Tarvitsemme uusia unelmia – Jäähyväiset Pentti Linkolalle
Puheenaiheet
Tarvitsemme uusia unelmia – Jäähyväiset Pentti Linkolalle
Pentti Linkola (1932–2020) ei tehnyt suhtautumista häneen helpoksi. Tämä on Juha Kauppisen muistokirjoitus Linkolalle.
3Kommenttia
Julkaistu 11.4.2020
Image

Kuolema on merkillinen tapahtuma. Julkisuudessa elänyt ihminen myös kuolee julkisuudessa, ja silloin kaiketi lähes väistämättä jotain muuttuu. Sanon ”lähes” varmuuden vuoksi: en keksi ketään, jota kuolema ei olisi muuttanut.

Moni muuttuu rakastettavaksi noin vain, yhdellä silmien sulkemisella, oltuaan eläessään sietämätön paskiainen. Toinen, joka hallitsi lähipiiriään, haihtuu kuoltuaan hetkessä.

Mitä Pentti Linkolalle tapahtuu, sitä on liian aikaista sanoa. Hän oli toismaailmallisuudessaan kuin luotu keräämään rajatonta ihailua. Toisaalta hän oli sähköpaimen, liian paha käsiteltäväksi.

Nyt, kun Linkola on kuollut, lähestyn häntä, koetan ymmärtää. Se on ehkä helpompaa kuin hänen eläessään.

Näin Pentti Linkolan ensi kerran 1989 tai 1990, siis 13- tai 14-vuotiaana, linja-autossa.

Linkola oli tuttu, koska katsoin televisiota, ajankohtaisohjelmia. Tiesin, mitä hän edustaa. Tiesin, että on olemassa ”Linkola”.

Muistan hetken jostain syystä tarkasti.

Istun bussissa vasemmalla, melko lailla takana. Olen matkalla isäni luokse Helsinkiin, ja Linkola istuu parin itseään nuoremman naisen seurassa bussin takapenkillä. Vilkuilen sinne välillä. Vaikuttaa siltä kuin hänelle esiteltäisiin asioita Helsingistä, mutta tämä voi olla muistin kuorrutusta.

Ruutupaidassa, pitkissä saappaissa ja hajareisin istuessaan Linkola vaikuttaa maalaisemmalta kuin oikeasti onkaan, Helsingissä syntynyt kahden kulttuurisuvun jälkeläinen.

Hän katselee ulos bussin ikkunasta, ei katso ketään silmiin, mutta ei ole ylimielinenkään. Puhuu ystävällisesti ja asiallisesti. Hän on toteemi, itsestäänselvä keskushenkilö.

Myöhemmin, 2000-luvun alussa, tapasin Linkolan useita kertoja. Olin töissä Suomen luonnonsuojeluliiton julkaisemassa Suomen Luonto -lehdessä, ja Linkola kävi silloin tällöin lehden toimituksessa Helsingin Alppilassa.

Käynnit olivat muodollista yhteisöllisyyttä, eivät fanikäyntejä. Valtavirtainen Suomen Luonto oli Linkolan makuun taatusti liian maltillinen. Yhteen hänestä tehtyyn juttuun Linkola oli myös tyytymätön loppuvuodesta 2007. Hän olisi halunnut poistettavaksi eräitä ilmauksia, mutta tähän ei suostuttu.

17. elokuuta, 2017, soitin Linkolalle. Häntä käsittelevä elämäkertakirja oli julkaistu edellisenä päivänä, ja Helsingin Sanomien haastattelu oli synnyttänyt taas yhden kohun.

Linkolalta oli kysytty mielipidettä Afrikasta Eurooppaan pyrkiviin pakolaisiin, ja hän vertasi näitä ihmisiä käpytikkoihin. Linkola muisteli kuolleita tikkoja, joita syksyinen Saaristomeri oli tuonut rannalle. Tikat olivat hukkuneet lähdettyään vaeltamaan ja lopulta merta ylittämään.

Ei vertaus ollut täysin perusteeton. Kun pakolaisia tuli 2015 paljon Eurooppaan Pohjois-Afrikan maista, heitä ajoivat liikkeelle pitkät kuivuusjaksot, vesipula, ruokapula, levottomuudet, taistelut.

Linnut lähtevät syysvaellukselle lisäännyttyään runsaasti. Ruokaa ei aina ole vähän, mutta lintuja on paljon, ja ne lähtevät ja etsivät paikkaa johon asettua.

Mutta sitten Linkola vaati haastattelussa Euroopan rajojen sulkemista ja sanoi, että pakolaisten ”ylijäämän” pitäisi antaa hukkua Välimereen. Että heitä ei ”missään nimessä” pitäisi pelastaa.

