Nollapuheet murskaksi: Tekniikka vai taktiikka -kysymys on väärä jo kysymyksenä, ja väärään kysymykseen voi vastata vain väärin
Pitääkö opettaa ensin tekniikkaa vai taktiikkaa? Aition joukkuepallopeliasiantuntija Harri Mannonen räjäyttää tuon väsyneen ja väärän kysymyksen kerralla tuhannen päreiksi.
Pikkujunnuille opetetaan taktiikkaa! Purskahdin toista tuntia kestäneen puhelun aikana monta kertaa nauramaan. Eihän tämä voi olla todellista.
Näin kommentoi Jussi Paasi viime vuonna. Paasi on jääkiekkoon erikoistunut Ylen urheilutoimittaja.
Viime kuussa koripallovalmentaja Elias Räisänen sanoi: Mielestäni joukkuetaktiikan aika on vasta siinä vaiheessa, kun perustaidot ovat niin korkealla tasolla, että he pystyvät toteuttamaan taktiikkaa.
Paasin ja Räisäsen lajit ja roolit ovat erilaiset, mutta heidän viestinsä on sama: tekniikka ensin, sitten taktiikka. Kun ajattelee näin, erehtyy kahdella tavalla.
Ensinnäkin, invaasiopelien joukkuetaktiikkaa ei Suomessa harjoitella paljon vaan vähän, koska valmentajat eivät ymmärrä peliä riittävästi opettaakseen taktiikkaa. On helpompi panna pyörimään vanhat tutut mekanistiset tekniikka- ja kuntoharjoitteet.
Toiseksi, “tekniikka vai taktiikka” -kysymys on väärä jo kysymyksenä, ja väärään kysymykseen voi vastata vain väärin.
Invaasio- eli tunkeutumispelejä ovat pelejä, joissa joukkueet yrittävät tehdä maaleja tai pisteitä toimittamalla pelivälineen maaliin tai maalialueelle. Joukkueen pelaajat liikkuvat samalla alueella. Invaasiopelejä ovat esimerkiksi jääkiekko, koripallo, jalkapallo ja salibandy.
”Tekniikka vai taktiikka” -kysymys on väärä, koska tekniikkaa ja taktiikkaa ei pidä erottaa toisistaan. Ne ovat saman kolikon eri puolia, toisiaan täydentävä eli komplementaarinen pari.
Teknisillä suorituksilla edistetään aina jotakin taktista päämäärää. Ja toisin päin: taktista päämäärää voi edistää vain teknisillä suorituksilla. Parhaaseen lopputulokseen pääsee harjoittelemalla niitä yhdessä.
Pelaamaan oppii parhaiten pelaamalla.
Tätä oppia ei noudateta, koska invaasiopelien valmennusparadigma on reduktionistinen. Eli harjoitellaan sen oletuksen pohjalta, että järjestelmän toiminta voidaan palauttaa – redusoida – osien toimintaan.
Siksi valmentajat yrittävät kehittää joukkueensa peliä kehittämällä yksittäisiä pelaajia. Ja yksittäisiä pelaajia kehittämällä heidän yksittäisiä ominaisuuksiaan: lajitekniikkaa, voimaa, nopeutta ja niin edelleen.
Eli lätkän pelaamista ei opeteta pelaamalla, vaan tekemällä harjoitteita, esimerkiksi lyömällä lämäreitä ja tekemällä jalkakyykkyä.
Nykysuomen sanakirjan mukaan paradigma on "tieteessä jotain tutkimuksen aluetta hallitseva perusnäkemys, malli, esikuva tai viitekehys, jota sen puitteisiin sopeutuva tutkimus ei aseta kyseenalaiseksi."
”Suomalaisessa invaasiopelien valmennuksessa uskotaan auktoriteetteihin, ja heidän ajatuksensa hyväksytään sellaisenaan.”
Jos reduktionistinen valmennusparadigma on väärä, miten se on syntynyt?
Arvaamalla. Kuten fyysikko David Deutsch sanoi teorioiden synnystä yleisellä tasolla: “Aloitamme ongelmasta, ja sitten arvaamme sen ratkaisun.”
Eli aikanaan arvattiin, että invaasiopelejä voisi opettaa reduktionistisilla menetelmillä. Arvausta on tukenut vuosikymmenten varrella moni ismi: taylorismi, behaviorismi, militarismi, skientismi, professionalismi.
Silti reduktionistinen valmennusteoria oli ja on yhä arvaus. Miksi tuota arvausta ei ole osoitettu vääräksi?
