Tarvitaanko uusi sukupolvi ennen kuin valmennusajattelu uusiutuu Suomessa? – "Tämä johtuu siitä, että paremmasta ei ole tiedetty"

Helsingin Sanomissa hiljattain Jääkiekkoliiton valmennuksen ja huippu-urheilu johtaja Olli Salo esitti arvauksen: suomalaisten nuorten pelaajien tason nostamiseksi pitää “esikevennyshypyt ja räjähtävät ominaisuudet” saada kansainväliselle tasolle.

Salon puheet olivat puhdasoppista reduktionismia. Ne perustuivat ajatukseen, että pelaajan kyky pelata jääkiekkoa on hänen yksittäisten taitojensa ja ominaisuuksiensa summa.

Ja että joukkueen kyky pelata on sen yksittäisten pelaajien taitojen summa.

Aiemmin Aitiossa kehotin hyökkäämään aggressiivisesti juuri tällaista reduktionistista ajattelua vastaan. Ja ylipäätään invaasiopelien kaikkia valmennusparadigmoja vastaan. Uudeksi valmennusparadigmaksi ehdotin systeemistä paradigmaa.

Sen lähtökohta on ajatus, että invaasiopelejä pelaavat ensisijaisesti joukkueet. Ne ovat ennustamattomasti toimivia kompleksisia systeemejä, ja ottelu on kahden joukkueen välistä vuorovaikutusta. Pelaajatkin ovat kompleksisia systeemejä, mutta he pelaavat toissijaisesti, alisteisina joukkueelle.

Viestipalvelu X:ssä tuli tällaista palautetta: Paljon hienoja sanoja ja kuten Suomi-futiksessa valitettavan usein, niin aika vähän sitten konkreettisia ajatuksia mitä pitäisi tehdä toisin.

Palautteen palautteena sanottakoon, että kriittisiä arvioita saa esittää, vaikka ei olisi tarjota mitään tilalle. Ja että paradigmoista puhuttaessa paradigmojen arvostelu on konkretiaa.

Mutta menköön. Tässä kolme esimerkkiä, miten systeeminen valmennusparadigma poikkeaa reduktionistisesta. Koripallon parissa liikutaan, mutta vastaavat ideat soveltuvat muihinkin invaasiopeleihin.

1) Pelataan 5 vastaan 5 mieluummin kuin 5 vastaan 0

Oppimisen tärkein lainalaisuus on, että opimme sitä, mitä teemme. Koripalloa pelaamaan oppii pelaamalla koripalloa.

Siksi systeemisen valmennusparadigman mukaan harjoituksissa kannattaa harjoitella niin kuin peleissä pelataan: viidellä viittä vastaan eli 5v5.

Reduktionistisessa valmennusparadigmassa toimitaan toisin. Siinä hyökkäystaktiikkaa harjoitellaan usein 5v0 eli ilman puolustajia. Oletus on, että nämä 5v0-kuviot myöhemmin siirtyvät 5v5-peliin.

Ottelut ovat kuitenkin kahden joukkueen välisiä konflikteja, joukkueiden välistä jatkuvaa vuorovaikutusta. Puolustus vaikuttaa hyökkäyksen toimintaan ja päinvastoin.

Siksi 5v0 harjoiteltu, idealisoitu toiminta ei koskaan toteudu ottelussa. Ja siksi on parempi harjoitella alun perinkin 5v5.

2) Harjoitellaan 2 vastaan 2 mieluummin kuin 1 vastaan 0

Reduktionismissa oletetaan, että järjestelmän toiminta voidaan palauttaa eli redusoida sen osien toimintaan. Uskotaan, että pelaajien teknisiä taitoja voi treenata tehokkaasti pelin kokonaisuudesta irrallaan.

Koripallossa esimerkiksi yleisesti harjoitellaan heittämistä 1v0, ilman puolustajia tai syöttökohteita.

Heittämällä 1v0 oppii heittämään 1v0, mutta siirtyykö oppimistulos optimaalisesti 5v5-tilanteeseen?

