Tappio Hollannille ei yllätä - Huuhkajat ei ollut eikä ole Olympiastadionin arvoinen

Jalkapallopelin voi hävitä monella tapaa. Sen voi hävitä selkeän laatueron tuloksena kentällä, mutta aivan yhtä hyvin sen voi hävitä ottelupalavereissa ja pukukopissa jo ennen kentälle pelipäivänä astumista. Myös siinä on isoja eroja, millaisen maun tappio pelaajien, valmentajien, kannattajien ja katsojien suuhun jättää. Yleensä joukkue, joka uskaltaa haastaa rohkeasti ja ennakkoluulottomasti parempansa, on kiitellympi ainakin kannattajien joukoissa tappionkin jälkeen. Sen sijaan valmiiksi tappioon alistuneena ja vastustajan ylivertaisuudesta peloteltuna kentälle laahustava yksitoistainen rohkaisee harvoin ketään luottamaan siihen, että jatkossakaan tulos voisi materiaaliltaan parempia joukkueita vastaan olla toisenlainen. Suomi hävisi lauantain myöhäisillassa Olympiastadionilla kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta se, mikä huolestuttaa eniten, mikä on jopa anteeksiantamatonta, on se pelko, jolla Hollantia ei edes uskallettu haastaa. Kotinurmella, omien kannattajien edessä.

Keskityin Olympiastadionin tutun koleassa kesäillassa tarkkailemaan erityisesti Huuhkajien omaa pallollista pelaamista. Ennakoitavissa oli, että materiaali, jonka tarkkailun alle saisin, tulisi olemaan rajallinen, mutta altavastaajana peliin lähtevä ja pitkiä pallottomia vaiheita pelissä kokeva joukkue on oikeastaan eniten riippuvainen juuri niistä harvoista hetkistä, kun pallo saadaan lopulta kaiken jahtaamisen jälkeen omalle joukkueelle. Pystytäänkö niissä hetkissä kasaamaan omat rivit, antamaan itselle edes hetken hengähdystauko pallon avulla? Ja jos oikein hyvin kävisi, pystyttäisiinkö niiden hetkien avulla jopa uhkaamaan vastustajaa sen verran, että kaikista suurin into ja rohkeus heidänkin prässistään murenisi edes aavistuksen verran? Riistojen jälkeiset tilanteet ovat nousseet nykyjalkapallossa suureen arvoon, ja niiden seurauksina nähdään entistä enemmän maalitilanteita ja maaleja. Kyseisiin tilanteisiin vaikuttaa kuitenkin moni asia, eivätkä vähiten ne, missä riistot tehdään ja kuinka hyvin kumpikin joukkue on asemoitunut niiden seuraavien, elintärkeiden sekuntien varalle.

Lauantain ensimmäiseen reiluun kahteenkymmeneen minuuttiin Suomi ei pelottanut kentällä, katsomossa tai kotisohvilla ketään. Toki senkään jälkeen joukkue tuskin ainakaan kahden maalin karkumatkalle pallotellutta Hollantia pelotti, mutta ainakin katsojille Huuhkajien muutamat, sinänsä toki yksittäiset vierailut vastustajan kenttäpäädyssä ja hieman ylempänä toteutettu prässi antoivat jonkinlaista toivoa, edes jostain. Jakob Friisille ajatus ja unelma kotidebyytistä lähes 30000 Huuhkajakannattajan edessä ei ollut antanut riittävää rohkeutta tai uskoa oman joukkueensa kykyihin lähettää kentälle Suomi, joka olisi yhteen aikaan lähes valloittamattomana linnakkeena pidetyn Olympiastadionin arvoinen. Ja nyt en tarkoita joukkueen pelaajien laatua, heidän henkilökohtaisia tasojaan jalkapalloilijoina. Jokainen heistä antaa varmasti kotiyleisölleen kaikkensa. Mutta jos kentälle lähdetään ohjeistuksella, missä pelaajat riisutaan käytännössä kaikista keinoista voittaa tai edes haastaa vastustaja, se ei ole kotikentän tai kotiyleisön arvostamista. Se on tappioiden minimoimista ja pelkuruutta.