Se oli tympäisevää luettavaa. Mutta se ei saanut minua kuohuksiin. Tyypillistä Penaa, ajattelin varmaankin.

Olisiko hyvä hetki puhua, kysyin Linkolalta puhelimessa.

”Kaikki hetket on pahoja”, hän vastasi.

Mutta oli hän ehkä mielissään; kerrankin joku kysyi linnuista, Linkolan suuresta rakkaudesta.

Olin kirjoittamassa kirjaa luonnon monimuotoisuuden katoamisesta, ja minua kiinnostivat Linkolan pitkät aikasarjat Hämeestä, havainnot, joita hän oli tehnyt viljelysmaiseman ja järvien linnuista.

Ennen kuin Linkola oli mitään muuta julkisuudessa, hän oli härkämäinen maastojyrä ja suurta arvostusta nauttinut ornitologi. Linkola oli mukana tekemässä kahta lintukirjallisuuden klassikkoa, Suurta Lintukirjaa (1955) ja Pohjolan Linnut Värikuvin -kirjasarjaa, joka julkaistiin 1960-luvulla. Tieto hänen maastokelpoisuudestaan kiiri laajalle ja teki vaikutuksen nuoriin lintuharrastajiin.

Linkola kiersi Suomea linja-autolla ja pyörällä tuhansia kilometrejä, nukkui ladoissa ja tyhjien talojen terasseilla. Ja teltoissa.

Linkola nukkui teltassa saappaat jalassa, jalat oviaukosta ulkona.

Suomen luonnonsuojeluliiton entinen puheenjohtaja, Linkolan ystävä, Timo Helle kertoi Linkolan nukkuneen teltassa saappaat jalassa, jalat oviaukosta ulkona. Linkola oli siirtynyt tähän käytäntöön, koska kerran pakkasyönä kosteat saappaat olivat jäätyneet niin pahasti, ettei niitä saanut aamulla kiskottua jalkaan.

Linkolan työ ornitologina oli uraauurtavaa.

Maailma heräsi ympäristömyrkkyjen vakavuuteen 1960-luvulla eräiden petolintujen äkkiä kadottua. Yksi kaikkialla nopeasti vähenevistä lajeista oli muuttohaukka. Myöhemmin kadon todettiin johtuvan DDT:stä ja PCB:stä. Linkolan kokoamat ja itse maastossa hankkimat tiedot muuttohaukan vähenemisestä Suomessa 1950-luvun lopussa olivat ensimmäisiä dokumentoituja muuttohaukkakatoja koko maailmassa. Kirjoitin tästä ornitologi-Linkolasta itsekin myöhemmin.

Muutama päivä puhelumme jälkeen ajelin Sääksmäen Ritvalaan. Löysin keltaisen mökin kuusten ja niinipuiden katveesta, astelin polkua ovelle ja avasin sen varovasti.

”Haloo?”

Näky on jäänyt mieleeni, vaikka siinä ei ollut mitään yllättävää. Yksinäinen mies pöytänsä takana istumassa. Olen sittemmin ajatellut tuota hahmoa usein. Ja nyt kun häntä ei ole, se on tuo hahmo, joka on poissa.

Laskin tuliaissiiat ja pari purkkia punaista maitoa pöydälle, jota peittivät lehtien, papereiden ja kansioiden kasat. Linkolan edessä pöydällä oli Triumph-kirjoituskone, ja vieressä, vasemmalla kädellä purkki, jonka kyljessä luki ”Karviais-boysenmarjakeitto” sekä lautanen ja peltinen tai emalinen korvamuki.

”Kerrohan sitten cv:si”, Linkola sanoi, kun istuin häntä vastapäätä. Ja niin kerroin, opiskelut, työt. Linkola hymähteli välillä hyväksyvästi, ja sanoi sitten: ”No niin.”

Aloitin tammitikasta, josta Timo Helle oli suositellut kysymään.

Tammitikka on klassinen ”kadonnut lintu”, joka hävisi Ruotsista 1980-luvun alussa. Juuri tammitikkaan viitattiin hieman myöhemmin Suomessa, kun valkoselkätikan pelättiin katoavan vanhojen lehtimetsien mukana.

Linkola löysi tammitikan, kuinkas muuten, polkupyörällä.

Hän oli ollut Lappia kiertämässä ja yöpyi Sodankylässä. Vuosi oli 1958. Linkola päätti hetken mielijohteesta koukata paluumatkalla Ruotsin kautta.

