan suuruuteen.
Kaiken lisäksi Niinalla on talostaan yhä 90 000 euroa velkaa. Osa johtuu siitä, että keittiön itseasennettu astianpesukone vuosi taannoin rakenteisiin ja osa taas siitä, että hän päätti asennuttaa muutama vuosi sitten maalämmön. Vaikka hän on nyt lyhennysvapailla, niin asuntoon uppoaa silti joka kuukausi 500 euroa. Räystäätkin pitäisi uusia.
Asumisen jälkeen Niinalla on siis käytettävissään 1000 euron tulot lapsiperheen muihin menoihin.
Miten hän oikein selviää?
Niina kuvaa olevansa “90-luvun laman lapsi”. Lama-aikana hän sai ensi kertaa tuta, mitä köyhyys tarkoittaa. Isän kuljetusyritys meni pahimpina vuosina nurin, vanhemmille tuli avioero ja iso, 300 neliön omakotitalo vaihtui rivitalokaksioon. Elintaso romahti.
Isä lähti viikoiksi Ruotsiin töihin, isoveli muutti tyttöystävänsä kanssa kimppaan ja Niina jäi asumaan itsekseen. Hän oli vasta 14-vuotias, peruskoulun kahdeksannella luokalla.
Neljä vuotta myöhemmin Niina tuli raskaaksi nuoruudenrakastetulleen, ja seuraava lapsi syntyi puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se yhtälö oli vähän liikaa jo hänellekin. Niina uupui ja masentui, laskut muuttuivat karhukirjeiksi, luottotiedot menivät. Suhdekin päättyi ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa. Oltiin niin nuoria.
Kolmannen lapsensa isän kanssa Niina oli kahdeksan vuotta naimisissa. Välit ovat tätä nykyä kunnossa, vaikka ero tuli silloinkin. Yhteinen lapsi asuu vuoroviikoin isänsä luona, mikä helpottaa Niinan tilannetta aika lailla. Ja nythän isotkin lapset pystyvät jo auttamaan, sekä 17-vuotias tytär että neurokirjolla oleva esikoinen, joka asuu opintojen vuoksi toisella paikkakunnalla. Niina tosin maksaa yhä hänen ruokansa. Lasten opiskeluita tuetaan viimeiseen asti. Niin ettei “mitään lainoja tarvitse anella.”
Saahan sitä ostettua kaikkea Facebookin kirpputoreilta ja vaikka kavereilta, hän selittää.
–Taulun tuossa seinällä olen ostanut uutena, mutta kaikki muu on käytettyä. Olen kasvattanut lapseni niin, ettei materia nyt ole se onni ja autuus täsä elämäsä. Niillä, joille se on, on harvoin kulissien takana asiat hirmu hyvin.
Ennen vauvan syntymää ja keskimmäisen isäviikkoina Niina paiskoi töitä niin että heikompaa hirvittää. Ennätys on 80-tuntinen työviikko. Tuntipalkka vain ei päätä huimaa – kaikkine kokemuslisineenkin Niina tienaa lähihoitajana alle 15 euroa tunnissa.
Mutta työn on oltava fyysistä, sen on tunnuttava jossakin. Niina sanoo, että hänellä itselläänkin taitaa olla neurokirjoa taustallaan. Kotona jotkut asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Leluilla ja vaatteilla on tapana kasautua. Mutta onko se nyt niin vakavaa.
Pienituloisissa perheissä elävien lasten määrä alkoi lisääntyä juuri silloin, kun Niina oli lapsi, 1990-luvun jälkeen, eikä ole sen koommin laskenut. Vuonna 2021 pienituloisissa perheissä laskettiin elävän noin 121 800 lasta, joka on noin 12 prosenttia suomalaislapsista. Tuloiltaan köyhäksi määritellään alle 60 prosenttia kansallisesta mediaanitulosta tienaava: vuonna 2020 kahden lapsen yksinhuoltajalla raja oli 2043 euroa.
Elinkustannusten nousu tavallaan paljasti koko tilanteen, sanoo lapsiperheköyhyyden professori Mia Tammelin Tampereen yliopistosta. Itsenäisyyden juhlavuoden lasten rahasto lahjoitti varat hänen professuuriinsa kaksi vuotta sitten. Muutenkin Itla yrittää löytää ratkaisuja sille, miten lapsiperheköyhyys poistettaisiin Suomesta kokonaan.
