Apu

Tarmo Manni ei löytänyt elämäntoveria – miehet, joihin hän rakastui, eivät vastanneet tunteisiin – Valkokankaan varjot 9/10

Tarmo Manni ei löytänyt elämäntoveria – miehet, joihin hän rakastui, eivät vastanneet tunteisiin – Valkokankaan varjot 9/10
Tarmo Manni herätti huomiota rooleissaan niin teatterissa kuin elokuvissa – ja ylipäänsä kaikkialla, missä hän liikkui. Hän joutui peittämään suuren osan itsestään ja samalla esittämään hullun roolia koko loppuelämänsä. Sarja esittelee kymmenen suomalaisen elokuvan legendaa.
Julkaistu: 13.11.2021

Näyttelijä, professori Tarmo Manni ihmetteli omaa etunimeään itsekin. Se kun ei ollut vielä hänen syntyessään edes almanakassa.

– Kysyin kerran isältä, kun olin jo aikamies. Ja Jussi vastasi, että se on otettu jäänmurtaja Tarmon mukaan. Melkoista ennakkoluulottomuutta.

Melkoisen enteellinenkin nimi oli. Tarmo, jos kuka, oli mitä erikoisimpien seurueiden jäänmurtaja. Mies, joka viihtyi keskipisteenä, halusi herättää huomiota ja häkellyttää yleisönsä.

Tarmo syntyi heinäkuun 30. päivänä vuonna 1921 Jussi ja Emma Mannin perheeseen Kalmarin kylässä Saarijärven pitäjässä. Isä oli ammatiltaan suutari, äidillä riitti töitä yhdentoista lapsen kanssa. Tarmo oli heistä viides.

Pienessä mökissä oli ahdasta ja riitaisaa. Lapset lähtivät – tai ajettiin – maailmalle heti, kun mahdollista. Tarmo palkattiin 13-vuotiaana rengiksi naapurikylään ja myöhemmin Lannevedelle.

– Siellä oli monipuolisesti toimiva nuorisoseura Sampo. Ja minä halusin lausua ja näytellä.

Tarmo voitti jo 18-vuotiaana ensimmäisen lausunta­kilpailunsa.

Tarmo kuului myös Marimekon perustajan Armi Ratian lähipiiriin.

Kutsunnoista vankilaan ja mielisairaalaan

Armeijan kutsunnoissa Tarmo ilmoitti, ettei ­vakaumuksensa vuoksi tarttuisi aseeseen. Selitys hyväksyttiin, mutta jatkosodan syttyessä hänetkin komennettiin palvelukseen ja kuulusteltiin. Tarmo huomautti, ettei hänen Jumalansa anna tappaa toista ihmistä eikä anna sotilaspuvussa olevan papin maata seslongilla takinnapit auki, juoda kolmoskaljaa ja polttaa Saimaata.

– Menkää ulos! Te olette kavalampi kuin kedolla ­mateleva käärme, pappi huusi.

– Älä käärmettä syytä minun takiani, Tarmo vastasi.

Manni ei kuolemansa jälkeen halunnut taivaaseen, vaan mieluummin helvettiin, jossa olisi paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kuten Hitler ja Chaplin.

Hänet toimitettiin vankilaan ja sieltä mielisairaalaan, jossa sotamies Manni luokiteltiin palvelukseen kelpaamattomaksi hulluksi.

Selittäessään Tarmo lienee kuulostanut suunnilleen samalta kuin hänen ikimuistoinen tulkintansa Tuntemattoman sotilaan (1955) Honkajoesta – täydennysmiehestä, joka saapuu rintamalle kaaripyssy selässään ja sanoo olevansa pasifisti ja ikiliikkujan keksijä.

Tarmokin oli outolintu ja sen hän uskalsi myös näyttää käytöksellään. Sen sijaan omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan hän ei voinut julkisesti puhua, vaikka ei sitä peitellytkään, vaan joskus jopa vitsaili sillä.

Homoseksuaalinen toiminta oli Suomessa vuoteen 1971 asti rikoslaissa rangaistavaa. Samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteiden piti pysyä salassa, Tarmo Mannin ikäpolven homoseksuaalit eivät voineet kuvitellakaan julkista seurustelua saati avioliittoa.

Tuula Saarikosken kirjoittaman elämäkerran mukaan Tarmo ei löytänyt itselleen elämäntoveria. Ne miehet, ­joihin hän rakastui, eivät vastanneet hänen tunteisiinsa.

Risti ja liekki -elokuvassa (1953) Tarmo Manni esitti himokasta munkki Rasmusta.

