Mikä tarina ärsytti sinua viimeksi?

Ärsytys ei kohdistu yhteen tiettyyn tarinaan, vaan ilmiöön. Siihen, kun eri tahot kultivoivat kokemuksellista yksilöstooria yli muiden, oli se sitten Hesari, Emma Kari tai Havaintoja parisuhteesta -blogia pitävä Sami Minkkinen.

Mistä tämä tarinabuumi on tullut?

Se riippuu tieteenalasta. Jotkut sanovat, että jo 70-luvulla historiantutkimuksessa havahduttiin siihen, että historia on konstruoituja tarinoita. 90-luvulla sosiologiassa tuli tarinallinen käänne, ja alettiin tutkia yksittäisten ihmisten kertomuksia. Samaan aikaan osui konsulttikulttuurin läpilyönti bisneksessä, selfhelpin ja kyökkipsykologian nousu ja netti. Minun ja joidenkin muiden tutkijoiden ajatus on, että nämä ovat kytkyssä.

Mitä tämä buumi tekee totuudelle?

Tarinallisessa käänteessä on taustalla todella hyviä ajatuksia, kriittistä teoriaa, feminismiä, postkolonialismia. Pienen ihmisen pitää päästä kertomaan tarinansa maailmassa, jossa suuret koneistot jylläävät kasvottomasti ja pienen ihmisen kokemuksellinen tarina on täysin validi totuuden muoto. Jos toisen ihmisen kokemusta ei voi osoittaa todeksi tai vääräksi, silloin kokemuksellinen totuus on faktan ja fiktion tuolla puolen.

Paljonko sosiaalinen media on vaikuttanut tähän?

Yksi tärkeimpiä kertomuksen muotoja näyttäisi olevan viraali eksemplum, ”liikuttava” tositarina, joka lähtee leviämään verkossa. Ennen journalismia ja romaanimuotoa eksemplumit olivat esimoderneja opettavaisia tarinoita. Kuten Jeesuksen opetukset, ne saattoivat olla totta tai ei, mutta pointti oli, että moraalinen opetus oli totta. Keskiaikaisessa maailmassa käsitys hyvästä elämästä oli kuitenkin paljon jaetumpi kuin nykyään. Sen vuoksi viraalit eksemplumit eivät tarjoa oikeaa tapaa toimia, vaan ne tarjoavat oikean reaktion, jota sitten jaetaan välittämättä totuudesta.

Mikä näissä on vaarana?

Kun yksittäinen kokemus jaetaan 10 000 kertaa, siitä tulee edustuksellinen ja sen jälkeen normatiivinen. Niissä on yksityiskohtia, jotka on täysin random-logiikalla syntyneet, jolloin mielestäni on riski, jos niitä aletaan käyttää edustuksellisesti. Silloin siitä putoaa aito kokemus pois ja voidaan sanoa kuin Enkeli-Elisan tapauksessa, että vaikka tämä ei ole totta, se on silti tärkeää ja oikein. Tai Facebookin Standing Rock -kampanja. Ikään kuin en haluaisi, että ne intiaanit saisivat maansa takaisin. Jos sallimme sen omissa porukoissa, sallimme sen muissa porukoissa. Sen jälkeen on turha lähteä huutelemaan MV-lehdelle totuudenjälkeisestä ajasta.

Pitäisikö meidän suhtautua suopeammin heikommassa asemassa olevan kuin etuoikeutetun tarinaan?

Koska ole moraalifilosofi, en halua ottaa kantaa. Tehtäväni on narratologina näyttää mekanismit ja sanoa, että näitä voidaan käyttää ja kaikki on myytävissä ja vääristeltävissä. Tätä kertomuspuhettammekin voi käyttää hyvään ja huonoon.

Mihin hankkeenne pyrkii?

Jotta tarinoista pääsisi eroon, pitäisi muuttaa kognitiota. Sitä ei olla tekemässä. Kulttuurisia puhetapoja voi silti muuttaa. Tarinahype on kaikkialla, ei sanota mitään kriittistä, vaikka sen pitäisi olla aina mielessä opettajilla, konsulteilla, terapeuteilla, hoivatyössä ja niin edelleen. Olen kysellyt journalistiopiskelijoilta täällä yliopistolla, puhuvatko he koskaan tarinallisuuden vaaroista. Kuulemma ei, se on vain hyvä: juttuun saa narratiivisen näkökulman, jolla sen saa myytyä ja kerättyä klikkauksia.

Kuinka paljon tarinoilla on valtaa?

Mittasuhteet ovat lähteneet käsistä, mutta kuten mainosalalla työskentelevä kaveri sanoi, kun ihminen ei tarvitse tai halua tavaraa, hänelle voi silti myydä loputtomasti tarinaa itsestään. Poliittisten päätösten taas pitäisi tapahtua muualla, mutta silloinkin tarina voi olla triggeri. Esimerkiksi mikään tilastotieto tai työelämätutkimuksen ammattilaisten pointit eivät kääntäneet taannoin pääministeri Sipilän päätä, vaan parin yksittäisen kätilön tarina.

Voiko poliittisiin tarkoituksiin kerrottu tarina kääntyä itseään vastaan?

Jos halutaan tehdä rakenteita luovaa ja muuttavaa politiikkaa, kertomusmuoto voi olla huono, koska siihen tulee vahingossa kulttuurisia lasteja, joita kirjoittaja ei ole välttämättä ajatellut. Emma Kari kirjoitti keväällä liikuttavan päivityksen huumeidenkäyttäjästä, joka tuli puhumaan hänelle ja Kari jäi kuuntelemaan – koska vihreillä on ollut huoli nuorista miehistä. Siitä tuli hyväntekeväisyyskertomus, jossa Kari on hyväntekijä ja narkkari viktoriaaninen ”ansaitseva köyhä”, vaikka se ei varmasti ollut Karin tarkoitus. Tämä on minulle sydämen asia, tällä on yhteiskunnallisia seurauksia. Todellisuudessa en välitä siitä Sami Minkkisestä hittoakaan. Puolueet puhuvat arvopoliitikasta. Ajatukseni on se, että arvot alkavat siitä, mihin tunteet loppuvat. Hyvinvointiyhteiskunnan arvot ovat ne, että vittuilevaa narkkaria autetaan, ei vain sitä, josta saadaan tehtyä somekertomus. ■