Tässä on Suomen tuntemattomin hylje – Lämpimät talvet uhkaavat lajia, toivoa tuo viime talven ”huikea onnistuminen”
Itämerennorppa tunnetaan huonommin kuin kuuluisa Saimaan-serkkunsa. Jään häviäminen uhkaa viedä myös eteläiset norpat.
Jos veikkaa, että itämerennorppa on Suomen tuntemattomin hyljelaji, voittaa varmasti. Sisävesiserkku, saimaannorppa on ikoninen vesinisäkäs. Merialueidemme toinen hyljelaji, harmaahylje eli halli, on selvästi tunnetumpi sekin.
Itämerennorppa oli kuitenkin vielä reilu sata vuotta sitten Itämeren runsaslukuisin hyljelaji. 1900-luvun alkupuolella kanta romahti.
Viime vuosikymmeninä norppien määrä on jälleen kasvanut Perämerellä, mutta Saaristomeren ja Suomenlahden norppakantojen tilanne on varsin kehno.
Aiemmin norppia niittivät liiallinen metsästys ja ympäristömyrkyt. Nykyään suurin uhka on joka paikkaan levinnyt ihmistoiminta ja erityisesti ilmastokriisi, joka vie norpilta niiden elinehdon, merijään.
Itämerennorppa on maailman pienimpiä hylkeitä. Se kasvaa noin puolitoistametriseksi ja painaa 50–90 kiloa. Se on siis aika lailla samankokoinen kuin saimaannorppa.
Verrattuna harmaahylkeeseen itämerennorppa on pieni. Aikuinen halli voi painaa neljännestonnin ja mittaakin saattaa olla kaksi ja puoli metriä.
Lajien erottaminen toisistaan ei silti ole välttämättä aivan yksinkertaista. Jos hylkeen näkee merellä veneestä tai rannalta, näkyvissä on yleensä vain pää.
Itämerennorppia tutkiva erityisasiantuntija Jussi Laaksonlaita Turun ammattikorkeakoulusta kertoo, että myös pärstäkertoimen perusteella norpan voi erottaa hallista.
– Hallilla on pitkä kuono ja luiska otsa. Norpalla taas lyhyt kuono ja selvästi erottuva otsa.
Norpan elintavat ovat myös toisenlaiset kuin harmaahylkeellä. Halli on etenkin lisääntymis- ja karvanvaihtoaikaan sosiaalinen otus.
Harmaahylkeet voivat oleskella kylki kyljessä suurina massoina sopivilla saarilla ja kiviluodoilla.
”Norpalla on lyhyt kuono ja selvästi erottuva otsa.”
Norppiakin voi kerääntyä samalle saarelle jopa kymmeniä yksilöitä, mutta toisiinsa ne jättävät aina jonkinlaisen turvavälin.
Itämerennorpan voi nähdä todennäköisimmin juuri karvanvaihtoaikaan, eli huhti–toukokuussa. Silloin norppa kuivaa turkkiaan rannalla, jotta lähtevä karva irtoaa. Sen jälkeen itämerennorppa suuntaa ulkosaaristoon tai avomerelle.
Kesä ja syksy kuluvat pääosin jopa sukelluksissa. Noihin aikoihin norpat syövät kalaa urakalla ja lihottavat itseään talven varalta.
Kun meri alkaa jäätyä, tai sen pitäisi alkaa jäätyä, norpat siirtyvät Saaristomerellä saariston suojiin pesimistä varten. Perämerellä pesiminen tapahtuu avomerellä.
Kuutit syntyvät näihin aikoihin, helmi–maaliskuussa. Emo imettää 5–7 viikkoa ja parittelee samaan aikaan. Viivästyneen sikiönkehityksen vuoksi hedelmöittynyt munasolu alkaa kehittyä vasta kuukausia myöhemmin. Sitten onkin karvanlähdön aika ja norpan vuosikierto käynnistyy uudelleen.
Ylivoimaisesti suurin osa Suomen merialueiden norpista elää Perämerellä. Siellä itämerennorppakanta on elinvoimainen. Laaksonlaita kertoo, että Perämerellä elelee nykyään noin 15 000 itämerennorppaa. Norppakanta on myös kasvanut siellä viime vuosinakin.
Saaristomerellä norppia elää ehkä 200–300 ja Itäisellä Suomenlahdella Suomen puolella rajaa korkeintaan joitakin kymmeniä yksilöitä.
Itämerennorppien kanta romahti 1900-luvun alkupuoliskolla kaikkialla, myös Perämerellä.
– Liiallinen metsästys oli iso syy. 1920–40-luvuilla norppia metsästettiin paljon myös Saaristomerellä. Lisäksi kantaa heikensivät ympäristömyrkyt, Laaksonlaita kertoo.
1970-luvulta lähtien itämerennorppien tilanne alkoi parantua Perämerellä. Saaristomerellä ja Suomenlahdella norppa jäi kuitenkin harvinaisuudeksi.
Miksi?
– Syytä ei täysin tunneta. Todennäköisesti se johtuu siitä, että jäätilanne on heikentynyt ilmastonmuutoksen vuoksi.