Joukkueen ylin prässilinja, tai oikeastaan yksi ylin pelaaja, otti ensimmäisiä askeleitaan vastustajaa kohden kentän puolirajan kohdalla. Siihen asti Hollannin palloa kuljettaneet topparit saivat sen kanssa kävellä, ilman minkäänlaista vaadetta avata peliä alempaa. Suomi oli antautunut varjelemaan omaa maaliaan käytännössä yhdentoista pelaajan turvin pahimmillaan kahdenkymmenen metrin sisällä Lukas Hradeckyn maaliviivasta, toiveenaan ilmeisesti selvitä täydet yhdeksänkymmentä minuuttia sietämättömän paineen ja niin ylhäältä kuin alhaaltakin viuhuvien murtopallojen keskellä. Selviytymistä kesti lopulta täydet kuusi minuuttia.

Kun Denzel Dumfries tuplasi vieraiden johdon sieltä kaiken puolustusmassan seasta, Suomi muuttui askel askeleelta rohkeammaksi. Miksi ihmeessä vasta nyt, kun kaikki oli tuloksellisesti menetetty? Uskoiko Friis todella niin, että Suomi kykenisi ottamaan Hollannin painetta ja loputonta vyöryä vastaan täyden peliajan vailla takaiskuja, asemoimalla itsensä täysin mahdottomaan tilanteeseen hyökkäysvalmiuden kannalta? Vai oliko lähtökohtana nimenomaan lukemien pitäminen siedettävinä, jonka toteuttamiseksi valmentaja ohjeisti joukkueensa nyt nähdyllä tavalla? Jos ennalta on käytännössä varmaa, että lopputuloksena on joka tapauksessa tappio, eikö olisi parempi kaatua ne kuuluisat saappaat jalassa kuin jättää jokainen paikalla olija sekä sohvalta seuraava tunteeseen, että eihän tässä ollut mitään palaa missään vaiheessa. Enkä väitä, että lopputulos olisi ollut erilainen, päinvastoin, se olisi saattanut numeroiden valossa olla rumempikin. Mutta jatkuvuuden kannalta on vaarallista antaa vastustajille se mielikuva, että Olympiastadion on pisteautomaatti, missä voiton eteen ei tarvita muuta kuin maine.

Jos keskittymiseni oli lauantain MM-karsintaottelussa Huuhkajien pallollisen pelin laadussa, miksi kirjoitan silti niin paljon sen pallottomasta pelaamisesta?

Ihan puhtaasti siksi, että pallollisen pelaamisen tason määrittää nyt nähdyn ottelun kaltaisessa koitoksessa pitkälti joukkueen toiminta pallottomana. Puolustaminen pitkiä jaksoja syvällä omalla alueella on ongelmallista enemmän kuin yhden asian suhteen. Ensinnäkin mahdollisten pallonriistojen jälkeen matka vastustajan maalille on luonnollisesti lähes niin pitkä, kuin se jalkapallokentällä voi olla. Sinne pääsemiseksi tarvitaan useita onnistuneita suorituksia, syöttöjä, liikkeitä, haltuunottoja ja pelipaikkarotaatioita. Puolustusasetelman muuttaminen sekunneissa hyökkääväksi ei ole helppoa, pelaajat eivät ole valmiiksi optimaalisilla paikoilla syöttöpaikkojen tarjoamiseksi, toisin kuin pidempien hyökkäysten tai keskialueella tapahtuvien riistojen jälkeen. Lisäksi vaikeusastetta nostaa huomattavasti se, että vastustaja on ryhmittyneenä enemmän tai vähemmän sinne, mistä pois pitäisi päästä. Voi tulla ahdasta.

