”Tätä etumatkaa suomalaisjuniorin on lähes mahdoton kuroa kiinni” – Valioliigan komeettapelaajan tarina paljastaa englantilaisen järjestelmän raakuuden

Palaako jalkapallo vihdoin kotiin?

Tämä kulttimaineinen kysymys nousee yhä vahvemmin esille, kun Englanti valmistautuu kesällä Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Meksikossa järjestettäviin MM-kilpailuihin.

Englanti rullasi karsinnat kevyesti. Thomas Tuchelin porukka voitti kaikki kahdeksan otteluaan maalierolla 22–0. Hieno saldo ei perustu sattumaan: Tuchelin Englanti pelaa erittäin yhtenäisesti.

Tuchel korostaa julkisuudessa kuria ja järjestystä. Hän ei anna pelaajilleen erityisvapauksia. Jokainen joukkueen jäsen kamppailee peliajastaan omalle parhaalle pelipaikalleen. Tuchel ei laita kentälle yhtätoista parasta pelaajaa, vaan yksitoista sopivinta pelaajaa.

Jotain Kolmen leijonan vahvuudesta kertoo, että Real Madridin tähti Jude Bellingham ei välttämättä aloita maajoukkueessa 4–2–3–1-muodon kymppipaikalla, sillä Aston Villassa loistava Morgan Rogers haastaa toden teolla lapsuudenkaverinsa.

Kahden Birminghamin kupeessa kasvaneen pelaajan tarinat poikkeavat toisistaan. Bellingham ponnahti huipulle jo varhain. Rogers taas kipusi pienin askelin. Molemmat tarinat kertovat englantilaisen jalkapallokulttuurin armottomuudesta ja raakuudesta.

Samalla ne kertovat myös kulttuurin vahvuudesta.

Rogers aloitti jalkapalloilun paikallisessa ruohonjuuritason seurassa Halas Hawksissa. Hän kävi harjoituksissa kolmesta neljään kertaa viikossa ja harrasti perjantai-iltaisin krikettiä. Koko perhe eli jalkapalloelämää. Rogers on tunnustautunut jonkinasteiseksi jalkapallonörtiksi.

West Bromwich Albion kiinnitti lupauksen yhdeksänvuotiaana. Tämä on tyypillistä englantilaista pelaajatarkkailua. Scoutit saavat tulla jopa aivan pikkunappuloiden peleihin, kun vain ilmoittavat saapumisestaan.

Ruohonjuuritason seurat pitävät yllä vieraskirjaa, johon kykyjenetsijät kuittaavat nimensä. Saatoin Lontoon-kirjeenvaihtajavuosinani todistaa, kun kykyjenetsivät ottivat mutaisella kentällä pidettyjen harjoitusten jälkeen kuusivuotiaan lupauksen vanhempineen auton takapenkille keskustelemaan.

Jos pelaaja siirtyy suurseuraan, tähtää kaikki ammattilaisuuteen. Akatemiamaailman tunteva kirjailija Michael Calvin kuvaili ilmiötä termillä premature professionalism, vapaasti suomennettuna ennenaikainen ammattilaisuus, kun keskustelimme aikoinaan englantilaisesta pelaajakasvatuksesta. Tämä ammattilaisuus menee usein vahvasti harmaalle alueelle.

Calvin on kirjoittanut kirjan No Hunger in Paradise, joka pureutuu ilmiöön. Calvin laski, että yhdeksänvuotiaista jalkapalloilijoista puolesta yhteen prosenttiin saa lajista joku päivä ammatin. Huomattavasti suurempi osa laittaa kaiken yhden kortin varaan. Heidän ”palojaan korjaillaan pitkään”, sanoi Calvin. Hän jatkoi, että kilpailu kyvyistä on armotonta, esimerkiksi Manchester City on yrittänyt värvätä kolmevuotiaan pelaajan, Calvin tiesi.

Tämä on siis maailma, jossa Rogers kasvoi. Hän on yksi niistä harvoista yhdeksänvuotiaista, joka pääsi ammattilaiseksi ja vielä ihan huipulle.

Jalkapalloammattilaisia riittää usealle eri tasolle. Esimerkiksi englantilaisessa jalkapallopyramidissa ammattilaisuus ulottuu herkästi vielä viidennelle tai kuudennelle sarjaportaalle.

Heinäkuussa 2002 syntynyt Rogers siirtyi Manchester Cityyn elokuussa 2019. Peliaikaa hän ei Taivaansinisissä koskaan juuri saanut. Vuotta myöhemmin Bellingham pääsi jo Borussia Dortmundin paidassa kentälle. Rogers kiersi pidemmän reitin. Manchester City lainasi hänet Lincoln Cityyn, Bournemouthiin ja Blackpooliin.

Tämäkin on englantilaisen järjestelmän ominaispiirre. Sumujen saarilla ei päästetä kakkosjoukkueita kilpailullisiin sarjoihin, vaan ne jäävät pelaamaan juniorisarjoihin. Nuoret pelaajat lähetetään lainalle alempiin sarjoihin, joissa heidän pitää ottaa paikkansa.