Mutta tavoite ei ole helppo. Tammelin sanoo, että tämänhetkisessä tilanteessa kyse on osaltaan siitä, että meillä oli jo ennestään iso joukko perheitä, jotka sinnittelivät juuri ja juuri köyhyysrajan yläpuolella, siinä hilkulla, pärjäävätkö vai ei. Koronan ja Venäjän hyökkäyssodan myötä kohonneet hinnat tiputtivat nämä perheet köyhyyteen.
Köyhyyden juurisyinä on toki muuta: riittämätöntä palkkaa, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, sairauksia, monilapsisuutta, avioeroja… Vaikka mitä. Sen tähden yksi yksittäinen patenttiratkaisu ei poista ongelmaa. Ratkaisuja on yhtä monta kuin ongelmiakin.
Tästä syystä lapsiperheköyhyyttä kuvataan usein ilkeäksi tai viheliäiseksi ongelmaksi, Tammelin sanoo.
“Köyhistä lapsiparoista” riittää yllin kyllin juhlapuhetta ja tuohtunutta mielipidekirjoitusta sanomalehdissä, mutta mitä Tammelin itse arvelee: nähdäänkö köyhien perheiden kotien sisään? Ymmärretäänkö aidosti heidän arkeaan ja todellisuuttaan?
Puhelimesta kuuluu huokaus.
–Kyllä puheiden ja tekojen välillä on ristiriita. Meidän elämänpiirimme ovat niin eriytyneet. Tästähän johtuu sekin, että köyhiä perheitä syyllistetään ja perheet saattavat itsekin peitellä tilannettaan. Ja rahastahan ei vieläkään puhuta. Se on yhä iso tabu, hän toteaa.
– Mutta tottakai riippuu siitä, kenen kanssa aiheesta puhuu. Kyllä esimerkiksi varhaiskasvattajat ja opettajat näkevät päivittäin työssään taloudellista eriarvoisuutta ja huono-osaisuutta.
Niin näkevät – ja sama tapahtuu niin sanotulla kolmannella sektorilla. Monet vapaaehtoisjärjestöt ovat hukkua hakemuksiin ja avuntarpeeseen. Esimerkiksi Kirkon kotimaanavun mukaan joillakin paikkakunnilla diakonia-avun tarve on kolmikertaistunut. Järjestön teettämässä kyselyssä diakonien kertoma on hyytävää: nukutaan patjoilla takan edessä, koska muualta on katkaistu lämpö, lapset syövät päivän ainoan lämpimän aterian koulussa, vaatteita ei pystytä ostamaan.
Perheitä kuormittaa myös se, mitä tapahtuu uuden hallitusohjelman myötä. Ainakin toimeentulotukea aiotaan kiristää ja aktivointia lisätä. Mutta päätösten lapsivaikutuksia ei ole mietitty, eikä sellaista Tammelinin mukaan ole näköpiirissäkään. Kuitenkin se, mitä tapahtuu vaikkapa työelämässä, vaikuttaa hetimiten lapsiperheisiin. Jos vanhempi velvoitetaan vaikka hakemaan työtä vieraalta paikkakunnalta, lisätäänkö samalla resursseja varhaiskasvatukseen? Joka on jo valmiiksi kriisissä?
Hyvin usein perhepolitiikka mielletään päättäjäportaassa “pehmeäksi” kysymykseksi, mutta totuus on kaikkea muuta. Kyse on taloudesta ja investoinnista tulevaisuuteen, tuleviin veronmaksajiin. Ei liene kovin kauaskatseista aiheuttaa sosiaalipoliittisilla päätöksillä lapsille ja nuorille huonommuuden kokemuksia ja toimintakyvyn puutetta. Köyhyydellä on esimerkiksi selvä yhteys siihen, mieltääkö nuori itsensä kykeneväiseksi toisen asteen koulutukseen. Köyhien perheiden lapsilla on myös kuusinkertainen riski saada aikuisena maksuhäiriö ja kolminkertainen riski joutua työn ja koulutuksen ulkopuolelle. Tammelinin mukaan jo ihan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja.
Eipä siis ihme, että vauvatalkoot eivät oikein maita ja syntyvyys on tällä haavaa ennätyksellisen heikkoa. On vieläpä tutkittu, että syntyvyys on kaikkein alhaisinta nimenomaan alemmissa sosioekonomisissa luokissa.
Yksinkertaisesti: moni köyhä ajattelee, ettei lapsiin ole varaa.