Ensimmäiset suoritukset pallon kanssa eivät menneet suomalaisilta nappiin. Kun pallo riistettiin, saatiin kenties yksi, maksimissaan kaksi lyhyttä syöttöä omille, mutta sen jälkeen se joko menetettiin riiston seurauksena tai itse luovuttiin siitä pelaamalla summittainen pitkä syöttö vastustajan selustaan, jonne ei edes parhaimpien vuosiensa Usain Boltilla olisi ollut mahdollisuuksia ehtiä. Pallo poltti jaloissa ja sitä mukaa paine omaa maalia kohden kasvoi. Takaiskujen jälkeen alettiin paremman pelirohkeuden ja hieman ylempänä pelaavan puolustusmuodon seurauksina nähdä muutamia ihan lupaaviakin kolmen, neljän pelaajan kombinaatioita, joilla hyökkäyksiin lähdöt mahdollistuivat. Usein tapahtumat etenivät laidoilta, joissa pallo pelattiin laitapelaajien kautta keskelle, josta tiputuksen jälkeen se saatiin tyhjään tilaan ja suoraan hyökkäävän pelaajan juoksuun. Tuloksen kannalta ratkaisevaa on totta kai sitten se, mitä seuraavaksi tapahtuu ja ainakaan lauantaina ne muutamat mahdolliset ratkaisusyötöt eivät kohteitaan maalin edestä tavoittaneet.

Suomen onnistuneimmat suoritukset Hollantia vastaan nähtiin silloin, kun uusissa kotipaidoissaan kirmanneet Huuhkajat pääsivät ohittamaan pallolla vastustajan, joka oli ryhmittyneenä kentän pituussuunnassa laajemmalle alueelle. Tämä mahdollistui silloin, kun riisto saatiin aikaiseksi ylempänä kenttää, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös silloin, kun Hollannin suurin into maalintekoon oli jo lopahtanut. Mikään maa ei ole kuitenkaan niin ylivertainen puolustaessaan, että se pystyisi peittämään ja estämään vastustajan hyvin toteutetun pelinavaamis- tai rakentamisvaiheen täydellisesti, ollessaan itse edes hieman epäorganisoidussa valmiudessa puolustamaan. Näitä tilanteita ja mahdollisuuksia Suomen olisi mielestäni pitänyt etsiä ja omalla käyttäytymisellään luoda paljon enemmän ja paljon aikaisemmin, silläkin uhalla, että se olisi itse läpäisty nyt nähtyä useammin.

Voin olla väärässäkin, mutta olin näkevinäni Huuhkajien ensimmäisen, useammalla pelaajalla suoritetun yhtäaikaisen prässin 58. peliminuutilla. Palloa jahdattiin ja vastustajaan mentiin iholle sen sijaan, että jäätäisiin metrin päähän. Seurauksena maalivahti Mark Flekkenin hätäinen avaus suoraan Nikolai Alhon rintaan Hollannin kenttäpuoliskolle. En tiedä oliko kyseessä enemmän Jakob Friisin kunnioitus Hollantia kohtaan, vai hänen epävarmuutensa omien pelaajiensa kyvyistä toteuttaa vastaavia pelisuorituksia alusta asti, mutta vahvasti nolo valittu pelitapa joka tapauksessa oli. Varsinkin, kun mikään ei sytytä Olympiastadionin parhaimmillaan huumaavaa tunnelmaa paremmin, kuin näky, jossa vastustaja laitetaan tappiota pelkäämättä ahtaalle, hikoilemaan oman menestyksensä puolesta. Hollantia vastaan nähty luovutus voidaan vielä laittaa kolmannen pelinsä Huuhkajia valmentaneen Friisin tuoreuden piikkiin, mutta jos tätä samaa pitää käydä läpi kellon lähestyessä puolta yötä tulevana tiistaina, on syytä miettiä, tarjoillaanko kotikentällä riittävästi valvomisen oikeuttamiseksi.