Ilmiö on suomalaisesta näkökulmasta mielenkiintoinen. Meillä lupaava nuori pelaaja kasvaa aivan erilaisessa ympäristössä. Veikkausliigan seurat nostavat innolla kakkosjoukkueitaan korkeammalle sarjajärjestelmissä.

Nuoret pääsevät pelaamaan reserviporukoissa, kivassa ja tutussa ympäristössä, mutta tämä mukavuus voi ajaa viekkaaseen kierteeseen. Englantilainen nuori kilpailee samaan aikaan huomattavasti armottomammassa kulttuurissa.

Rogers siirtyi Middlesbrough’iin heinäkuussa 2023 ja jatkoi Aston Villaan helmikuussa 2024. Valioliigan ottelussa hän pääsi kentälle lähes heti siirron jälkeen. Tätä ennen Rogers ehti pelata alemmissa sarjoissa, äärimmäisen kilpailullisessa ympäristössä 5641 minuuttia eli noin 94 tuntia.

Tämä on ero, jota suomalaisen 21-vuotiaan pelaajan on enää lähes mahdoton ottaa kiinni. Ja tämä on syy, miksi suomalaisia ei Valioliigan kentillä enää nähdä. Esimerkiksi englantilaisia, jo varhain todella kovassa ympäristössä pelaavia kykyjä riittää. Rogers on vain jäävuoren huippu.

Rogers pääsi Villa Parkilla kehittävään ympäristöön. Manageri Unai Emery on onnistunut repimään joukkueestaan paljon irti. Aston Villa on noussut varsin maltillisella kulutuksella Valioliigan kärkikamppailuihin. Rogers on kokonaisuudessa avainasemassa.

Rogers on 187-senttinen, mutta hyvin taitava. Hän on monella tapaa nykypäivän Wayne Rooney. Voimakas, taitava kuljettamaan ja ennen kaikkea tehokas. Viime kaudella hän teki 37 Valioliigan ottelussa kahdeksan ja syötti kymmenen maalia. Tällä kaudella hän on osunut jo seitsemän kertaa ja pohjustanut neljä maalia.

Oikeajalkainen, myös vasurillaan pärjäävä Rogers antaa kasvot nykypäivän isokokoiselle keskikenttäpelaajalle. Hän on parhaimmillaan kymppipaikalla ja pystyy pelaamaan laidallakin.

Nykyjalkapalloilu on huipulla armottoman haastavaa puuhaa, koska aika ja tila vähenevät. Pep Guardiola nosti hiljattain esille mielenkiintoisen suuntauksen. Jalkapalloilu on menemässä niin kokonaisvaltaisesti vaativaan suuntaan, että lajin evoluutio uhkaa tiputtaa pienemmät keskikenttäpelaajat, erityisesti laitahyökkääjät, kyydistä, Guardiola väitti.

Guardiola on kiistaton visionääri. Numerot tosin iskevät katalonialaista vastaan. Valioliigan keskipituus on pysynyt 182–183 senttimetrin hujakoilla jo reippaat parikymmentä vuotta. Juuri ja juuri 170-senttiset Phil Foden ja Bernardo Silva mahtuvat edelleen Guardiolankin keskikentälle.

176-senttinen Rooneykin menisi vielä huippupäivien kunnossaan heittämällä nyky-Valioliigan eliittiin. Rooney säkenöi aivan uskomattomalla kimmoisuudella ja voimalla kentällä.

Ehkä Guardiolalla on joka tapauksessa pointtinsa. Jos pelaajakehitys harppaa uudelle tasolle, voi keskivertoa lyhyemmillä pelaajilla riittää haasteita tulevaisuudessa. Hieman lyhyempiä, maradonamaisia ja messimäisiä pelaajia pidettiin ennen sopivina keskikentälle, koska he pystyvät ketterinä pelaajina tiputtamaan painopistettään ahtaissa tiloissa ja vaihtamaan suuntaa.

Toisaalta pitkiä ja vahvoja keskikenttäpelaajia on kyllä riittänyt ennenkin. Esimerkiksi Zinedine Zidane veti rulettinsa näppärästi jo 1990-luvulla. Sen jälkeen tuli pian aika, jolloin pienikokoiset Xavi, Andres Iniesta, Lionel Messi ja kumppanit loistivat.

Rogers on joka tapauksessa taitava. Hän on hyvä kuljettamaan palloa, koska pystyy ottamaan kovassakin vauhdissa tiheällä tahdilla kosketuksia palloon. Ominaisuus tuo mieleen Oliver Antmanin. Rogers myös laukoo napakasti hyvin lyhyelläkin latauksella.

Erityisen vaarallinen hän on, jos taituri pääsee leikkaaman vasemmalta sisään ja lähettämään oikealla jalallaan sisäänpäin kiertäviä laukauksia. Hyvin Antmanin kaltainen piirre tämäkin.