Yksi vastaus perustuu David Deutschin toteamukseen: “Teemme havaintoja teorioiden valossa.”
Kun toimimme reduktionistisessa valmennusperinteessä, havainnoimme peliä sen valossa eli selitämme joukkueen menestystä yksittäisten pelaajien kautta. Tappiot johtuvat heidän “henkilökohtaisista virheistään”. Voittoja tuo onnistunut tekniikkaharjoittelu tai kohentunut kyykkytulos tai jokin muu yksittäinen tekijä.
Reduktionistinen valmennusparadigma on ollut niin vallitseva, että useimmat valmentajat toimivat yhä sen oletusten pohjalta. Paradigman sisältä katsottuna sen oletukset näyttävät itsestään selviltä ja tervejärkisiltä, joten harvoin niitä hoksataan kyseenalaistaa.
Reduktionistisen valmennusparadigma suojaa itse itseään. Kuten David Deutsch sanoi yleisellä tasolla: “Traditioon kuuluu stabiiliuden traditio.”
Toden totta: usko auktoriteetteihin ja perinteeseen on reduktionistiseen valmennusperinteen kovaa ydintä.
Silti invaasiopelien valmennus on muuttumassa. Syy on yksinkertainen: reduktionistisilla menetelmillä ei enää voita matseja niin kuin ennen, ja julkiseen keskusteluun on ilmaantunut vaihtoehtoja.
Suomessa merkittävä vaikuttaja on ollut filosofi Jyri Puhakainen. 1990-luvulla hän kritisoi biologis-fysiologista (eli reduktionistista) valmennusparadigmaa ja hahmotteli tilalle holistista valmennusta. Siinä valmennuksen lähtökohta on urheilijan huomioiminen kokonaisvaltaisena ihmisenä elämismaailmoineen kaikkineen.
Holistisessa valmennukseen ensisijaiseksi toimijaksi asettuu siis urheilija tai pelaaja. Yksilölajeihin tämä ajatus sopii, mutta invaasiopeleihin ei, koska niissä ensisijainen toimija on joukkue, kollektiivi.
Siksi systeeminen paradigma on hedelmällisempi lähtökohta invaasiopelien valmennukselle. Systeemiajattelussa pelien ensisijaiseksi toimijaksi asettuu joukkue. Valmennuksen tavoite on kehittää sen kollektiivista toimintaa.
Pelaamaan joukkueena opetellaan pelaamalla joukkueena. Joukkueen ominaisuuksia ei yritetäkään palauttaa sen yksittäisten pelaajien ominaisuuksiin, ja tämä otetaan huomioon harjoittelussa koko ajan.
Kun joukkueeseen suhtaudutaan kompleksisena järjestelmänä, samalla hyväksytään, että sitä ei voi kontrolloida. Kaikki kompleksiset järjestelmät ovat itseorganisoituvia, eikä niiden toimintaa voida tietää ennalta. Valmentajan tehtävä on edesauttaa joukkueen itseorganisoitumista niin, että se voittaa otteluita.
”Ei ole mitään niin käytännöllistä kuin hyvä teoria”, kirjoitti psykologi Kurt Lewin. Hyvä valmennusteoria tuo pitkän päälle enemmän voittoja kuin huono. Siksi valmennusteoriaa pitää kehittää jatkuvasti.
Teoriat eivät kehity itsestään, kuten reduktionismin pitkä valtakausi valmennuksessa osoittaa. Siksi meidän pitää aggressiivisesti ja jatkuvasti hyökätä kaikkia valmennusteorioita vastaan, pyrkiä osoittamaan ne vääriksi.
Yleisellä tasolla tämä ajatus tulee filosofi Karl Popperilta, ja sitä kutsutaan kriittiseksi rationalismiksi.
Vain jos koettelemme vallitsevia ajatuksia armotta, näemme, kestävätkö ne kriittisen rationalismin höykytyksen. Jos eivät kestä, miten niiden avulla voidaan missään invaasiopelissä lyödä vastustaja, joka tulee päälle täyttä höyryä?
Eli pitää hyökätä valmennusparadigmaa vastaan yhtä aggressiivisesti kuin vastustajat hyökkääjät niitä pelaajia vastaan, jotka on kasvatettu paradigman mukaisella valmennuksella.
”Pahimpia valmennusteorian kehityksen jarruttajia ovat kuitenkin instituutiot, lähinnä lajiliitot. Kriittisestä rationalismista ei ole tietoakaan, kun ne varjelevat omaa monopoliaan. Toisinajattelijat vaietaan kuoliaaksi.”
