Tasajalka-Väänänen, suomalaisuuden parhautta

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

Uutiset kertovat, että lastensuojelua kuormittaa nykyisin erovanhempien into rustailla toisistaan perättömiä lastensuojeluilmoituksia. Harrastus sekin, voisi todeta, ellei tietäisi, että lastensuojelu käy ylikierroksilla jo valmiiksi. Pahimmillaan toista syytetään lasten hyväksikäytöstä ja käynnistetään iso pyörä, jossa myös lapset joutuvat turhiin lääketieteellisiin tutkimuksiin ja viranomaisten tentteihin.

Tämä pöhköjen aikuisten harrastus ei kerro suomalaisuudesta tai tästä ajasta mitään hyvää. ”Lasten paras” on ohitettu ja tilalle varjelusta tuomaan on otettu koston enkeli kaikessa karmeudessaan.

Jotta tässä ajassa pystyy elämään, täytyy etsiä suomalaisuuden hyviä puolia muualta kuin tulehtuneista huoltajuuskiistoista. Yksi hyvistä tarinoista kertoo kylästä, jossa oli kaksi Väänästä. Toisella oli tavalliset jalat, toisella oli toinen jalka lyhyempi. Sen sijaan, että häntä olisi kutsuttu Ontuvaksi Väänäseksi, toista Väänästä alettiin kutsua Tasajalka-Väänäseksi. Ontuva Väänänen sai olla pelkkä Väänänen.

Nyt kun elämämme on muuttunut kummalliseksi kilpailuksi ja esitystaiteeksi, jossa jokainen yrittää luoda itsestään tehokkaan ja täydellisen kuvan, pitää riemua repiä kaikenlaisesta hassutuksesta.

Kävin Hiekkahiihdon MM-kisoissa Kalajoella, jossa selväpäiset aikuiset ja lapset vetivät rinkulaa hiki hatussa ja karnevaaliasuissa. Samanlaista riemua näkee Rautakankikävelyssä, Suopotkupallokisoissa, Eukonkannossa ja Ilmakitaran tai Sääskentapon MM-kisoissa. Jotkut nerokkaat ihmiset ovat tajunneet, että hauskaa pitää järjestää, se ei synny itsestään. He haluavat taistella maailman tympeyttä vastaan ja kaivaa suomalaisuudesta sen kipinän, joka liittää meidät muihin elämäniloisiin kulttuureihin.

Mietin, millaista liikanimikulttuuri on nyt. Vieläkö se on yhtä hyväntahtoista? Muistan Tuulikaappiräminän, joka sai lempinimensä kylän baarissa toilailusta. Hän oli humalassa äänekäs persoona, joka komennettiin aika ajoin ulos jäähylle. Hän ei tietenkään malttanut poistua kokonaan baarimiljööstä, vaan jäi tuulikaappiin pyörimään ja odottelemaan uutta sisäänpääsyä. Räminä-Ranesta tuli pikkuhiljaa Tuulikaappiräminä, eikä siihen liittynyt mitään ilkeyttä.

Pitäisi perustaa kansanliike, joka pyrkisi kitkemään suomalaisista vihan, katkeruuden ja kostonhimon ja keskittyisi elämänilon rakentamiseen. Valtion kannattaisi sitä vähän tukea, sillä nykymeno ilkeyksineen on paitsi vastenmielinen, myös kallis elämäntapa.