Systeemisen valmennuksen mukaan ei siirry, koska pelitilanteessa heittäminen tapahtuu vuorovaikutuksessa vastustajien ja joukkuekaverien kanssa. Taitoa heittää pallo koriin ei voi irrottaa tästä vuorovaikutuksesta.

Jos voisi, pelaajat heittäisivät ottelutilanteessa kolmosia yhtä tarkasti kuin 1v0-harjoitteissa. Mutta eivät heitä.

Siksi systeemisen valmennusparadigman mukaan heittoharjoitteissa heittoa on häiritsemässä ainakin yksi puolustaja. Ja heittäjällä on ainakin yksi joukkuekaveri, jolle voi syöttää. Voimasuhteet voivat siis olla esimerkiksi 2v1 tai 2v2.

3) Laji- ja fysiikkaharjoittelu integroidaan

Reduktionistisessa valmennusparadigmassa fyysisten ominaisuuksien harjoittelu usein erotetaan lajiharjoittelulla. Kestävyyttä harjoitetaan kestävyysharjoittelulla, voimaa voimaharjoittelulla ja niin edelleen.

Systeemisessä valmennusparadigmassa tällaisen ominaisuusharjoittelun mielekkyys kyseenalaistetaan kahdesta syystä.

Ensinnäkin: onko reduktionistinen fysiikkaharjoittelu optimaalinen tapa käyttää harjoitusaikaa?

Esimerkiksi kestävyydestä on koripallossa hyötyä. Siitä ei kuitenkaan voi päätellä, että koripalloilijoiden kannattaa tehdä eristettyä kestävyysharjoittelua. Pikemmin mietitään, saadaanko kestävyyttä kehitettyä riittävästi lajiharjoittelulla.

Toiseksi: siirtyvätkö ominaisuusharjoittelun tulokset joukkueen pelisuoritukseen?

Reduktionismin mukaan varmasti siirtyvät, systeemisen ajattelun mukaan eivät välttämättä.

Otetaan esimerkiksi Olli Salon mainitsemat “esikevennyshypyt ja räjähtävät ominaisuudet”. Ne tarkoittavat koripallossa hyvin hyödyllistä ponnistusvoimaa.

Reduktionismismin mukaan kun ponnistusvoima kehittyy, pelaaja pelaa tehokkaammin. Ja kun yksi pelaaja pelaa tehokkaammin, joukkue pelaa tehokkaammin.

Systeemisen ajattelun mukaan siirtovaikutus toteutuu vasta epävarman vaikutusketjun päässä.

Ensin ponnistusvoiman kehittymisen pitää auttaa pelaajaa tekemään lajiteknisiä suorituksia entistä tehokkaammin. Sitten pelaajan pitää osata hyödyntää kohentuneita teknisiä suorituksia taktisesti pelitilanteessa. Ja lopun perin joukkueen kompleksisen systeemin pitää toimia niin, että tämä auttaa sitä voittamaan.

Jotta tämä siirtovaikutusten ketju toteutuu mahdollisimman todennäköisesti, fyysinen ja lajiharjoittelu kannattaa integroida. Esimerkiksi ponnistusvoimaa kannattaa harjoituttaa lajinomaisilla suorituksilla, esimerkiksi donkkailemalla.

Harva valmentaja ottaa edellä esitettyjä väitteitä vakavasti, ja vielä harvempi toimittaja. Ehkä taas tänään ilmestyy Hesarissa juttu, jossa joku ollisalo toimittajan avustuksella kertoo reduktionististen menetelmien kaikkivoipaisuudesta.

Vallitsevaan reduktionistiseen valmennusparadigmaan suhtaudutaan itsestäänselvyytenä. Harvoin sitä kyseenalaistetaan, ja kun kyseenalaistetaan, vastaukseksi sanotaan, että hyvinhän sillä on pärjätty.

Näin on. Tämä johtuu siitä, että paremmasta ei ole tiedetty.

Kuten fyysikko Max Planck sanoi: Uusi tieteellinen totuus ei pääse voitolle, niin että se vakuuttaa vastustajansa ja saa heidät näkemään valon, vaan niin, että ennen pitkää sen vastustajat kuolevat ja kasvaa uusi sukupolvi, joka on tottunut siihen.