Diiva erottui porukasta koko olemuksellaan

Lausunnan opettaja kehotti Tarmoa hakemaan vastaperustettuun Suomen Teatterikouluun. Hänet valittiin, ja opetus alkoi syksyllä 1943. Oppilaiden joukossa Tarmo oli väriläiskä ja diiva, joka erottui porukasta koko olemuksellaan. Suutarin lapsella ei ollut laajaa sivistystä, mutta Tarmo paikkasi puutteen liikunnallisella lahjakkuudellaan ja heittäytymiskyvyllään.

Valmistuttuaan Tarmo näytteli muutaman vuoden ­Helsingin Kansanteatterissa ja lopulta yli 40 vuotta Suomen Kansallisteatterissa. Hän oli ennen kaikkea teatterinäyttelijä, jota arvostettiin myös ulkomailla. Tarmo teki opintomatkoja Neuvostoliittoon ja perehtyi venäläiseen ja italialaiseen kulttuuriin. Hän imitoi taitavasti eri kieliä, vaikka ei osannut puhua kuin suomea.

Tunnetuin Tarmon teatteritöistä oli Nikolai Gogolin ­kirjoittama monologi Mielipuolen päiväkirja, jota esitettiin Kansallisteatterissa lähes 400 kertaa.

"Päätin tehdä vähän jekkua. Ja niin minä sitten kerran keskiyöllä hiivin hänen huoneeseensa lihaveitsi hampaiden välissä ja vetäisin yhtäkkiä alkovin verhot auki."
Tarmo Manni

Valkokankaalla Tarmo teki muutamia näkyviä sivuosia, kunnes sai pääroolin Valentin Vaalan elokuvassa Gabriel, tule takaisin (1951). Mika Waltarin kirjoittamassa näytelmässä Ruben Oskar Auervaaran hahmoon perustuva ­Gabriel huijaa kahta häneen ihastunutta vanhempaa, ­naimatonta naista.

– Luulen muuten, että Tarmo tämän filmin kautta tulee yhdellä iskulla maankuuluksi, Vaala arvioi eikä erehtynyt.

Isossa osassa Tarmo oli myös vuonna 1956 kuvatussa ­Ristissä ja liekissä. Hänen piti näytellä rivoa munkkia ­Rasmusta, joka ahdistelee Anneli Saulin esittämää Mirjam Raakelintytärtä. Suomen Filmiteollisuuden johtaja ja ­elokuvan ohjaaja T. J. Särkkä oli innoissaan kohtauksesta, jossa Rasmus puree Mirjamin rintoja. Kohtaus piti ottaa uusiksi loputtoman monta kertaa.

– Anteeksi, mutta kun tämä ei minulta näytä onnistuvan, niin voisiko Maisteri näyttää, miten sitä purraan? turhautunut Tarmo lopulta ehdotti Särkälle.

Tarmo esiintyi kaikkiaan yli 40 elokuvassa. Hänen ­viimeiseksi leffaroolikseen jäi Urho Kekkonen, jota yritettiin salamurhata Matti Kassilan elokuvassa Jäähyväiset presidentille (1987).

Gabriel, tule takaisin -elokuvassa (1951) Tarmo hurmasi Emma Väänäsen ja Salli Karunan esittämät naiset.

Voimakkaiden naisten ystävä

Helsinkiin muuttaessaan Tarmo asui Tunturi­kadulla alivuokralaisena Luukkasen perheessä. Marjatta-tyttären ja tämän aviopuolison Mika Waltarin koti sijaitsi alakerrassa. Myös teatterikoululainen Kirsti Ortola majoittui toisinaan samassa asunnossa. Hän oli kertonut pelkäävänsä mieli­sairaalasta tullutta näyttelijää.

– Päätin tehdä vähän jekkua. Ja niin minä sitten kerran keskiyöllä hiivin hänen huoneeseensa lihaveitsi hampaiden välissä ja vetäisin yhtäkkiä alkovin verhot auki. Ja Kirsti lähti menemään!

Tarmo sai häädön, mutta oli myöhemmin tuttu näky Waltarien kotona järjestetyissä juhlissa, kuten monen­laisissa muissakin seurapiiritapahtumissa. Hän solahti sujuvasti mihin tahansa seurueeseen.

Parhaiten Tarmo ystävystyi voimakkaiden ja vaikutusvaltaisten naisten kanssa. Hänen lähipiiriinsä kuuluivat muun muassa näyttelijät Ella Eronen ja vapaaherratar Kyllikki Forssell, Urho Kekkosen miniä ja K. A. Fagerholmin tytär Brita Kekkonen sekä Marimekon perustaja Armi Ratia. Jälkimmäisen kautta hän tutustui myös keramiikkataiteilija Birger Kaipiaiseen. Miesten välille syntyi syvä ystävyys, ja Tarmo hoiti sekä palveli Birgeriä tämän kuolemaan saakka.