Suomalaisessa invaasiopelien valmennuksessa uskotaan auktoriteetteihin, ja heidän ajatuksensa hyväksytään sellaisenaan. Niistä puhutaan kuin ne olisivat totuuksia, vaikka ne ovat vain arvauksia, enemmän tai vähemmän hatusta vedettyjä.
Kyösti Lampisen reduktionistiset metodit viime vuosikymmenellä Sami Hyypiä Akatemiassa olivat arvauksia. Niitä vastaan jalkapallovalmentajien olisi pitänyt hyökätä heti tuoreeltaan.
Henrik Dettmannin rakentama koripallon pelaajakehitysjärjestelmä on reduktionistinen arvaus. Kun sitä vastaan hyökätään porukalla, saadaan selville, onko siitä mihinkään.
Erkka Westerlundin propagoima ihmislähtöinen valmennus, joka kurkottaa kohti holismia, on arvaus. Sitä vastaan voi hyökätä argumentoimalla, että holistinen paradigma ei sovellu invaasiopelien valmennukseen.
Pahimpia valmennusteorian kehityksen jarruttajia ovat kuitenkin instituutiot, lähinnä lajiliitot. Kriittisestä rationalismista ei ole tietoakaan, kun ne varjelevat omaa monopoliaan. Toisinajattelijat vaietaan kuoliaaksi. Pitää olla lojaali suomalaiselle lajiyhteisölle (eli lajiliiton johdolle), ei saa keikuttaa yhteistä venettä, ja blaa blaa blaa.
Mikä ihme siis on, että julkinen keskustelu pyörii iän kaiken tällaisissa “tekniikka vai taktiikka” -tyylisissä tyhjänpäiväisyyksissä – ja henkilökysymyksissä, totta kai?
Vai oletteko kuulleet, että jonkin lajiliiton valmentajakoulutuksessa olisi kehotettu kritisoimaan vallitsevan valmennusparadigman perusoletuksia niin häijysti kuin mahdollista? Vaikka se olisi paras tapa edistää valmennusta!
Siksi heti kun mainitaan “valmennuslinja”, “pelaajapolku” tai “yhteinen pelitapa”, pitää valmistautua hyökkäämään aggressiivisesti sitä vastaan.
Ei millään lajiliitolla ole esittää mitään totuutta mistään peliin liittyvästä asiasta, koska kellään ei ole, koska pelit ovat kompleksisia ilmiöitä. Valmentajakoulutuksen opetussuunnitelmat vanhentuvat ennen kuin ensimmäistäkään kurssia on pidetty.
Paraskaan valmennusparadigma ei ole totuus, vaan kehittämistä kaipaava lähtökohta valmennuksen järjestämiseen paikallisissa olosuhteissa.
”Pitää hyökätä valmennusparadigmaa vastaan yhtä aggressiivisesti kuin vastustajat hyökkääjät niitä pelaajia vastaan, jotka on kasvatettu paradigman mukaisella valmennuksella.”
Auktoriteettiuskosta luopuminen tarkoittaa kääntäen, että kaikki perustellut valmennusteoreettiset puheenvuorot pitää ottaa vakavasti, vaikka niiden esittäjällä ei ole mitään valta-asemaa. Ja vaikka niissä arvostellaan status quota.
Vakavasti ottaminen ei tarkoita, että puheenvuorot välttämättä uskotaan. Päinvastoin: niitä vastaan hyökätään aggressiivisesti ja ne yritetään osoittaa vääriksi. Se koskee myös tätä kirjoitusta, tietysti.
Olen tähän mennessä neljään kertaan maininnut aggressiivisen hyökkäämisen. Se paljastaa, että kriittinen rationalismi on optimistinen asenne. Siihen kuuluu usko, että valmennusta voidaan kehittää jatkuvasti.
Kun yksi teoria on kumottu karulla julkisella keskustelulla ja tutkimuksella, tilalle voidaan kehittää parempi teoria. Sitten toimitaan sen mukaan, kunnes sekin kumotaan. Ja niin edelleen.
Kun tähän tyyliin kehitetään valmennusta vuosikymmeniä, miten Suomesta voi tulla muuta kuin invaasiopelien luvattu maa?
Kaikissa invaasiopeleissä on saavutettavissa kansainvälistä kilpailuetua. Totuutta minkään pelin valmennuksesta ei ole löydetty missään maassa, koska moista totuutta ei ole olemassa. Totuuden estimaattikin riippuu ajasta ja paikasta ja muuttuu jatkuvasti.