”Alun perin norpat ovat pyrkineet väistämään jääkarhun saalistusta.”
Jää on itämerennorpalle elinehto. Laji on alun perin arktinen hylje, joka jäi jääkauden jälkeen tavallaan jäänteeksi Itämerelle. Pohjimmiltaan äärimmäisen pohjoisena lajina se on täysin sopeutunut jäiseen ympäristöön.
Perämerellä se voikin toistaiseksi elää, kuten sille sopii. Siellä norpat hakeutuvat pesimään alkuvuodesta avomerelle, ahtojäävyöhykkeille.
Toistensa päälle työntyneiden jäälauttojen onkaloista löytyy sopivia pesäpaikkoja, eikä avojäällä juuri ole norppia uhkaavia petoja.
– Alun perin norpat ovat pyrkineet väistämään näin jääkarhun saalistusta. Perämeren avomerialueella petoja on vähän. Ketut ja muut pienpedot voivat olla vaaraksi kuuteille, mahdollisesti myös merikotka, Laaksonlaita selittää.
Saaristomeren itämerennorppien elämä on toisenlaista. Siellä norpat hakeutuvat lisääntymään avovesiltä syvemmälle saaristoon.
Suurin ongelma on se, ettei jäätä välttämättä ole pesimiseen.
Tämä kevättalvi näyttää itse asiassa jään puolesta hyvältä: juttua kirjoittaessa Saaristomeren sisäsaaristossa oli jäätä 25–50 senttiä ja ulkosaaristossakin 10–30 senttiä. Viime vuonna Saaristomeri oli samoihin aikoihin melko lailla jäätön.
Esimerkiksi saimaannorpan pesimäseudut tunnetaan varsin tarkasti. Itämerennorpasta tällaista tietoa ei Saaristomerellä ole, Laaksonlaita huomauttaa.
Saaristomerellä on noin 20 000 luotoa ja saarta, joista periaatteessa mille tahansa itämerennorppa voisi jäättömänä talvena pesiä.
Käytännössä itämerennorppa joutuu synnyttämään poikasensa paljaalle rannalle, jos jäätä ei ole. Sitä ei voi auttaa samalla tavalla kuin saimaannorppaa, eli lumikinoksia kolaamalla. Toisin kuin Saimaalla, Saaristomerellä voi olla täysin jäätöntä ja lumetonta.
Ihmisen rakentamista keinopesistä voisi olla apua.
Viime keväänä norppaemo synnytti onnistuneesti yhteen 13:sta Saaristomerelle viedystä keinopesästä.
– Meillä ei ollut mitään ennakkotietoa siitä, missä norpat pesivät, kun jäätä ei ole. Siinä mielessä se oli huikea onnistuminen. Selvisi, että norppa löytää ja hyväksyy keinopesän.
Kenties Saaristomeren pieni itämerennorppakanta voisikin alkaa osin pesiä keinopesissä. Mutta jos ilmastokriisi alkaa viedä jääpeitettä myös Perämereltä, sen tuhansille norpille keinopesät eivät riitä.
Jussi Laaksonlaita kertoo, että myös tietoa itämerennorpan elämästä kaivataan edelleen lisää. Esimerkiksi norppien määrän laskeminen perustuu jääpeitteisen ajan lentolaskentoihin. Kun vaikkapa Saaristomerellä jääpeite jää monena talvena olemattomaksi, laskennatkaan eivät onnistu.
Norppia onkin alettu tunnistaa karvanvaihtoaikana otetuista valokuvista. Juuri tuolloin, alkukesästä, itämerennorppia on helpointa nähdä, kun ne kuivattelevat vaihtuvaa turkkiaan rantakivillä ja luodoilla.
Etenkin eteläisten norppien elämäntuntemuksessa on aukkoja.
”Näyttää siltä, että norpat ovat varsin paikkauskollisia.”
Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että Suomen itämerennorpat ovat jakautuneet kolmeksi osapopulaatioksi, eikä esimerkiksi Saaristomeren pieni norppaporukka saa täydennystä Perämereltä. Varmaa tämä ei kuitenkaan ole.
– DNA-näytteillä ja paikantimien avulla tästä voisi saada varmempaa tietoa. Valokuvatunnistuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että norpat ovat varsin paikkauskollisia, Laaksonlaita sanoo.
Saaristomerellä norpat näyttävät palaavan karvanlähtöaikaan vuosi toisensa jälkeen samoille luodoille kuivattelemaan.
Yhteinen saimaannorppamme -hanke on kartoittanut myös itämerennorpan käytöstä. Siinä selvisi, että itämerennorpat ovat arkoja ja elävät Saaristomerellä niillä alueilla, joilla ihmistoimintaa on vähiten.
Itämerennorppa on määritelty Suomessa silmälläpidettäväksi lajiksi. Perämeren norppien tulevaisuuskin vaikuttaa hyvältä, mutta Saaristomerellä ja Suomenlahdella talvien lämpeneminen on todellinen uhka lajille.
Muokattu 22.3. Jutusta poistettu kuuttikuva, joka siinä aiemmin oli. Kuvassa oli hallinpoikanen, eikä itämerennorpan poikanen, kuten kuvateksti virheellisesti kertoi.