Lähes 30 vuoden ajan Tarmo asui Munkkiniemessä ­Apinalinnaksi kutsutussa näyttelijöiden talossa, jonka ­parvekkeella hän esiintyi ahkerasti lapsille. Viimeiset ­vuotensa hän vietti Meilahden Kuusitiellä, jossa asuntoa hallitsi ystäviltä, kuten Birger Kaipiaiselta, Timo ­Sarpanevalta ja Armi Ratialta saatu taide.

Tarmo jätti ­jäähyväiset ylei­sölleen istumalla Kansallisteatterin näyttämöllä 30.10.1989.

Tunnin hiljaisuus näyttämöllä

Tarmo Manni jätti yleisölleen historialliset ­jäähyväiset Kansallisteatterissa 30. lokakuuta 1989. Katsojat eivät tienneet lainkaan, mitä Jukka Kajavan ohjaama esitys pitäisi sisällään.

Tarmo oli niin ihmisenä kuin näyttelijänä kovaääninen mies, joka johti puhetta ja vangitsi kuulijansa jutuillaan. Nyt hän yllätti kaikki olemalla lähes tunnin hiljaa.

Näyttämölle oli kannettu koristeellinen nojatuoli ­näytelmästä Prinsessa Ruusunen, ja siinä Tarmo istui. ­Kaiuttimista alkoi soida Gustav Mahlerin ensimmäinen sinfonia, jota näyttelijä kuunteli sanomatta sanaakaan. ­Katsojat odottivat pitkään, että jotain tapahtuisi. Sitten hekin ymmärsivät, mistä oli kysymys.

Sinfonian vielä soidessa hän käveli yli näyttämön ja häipyi läpi savuverhon. Suuret rautaovet avautuivat, ja näyttelijä oli poissa.

– Minulle tuli yhtenä päivänä mieleen, että kun olen ­viidettäkymmenettä vuotta ollut yleisön katsottavana, niin mitä jos nyt minäkin katsoisin yleisöä. Väkeä oli niin paljon, että kattokruunussakin kiikuttiin. Olisi pitänyt tehdä ­toisenkin kerran, mutta ei ainutlaatuista esitystä voinut uusia, Tarmo muisteli syksyllä 1992.

Tarmo, joka poikkeuksellisesti oli jännittänyt esitystä, nautti roolistaan ja ihmisten epäuskoisista, lopulta ­hyväksyvistä katseista. Sinfonian vielä soidessa hän käveli yli näyttämön ja häipyi läpi savuverhon. Suuret rautaovet avautuivat, ja näyttelijä oli poissa.

Rakkaat ­ystävykset Kyllikki Forssell ja Tarmo Manni keväällä 1999. Tarmo kuoli seuraavana ­syksynä.

Hyvästiensä jälkeen Tarmo eli lähes kymmenen vuotta. Hän ei enää näytellyt, mutta esiintyi mielellään lehdissä ja halusi vielä vanhana miehenäkin šokeerata – vaikka sitten vain puheillaan. Hän ei kuolemansa jälkeen halunnut ­taivaaseen, vaan mieluummin helvettiin, jossa oli paljon mielenkiintoisempia ihmisiä, kuten Chaplin ja Hitler.

Sitten vanhuus iski päälle. Polvet olivat jo aiemmin ­alkaneet pettää, tuli sydänkohtaus ja lopulta syyskuussa 1999 aivojen verenkiertohäiriö.

Näyttelijä Kyllikki Forssell oli lähdön hetkellä Tarmon luona Laakson sairaalassa. Tarmo jaksoi vielä kerran avata silmänsä, kohdisti katseensa Kyllikkiin ja lausui viimeiset sanansa:

– Näin unta sinusta.

Tarmo Manni

  • Syntyi 30.7.1921 Saarij­ärvellä, kuoli 24.9.1999 Helsingissä.

  • Suomen Kansallisteatterin näyttelijä 1948–89. Noin 40 elokuvaroolia, mm. Tuntemattoman sotilaan Honkajoki, Gabriel, tule takaisin ja Risti ja liekki. Professorin arvonimi 1982.

  • Naimaton ja lapseton.

  • Haudattu Helsinkiin ­Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.

Lähteet: Heikki Eteläpää (toim.): Minä, Manni (Kirjayhtymä 1986) & Tuula Saarikoski: Elämä Tarmo Mannina (Tammi 2002)

Valkokankaan varjot
Kommentoi »