”Kevät tuli äkkiä”, Linkola kertoi. ”Ajoin keskimäärin 162 kilometriä päivässä. Sen verran kun ajaa, siinä tulee äkkiä kevätlinnut vastaan.”

Kahden viikon kuluttua hän oli Öölannissa, Etelä-Ruotsissa, ja vietti vappua Ottenbyn lintuasemalla kahden tutun lintumiehen kanssa.

”Juotiin kolmistaan vappupunssia.”

Toinen miehistä, Andersson nimeltään, kertoi Linkolalle paikan, missä voisi nähdä tammitikan, harvinaisen linnun. Linkola pysähtyi Itä-Götanmaalla paluumatkalla ja näkikin tammitikan, samoissa metsissä, joista se kaksi vuosikymmentä myöhemmin katosi jäljettömiin.

Linkolan ensimmäinen esseekokoelma, Unelmat paremmasta maailmasta, julkaistiin 1971. Nyt katsottuna se on vain kirja, mutta se herätti kokonaisen sukupolven luonnonsuojelijoita.

Linkolan merkitys on käynyt selväksi, kun olen äskettäin haastatellut koko joukon ihmisiä tekeillä olevaan kirjaani luonnonsuojelun asemasta yhteiskunnassa eri aikoina.

Oli muitakin, mutta Linkola oli merkittävin.

Hän puhui elinympäristöjen tuhoutumisesta ja siitä, kuinka ihminen ja luonnontilainen luonto olivat törmäyskurssilla. Hän oli edellä aikaansa.

Oli muitakin, mutta Linkola oli merkittävin.

Yhdessä vanhassa Ylen televisio-ohjelmassa kansantalousmies Raimo Ilaskivi, pankinjohtaja, kokoomuksen kansanedustaja, menee tapaamaan kalastaja Linkolaa tämän kotirantaan.

Kohtaaminen on kuin parodiasta: Ilaskivi tummennetuissa laseissaan, beessissä kaulustakissaan, Linkola villapaidassaan, parrassaan.

”Mikään päättymätön kasvu ei voi johtaa muuta kuin loppuun”, Linkola sanoo hiljaa.

”Toisaalta kyllähän nyt on myös ryhdytty keskustelemaan siitä, että luontoa täytyy varjella”, Ilaskivi vastaa.

”On tullut hetki, jolloin aktiivinen politiikka ja aktiivinen päätöksenteko on alkaneet puuttua tähän.”

Linkola on eri mieltä: ”Keskustelua on ollut mutta aktiivinen politiikka ja aktiivinen päätöksenteko ei missään ole puuttuneet näihin asioihin. Toimenpiteitä ei ole ollut, eikä niitä nähtävästi tulekaan.”

”Ihminen on sitoutunut kasvuun”, Linkola sanoi, ”Se kuuluu sen lajityypillisiin ominaisuuksiin, tämä kehittyminen. Kyllä tuho on sinetöity silloin kun tämän tyyppinen laji on syntynyt, jolla on nämä lahjat.”

Ilaskivi yritti vielä sanoa, että asioihin on alettu kiinnittää huomiota, ja että ollaan voimakkaassa käännekohdassa. Linkola vastasi, että hänellä oli eri käsitys ”tosiasioista”.

”Sanoisin, että haittavaikutuksia ei eliminoida, vaan haittavaikutukset kartoitetaan ja luetteloidaan ja siihen se käytännössä jää.”

Ilaskiven mukaan ”riittävä taloudellinen kasvu” takaisi sen, että luontoa suojeltaisiin.

Keskustelussa, Linkolan ajatuksissa, ei ollut mitään erityistä. Paitsi että hän ajatteli ne 50 vuotta sitten, kun maata jälleenrakennettiin, väki muutti kaupunkeihin, tehtaat nousivat ja elämän koneellistuminen oli kiivaimmillaan.

Ristiriita, luonnon ja ihmisen törmäys, on yhä olemassa. Kehitys 2010-luvulle asti, lajien ja elinympäristöjen uhanalaistuminen, kertovat että muutosta parempaan ei ole tullut.

Ilaskivi voisi myös olla vuorosanoineen hahmo nykyajasta. Paljon puhetta, joka ei ole pysäyttänyt luonnon monimuotoisuuden hupenemista.

Unelmat paremmasta maailmasta on ehkä erilainen kirja kuin moni luulisi.

Linkola oli toki ronski kirjoituksissaan. Hän rymisteli aikalaistensa sekaan kyynärpäät ylhäällä pilkaten Veijo Meren ”kuolaista proosaa” ja Jörn Donnerin elitististä Uutta Maamme-kirjaa.