Myös Niina miettii, mitä herrat ja rouvat Helsingissä mahtavat oikeastaan tietää maaseudun vähävaraisten elämästä. Täällä korpimailla ei esimerkiksi ole mitään mahdollisuutta kulkea julkisilla. Lähihoitajan keikkapaikat ovat ympäri lääniä, yksi sentään kymmenen kilometrin päässä, mutta ei sinnekään noin vain vähäpäästöisesti kuljeta. Vai miltä kuulostaisi pyöräillä kahdenkymmenen asteen talvipakkasessa ja viedä lapsi sitä ennen päiväkotiin turvaistuimessa? Ajatus on ihan älytön.
– Ja eihän täällä ole aina edes kunnon teitä, vaan paljon pieniä kuoppaisia hiekkateitä.
Polttoaineiden hinnat ovat huidelleet aika ajoin pilvissä. Sähkölasku on kohonnut, vaikka alakerran lattialämmitys on minimissä, saunassa ei käydä juuri koskaan ja pyykkikone pyörii aamuyöllä halvan pörssisähkön aikaan. Ruokalasku samoin, vaikka Niina on jo vuosia kokannut edullisia isoja annoksia, esimerkiksi jättikattilan jauhelihakeittoa. Välillä toki käydään mummon luona syömässä. Tai kavereiden kesken vieraissa.
Nythän ne aikovat siellä hallituksessa poistaa omistusasujilta asumistuen kokonaan, Niina puistelee päätään.
– Minä ehin töihin sitä ennen, mutta muiden puolesta olen pahoillani. Eikö siihen voisi kehitellä vaikka määräaikaa? Kun nämä ovat useimmille väliaikaisia vaikeuksia, ei mittää pysyviä asiantiloja.
Niinan elämässä ykkösenä ovat lapset. “Kysypä lapsista, niin minulta juttua riittää” hän nauraa ja skrollaa puhelimestaan kuvia. Tuossa tytär voimistelunäytöksessä kimaltelevassa paljettipuvussa. Tuossa poika salskeana armeijan valatilaisuudessa. Tässä kaikki neljä lasta nuorimmaisen kastajaisissa. Lasten eteen Niina on pinnistellyt. Hän sanoo, että nälkää ei ole tarvinnut koskaan nähdä ja harrastaakin on voinut.
Niina on eri järjestöjen maksusitoumusten kautta saanut hoidettua esimerkiksi tyttären seuran kausimaksuja ja pojalle polkupyörän. Viime kesänä diakoniatyön kautta pojat pääsivät Alahärmän Power Parkiin. Ja sen hän on opettanut myös, että jos jotakin haluaa, niin sen eteen pitää tehdä töitä. Tytär teki lomalla hoitokeikkoja niin, että pääsi viikoksi etelään kaverinsa kanssa. Työteliäisyyden arvo on imetty jo äidinmaidossa.
Kai siksikin Niina pännivät tietyt ennakkoluulot. Että kun on yksinhuoltaja ja on noita lapsia, niin sitten on moraaliltaan löyhä äiti. Kerran neurokirjolla oleva poika kuormittui liikaa luokassa. Oli sovittu, että poika pääsee silloin jäähylle. Mutta ohjaaja asettui oven eteen tukkeeksi ja julisti, että luokasta ei nyt lähdetä. Poika meni ulos väkisin. Niina sai kuulla, että eivät ne muut tuolleen, mutta tuo sinun lapsesi. Lause jäi kaivelemaan pitkäksi aikaa. Pienellä paikkakunnalla juorutaan ja kuiskitaan.
Niina hyppyyttää vauvaa sylissään. Vähän jo vauvaa kiukuttaa ja nälättää. Mennään keittiöön syöttämään muutama lusikallinen sosetta. Ulkona terassilla täpläturkkinen kissa pujahtaa jääkiekkomailojen alta villiintyneeseen heinään. Kesän viimeinen sirkka sirittää.
– No onhan tämä elämä välillä aika veemäistä, anteeksi nyt vaan. Oonhan minäkin itkeny ja lapsille rähissyt. Että kun aamula herää, niin taas on yksi samanlainen päivä selvitettävänä. Joskus se vaan tuntuu melkein ylivoimaiselta, hän sanoo.
– Mutta siitä huolimatta oon sitä mieltä, että jokkainen voi valita, jääkö sitä valittelemmaan ja voivottelemmaan tilannettaan. Minä en halua jäähä. Nyt on nyt, mutta luvassa on parempaa. Aina on, jollei nyt kuolemantuomiota ihmisele oo annettu.
Sitten Niina panee töpinäksi ja vaihtaa vauvalle puhtaat vaatteet.
Hän ajattelee, että kehenkään muuhun ei voi luottaa kuin omaan itseensä.
