Tämä elokuva välittää sen, miltä tuntuu vihdoin panna rakastamaansa ihmistä sydämen pohjasta
Katja Kallio kirjoittaa kolumnissaan elokuvasta, jossa on jaksettu miettiä, miten ihmisten välinen vetovoima oikeasti toimii.
Kun ihmisyydestä lähdetään kertomaan elokuvan keinoin, kenties suurin haaste on kyetä välittämään katsojalle se, miltä elämä tuntuu. Lukuisat elokuvat kertovat upeasti sen miltä elämä näyttää, ja mitä ihmiset tekevät ja sanovat. Monet onnistuvat myös näyttämään miltä asiat tuntuvat. Hiukan harvemmat kykenevät välittämään esimerkiksi ajatukset ja hajut. Ja vain erittäin harvat elokuvat saavat minut tuntemaan miltä asiat – hetket, sanat, teot – tuntuvat, kuin kyseessä olisi oma kokemukseni. Ira Sachsin uutuuselokuva Passages – hetkessä on tällainen harvinaisuus.
Ranskalaisessa Passages – hetkessä hermoheikko ohjaaja Tomas (Franz Rogowski) juhlii elokuvansa valmistumista, ja päätyy illan tiimellyksessä sänkyyn nuoren Agathen (Adéle Exarchopoulos) kanssa. Tomasin vakiintunut liitto herkkään Martiniin (Ben Whishaw) joutuu koetukselle, kun rakastumisen ja rakkauden rajat venyvät ja paukkuvat. Käy ilmi, että onnen tavoittelu ja todellisuudesta vieraantuminen saattavat liipata yllättävän läheltä toisiaan, ja niin alkaa kuulua särkyvien sydänten ritinää.
Ainuttakaan sekuntia tai yksityiskohtaa en olisi muuttanut.
Pitkään aikaan en ole rakastanut mitään elokuvaa näin kokonaisvaltaisesti, tai antautunut millekään elokuvalle näin täysin. Ainuttakaan sekuntia tai yksityiskohtaa en olisi muuttanut. Joseé Deshaiesin upeasti ja täysin kikkailematta kuvaama Passages – hetkessä on arkisella tavalla niin maalauksellinen että ihan itkettää. Tarina kulkee vailla ainoatakaan harha-askelta suunnassa tai rytmissä. On jaksettu miettiä miten läheisyys ja etäisyys ihmisten välillä kasvavat ja kutistuvat, miten vetovoima oikeasti toimii, ja rakastuminen, ja kyllästyminen. Silti Passages – hetkessä on koko ajan arvaamaton ja jännittävä, aivan kuten elämäkin.
Saksalaisen Franz Rogowskin suurenmoisen herkkä roolityö, löytölapsen katse ja pehmoinen ääni tekevät Tomasin matkasta riipaisevan sairaskertomuksen. Rogowskissa on merkillistä rikkinäistä anovuutta, jota elokuvan kaikki osa-alueet puvustuksen neuleita ja kaulahuiveja myöten tukevat. Rogowskin rajaton Tomas ei ole yksiulotteinen vihattava narsisti, vaan myös ihminen, joka häilyy hämmentävästi terveen itsekunnioituksen ja julman häikäilemättömyyden välillä. Monet hänen lauseistaan voisi sanoa joku, jolla on erittäin terve itsetunto, ja joka käyttää sitä huonon parisuhteen eheyttämiseen, tai omien rajojensa turvaamiseen. Kuten: Rakastelin yöllä erään toisen kanssa, ole kiltti ja kuuntele miltä minusta tuntuu. Tai: En taida enää pitää tämän keskustelun sävystä. Mistään hinnasta en uskaltaisi olla tekemisissä Tomasin kanssa, tai antaa sydäntäni hänen käsiinsä. Whishaw ja Exarchopoulos ovat rooleissaan tällaisen ihmisen rakastettuina häikäisevän hyviä.
Tässä elokuvassa on kolme pitkää ja niin perinpohjaista rakastelukohtausta, että niitä saattaisi olla kiusallistakin katsoa.
Lumoavinta on se, miten Passages – hetkessä siirtää kuin taikaiskusta Tomasin, Martinin ja Agathen kokemukset katsojaan. Sen miltä tuntuu kun on valvonut koko yön ja tulee kylmässä aamussa kotiin. Miltä tuntuu kun on pettänyt rakastamaansa ihmistä, eikä vielä ole tunnustanut sitä. Kun ihminen jota rakastan muuttuu sekunnissa ventovieraaksi. Tai kun alan pelätä jotakuta, tai himoita häntä. Miltä tuntuu seksin todellinen läheisyys, jota ei millään muulla saavuteta, sen lohtu, sillä omistaminen, sillä rankaiseminen, tai kaikki tämä yhtaikaa. Tässä elokuvassa on kolme pitkää ja niin perinpohjaista rakastelukohtausta, että niitä saattaisi olla kiusallistakin katsoa (niiden näyttelemisen on täytynyt vaatia valtavaa rohkeutta ja luottamusta). Mutta näin ei ole, sillä kukin niistä on emotionaalisesti täysin perusteltu ja lisäksi suuri käännekohta, myös se josta ensin ajattelin: tämän olisi voinut jättää poiskin. Ei olisi voinut.
Mitä hajuihin tulee, niitä ovat parhaiten pystyneet välittämään jonkun vuoden takainen keskitysleirielokuva Son of Saul sekä tv-sarja Babylon Berlin. Tiedän yhä miltä leirin juutalaisen kapon Saulin saastainen kaulahuivi ja palvelustyttö Greta Overbäckin rasvaiset hiukset haisevat, mitä haju merkitsee heidän identiteeteilleen, ja mitä se merkitsisi omalleni. Kun taas tuntemuksista puhutaan, Passages – hetkessä välittää kenties kaikista näkemistäni elokuvista parhaiten sen, miltä tuntuu kun saa vihdoin panna rakastamaansa ihmistä sydämen pohjasta, ja mitä se henkiin jäämisen kannalta tässä elämässä merkitsee.
Passages – hetkessä, ohjaus Ira Sachs