Rogersin romuluisuus näkyy ehkä eniten juuri ahtaassa tilassa. Se näkyy hetkillä, jolloin hänen pitää nopeasti tiputtaa painopistettään suojata molemmilla jaloillaan ja kääntyä. Näillä hetkillä Foden ja Bernardo Silva tekevät eron, jota ei ihan heti kurota kiinni.

Valmennuksen roolia ei voi vähätellä. Se voi auttaa pelaajaa todella paljon.

Emery on erittäin taitava valmentamaan pallonhallintaa. Aston Villa miehittää kentän keskikaistan hyvin vahvasti. Emery käyttää usein muotoa 4–2–2–2, jossa peräti kuusi pelaajaa sijoittuu keskiakselille.

Emerymäinen yksityiskohtiin pureutuva jalkapalloilu heijastuu siinä, miten Aston Villa etenee diagonaalisilla, eli viistottaisilla, syötöillä keskikaistaa pitkin. Diagonaalinen syöttö tarjoaa paljon etuja. Pelaajien on helpompi ottaa diagonaalinen syöttö kylkipeliasennossa haltuun ja samalla havainnoida eteen ja taakse.

Esimerkiksi suora vertikaalinen syöttö on huomattavasti vaikeampaa ottaa haltuun, ellei liiku täydellisellä ajoituksella syöttölinjalle diagonaalisesti. Horisontaalinen sivuttaissyöttö taas on hyvin riskialtis esimerkiksi keskikolmanneksella, koska vastustajalla on hyvä mahdollisuus hyökätä riiston jälkeen kohti avointa pakkaa. Diagonaalisuus yhdistää monella tapaa vertikaalisuuden ja horisontaalisuuden hyvät puolet.

Rogers tarvitsee diagonaalisia syöttöjä. Hän tarvitsee hetkiä, jolloin voi liikkua tyhjään tilaan, kääntyä kylkiasentoon ja kiihdyttää. Jatkuvat vertikaaliset syötöt tuhoaisivat hänen pelaamisensa. Aston Villa on täsmävalmennettu joukkue, jossa Rogers voi loistaa.

Palataan Bellinghamiin. Real Madrid antoi hiljattain potkut manageri Xabi Alonsolle, joka yritti ihan oikeasti valmentaa madridilaisten kiukuttelevaa tähtisikermää. Carlo Ancelottin aikana Real Madridin tähdet saattoivat lähteä suoraan ottelun jälkeen Ibizalle juhlimaan, mutta Alonso halusi muuttaa kulttuurin. Alonso halusi, että Real Madrid prässää ja hyökkää yhdessä.

Samaan aikaan, kun laskevista tehoista kärsivä Bellingham on tehnyt kentällä palveluksia laiskasti puolustaville Kylian Mbappélle ja kumppaneille, on Rogers pelannut nykyajan kollektiivista jalkapalloa.

Aston Villassa on perusasia, että hyökkääjä tai keskikenttäpelaaja tarjoaa alemmalle linjalle puolustustukea, jos ylempi linja ohitetaan. Rogers tuplaa ja riistää.

Alonso puhui jopa julkisesti, että laajalla säteellä puurtavalla Bellinghamilla on vielä paljon opittavaakin, erityisesti sijoittumisessa. Jalkapalloanalyyseistään tunnettu Opta kuvasi Bellinghamia palomieheksi, joka sammuttaa itse synnyttämänsä tulipalot, eli koheltaa. Alonso ei saanut viedä prosessiaan koskaan loppuun saakka.

Kumpi pelaaja Tuchelin on siis helpompi sijoittaa kymppipaikalle lyhyellä valmistautumisajalla? Saksalainen saattaa hyvinkin kääntyä Rogersiin, vaikka tietää, että päätös herättää takuulla keskustelua.

Englanti voi hyvinkin lähteä MM-kilpailuihin keskikentän pohjalla, jossa pelaa Declan Rice ja hänen rinnallaan vaikka Adam Wharton (Crystal Palace) tai Elliot Anderson (Nottingham Forest). Tämä on tuchelmaista kollektiivisuutta, jossa kentälle valitaan sopivin joukkue. Rogers on siis vahvasti mukana kilpailussa pelipaikoista.

Tarina voi antaa monelle nuorelle uskoa. Siinä vaiheessa, kun Bellingham loisti jo Real Madridissa, puursi Rogers entisessä turistiparatiisissa, sittemmin parhaat päivänsä nähneessä Blackpoolissa.

Tarina kahdesta lapsuudenkaverista on kertomus myös englantilaisen jalkapallokulttuurin laajuudesta ja armottomuudesta. Samalla se on osoitus siitä, että huipulle murtautumiseen tarvitaan aina vähintään ripaus onnea. Oikea ympäristö voi tehdä ihmeitä pelaajalle, jos hän on vain valmis ottamaan haasteen vastaan.