Ja tietenkin kirjaa läpileikkaa uhmakas kritiikki edistystä ja kehitystä kohtaan, ”tolkutonta elintasokulttuuria”.

Mutta Linkola oli pasifisti. Hän paheksuu Neuvostoliiton Novaja Zemljalla tekemiä atomikokeita, päivittelee 1930-lukua, jolloin laulettiin, että ”nuorukaiselle kuolla kuuluu…”

Perverssiä, hän sanoo, ja kehottaa tuomitsemaan isien aatemaailman.

1960-luvun Linkola haikaili maailmaa ilman sotia.

1970-luvulla tapahtui jotain.

Linkola radikalisoitui, näin kai voidaan sanoa.

Linkola radikalisoitui, näin kai voidaan sanoa.

Tämä näkyy vuosikymmenen varrella kirjoitetuista esseistä, jotka julkaistiin kokoelmana nimeltä Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979). Kirja on omistettu Baader-Meinhofille, saksalaiselle terroristiryhmälle.

Jonkinlaiselta käännekohdalta vaikuttaa essee vuodelta 1972. Siinä Linkola ihmettelee esseistikollegansa Erno Paasilinnan ihmisrakkautta.

”Meidän on hylättävä ihmisten välisen veljeyden periaate, lääkärietiikka ja humanismi”, Linkola kirjoittaa.

Hän kiittelee natseja.

”On tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, ympäristöä haittaamattomalla tavalla.”

On vaikea sanoa, mitä Linkolalle tapahtui. Todennäköisesti tapahtui useita asioita samaan aikaan.

Turtuiko yleisö? Ehkä kärttyisän filosofin oli pakko olla yhä kärttyisämpi saadakseen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin? Tai sitten Linkolan oli lisättävä kierroksia herättääkseen yhä useampia ihmisiä.

Se tiedetään, että unelmat, joista Linkola kirjoitti ensimmäisessä kokoelmassaan, eivät toteutuneet.

Pettymys oli varmasti karvas, kun Linkola joutui huomaamaan, että vaikka häntä kuunneltiin, luonnon tuhoaminen, metsien laajat avohakkuut ja soiden ojitus jatkuivat entisellään.

Nuoriso liikehti, perustettiin ympäristöhallinto, kirjoitettiin lakeja ja ja suojeluohjelmia, mutta suuret linjat olivat raskaan teollisuuden ja siihen tiukasti kytkeytyneiden poliitikkojen hallussa. Eikä heillä ollut aikomustakaan kääntää päätään. Ei Linkolan tai kenenkään muunkaan takia.

Yksinäinen mies vaipui kyynisyyteen, ja ratkaisuksi nousi ihmisen hävittäminen.

1989 ilmestyi Johdatus 1990-luvun ajatteluun, jonka synkeys on yhä paikoin läpikäymättömän sankkaa.

Kirjan, ja ehkä Linkolan koko tuotannon, tunnetuimmassa kohdassa Linkola kirjoittaa: ”Kun pelastusvene on täynnä, yrittävät ne, jotka vihaavat elämää, kiskoa siihen lisää haaksirikkoutuneita ja upottaa kaikki. Ne, jotka rakastavat ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki.”

Kirjan ensimmäinen essee Toisinajattelija vastaa Irma Kerppolalle loppuu sanoihin:

”Ja koeta nähdä omien lapsiesi yli niin kuin minäkin koetan nähdä omieni yli. Älä suojele heitä, suojele elämää. Vaikka väkivalloin.”

Muutamaa vuotta myöhemmin, City-lehden haastattelussa toimittaja kysyy Linkolalta keinoja hänen tavoitteidensa, ihmispopulaation vähentämisen, saavuttamiseksi.

"Tietenkin joku ydinfyysikkokopla voisi ottaa vallan ja panna rajoitetun ydinsodan kaikella asiantuntemuksella käyntiin. Ympäristövahinkojen minimoimiseksi pitäisi tietenkin käyttää neutronipommeja.”

Johdatus 1990-luvun ajatteluun oli silti myös merkittävä ja vavahduttava kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Linkola oli loistava kirjoittaja, mikä helposti unohtuu. Esseessään Kessin erämaan hakkuista hän viihtyy ihmisten seassa, osallistuu metsätalousväen tilaisuuteen puolustaessaan Lapin ikimetsiä hävittämiseltä.

Moni löysi tuonkin kirjan kautta luonnonsuojelun, mutta moni myös vieraantui Linkolasta. Tämän on todennut moni haastateltavani. Tuli irtioton vaihe. Oli päästävä irti linkolalaisuudesta, koska se kyynisyydessään myös passivoi. Jos kerran kaikki on jo mennyttä, miksi enää taistella?

Linkolassa oli syntynyt hahmo, joka rakasti luontoa ja vihasi ihmiskuntaa, yhä syvemmin kumpaakin.

1990-luvulla Linkola perusti Luonnonperintösäätiön, joka toimii yhä ja on hankkinut luonnoltaan arvokkaita metsiä suojeluun.

Mutta kova ja jyrkkä Linkola ei pehmentynyt viimeisinäkään aikoina. Helsingin Sanomien haastattelussa 2017 hän sanoi: ”Jotta mikään yleensä voisi pelastua tai toteutua, tämä ihmiskunta pitäisi vaihtaa.”

Vähitellen, tällä vuosituhannella, Linkolasta on tullut eräänlainen persona non grata. On kuin hänen tekstiensä jyrkkyys olisi yhtäkkiä alkanut valjeta. Että niihin todella on kirjoitettu kaikki nuo sanat, että ne ovat sitä, miltä ne näyttävät: natsien ihailua, väkivaltaisia haaveita diktatuurista ja massamurhista.

Tämä kaikki tulee todemmaksi, kun Linkolasta kirjoitetaan kansainvälisessä lehdistössä. Puhutaan ekofasismista, aatteesta, jossa yhdistyvät ympäristönsuojelu ja valkoisen ylivallan ihailu, ja Linkola mainitaan, vaikka hän ei itse olekaan ekofasistiksi julistautunut.

Linkola mainitaan myös artikkelissa, jossa kerrotaan Uuden-Seelannin moskeijaiskusta, jossa kuoli 50 ihmistä. Sen tekijä julistautui ekofasistiksi.

Voi olla, että diktatuurin ja natsien ihaileminen olivat joskus kirjallisia tehokeinoja. Sellaisina ne ehkä nähtiin pitkään Suomessa. Niitä pidettiin Linkolan jyrkkänä tyylinä sanoittaa asiat.

Mutta maailma on muuttunut. Se on mustavalkoisempi kuin ennen. Se on myös oikeasti muuttunut: rasistiset ja nationalistiset ääriliikkeet ovat varteenotettava uhka.

Tässä maailmassa Linkolan kirjoitukset kaikuvat uudella tavalla.

On kuin Linkolan sanat olisivat nyt enemmän totta kuin joskus ennen. Niihin on pakko ottaa kantaa. Linkola olisi joko hyväksyttävä kokonaan tai sitten hänet on tuomittava. Välimuotoja ei ole.

6. maaliskuuta soitin Linkolalle. Ehdotin tapaamista ja haastattelua uuteen kirjaan.

Tapaaminen ei enää onnistunut. Linkola sanoi köpöttelevänsä sisällä, saavansa silloin tällöin ruokaa tutuiltaan, läheisiltään. Hän ei enää jaksanut ottaa vastaan vieraita. Puhuimme vartin verran puhelimessa.

Linkola kertoi anekdootteja muutamista vanhoista asioista ja sanoi Greta Thunbergia ”suurenmoiseksi tytöksi”. Sitten hän ei enää jaksanut puhua.

Hänellä ei ollut lisättävää. ”Sen lisäksi mitä olen kirjoittanut kolmessa niin sanotussa esseekokoelmassa. Kyllä ne siellä on, mitä mulla on sanottavaa.”

”Niin kauan kun puhutaan ja noudatetaan edistystä ja kehitystä, niin silloin ei ole mitään toivoa kyllä. Niistä olisi päästävä eroon.”

”Täytyy lopettaa ja toivottaa kirjahankkeessasi hyvää menestystä. Heipä hei.”

Sitten linjalla tuli hiljaista.

Puhelun jälkeen kului muutama viikko ennen uutista Linkolan kuolemasta. Hahmo oli poissa.

Arvostin Linkolaa, arvostan yhä. Linkolan ansio oli siinä, että hän oli oikeassa niin kauan sitten luonnonsuojelun tärkeydestä ja siitä, että luonto ja ihminen ovat vakavasti törmäyskurssilla ja törmäys tulee, jos mitään ei tehdä.

Linkola oli herättäjä, havahduttaja. Viimeisinä vuosina yhä useammin tuli mieleen: tarvitseeko meitä enää herätellä? Mehän olemme jo hereillä, eikö?

Hereillä, mutta eri mieltä asioista. Hereillä, mutta hitaita ymmärtämään, hitaita toimimaan. Mutta hereillä silti.

Nyt toteemi on kaatunut. Tarvitsemme uusia unelmia.

3 kommenttia