Tapio Suominen oli jalkapallolähetysten moniosaaja, jonka työn laadusta moni nykytekijäkin voisi ottaa oppia
Viime vuonna menehtynyt Tapio Suominen hallitsi sekä selostamisen että studioisännöinnin, käytti ääntään ihailtavasti, osasi olla kriittinen ja tunsi niin sisältöpuolen kuin draamankin. Suomalainen urheilujournalismi kaipaisi kipeästi lisää tapiosuomisia, Erkko Meri kirjoittaa Aition Pioneerit-sarjassa.
Kesä, jalkapallon arvokisat ja Yle.
Nostalgian värittämät ja ajan kultaamat lapsuuden ja nuoruuden kesämuistoni linkittyvät leimallisesti jalkapallon arvokisakalenteriin.
Suurimman osan ulkomaan matkojen, pelireissujen tai muutoin merkityksellisten kesähetkien ajankohdista hahmotan ensisijaisesti muistelemalla, pelattiinko silloin arvoturnaus ja jos pelattiin, niin missä, milloin ja mitä kisoissa tapahtui.
Esimerkiksi perinteiseen Alandia Cup -junioriturnaukseen joukkueeni täytyi osallistua vuonna 2002, koska silloin katselimme ahvenanmaalaisen ravintolan pienestä televisiosta Brasilian ja sen tähtihyökkääjän Ronaldon riemukulkua.
Lopetan muisteluni tähän, koska tämä teksti ei kerro itsestäni. Kirjoitus ei kuitenkaan sattumalta ala urheiluun liittyvällä tarinalla.
Niitä nimittäin tekstin kohde ja kesälomieni tärkein televisioääni, Tapio Suominen (1964–2024), rakasti.
”Suominen oli mestari hyödyntämään kielellisiä tehokeinoja, jotka elävöittivät puhetta.”
Lapsena ja nuorena arvostin Suomisen sametinpehmeää mutta terävästi kiihtyvää ääntä, vanhempana opin kunnioittamaan hänen draamantajuaan ja taitoaan kuljettaa selostusta rytmikkäästi eteenpäin.
Kun Suomisen jalkapalloselostuksiin palaa vuosia, jopa vuosikymmeniä myöhemmin, on helppo oivaltaa, kuinka monipuolinen sanavarasto Ylessä pitkän uran tehneellä Suomisella oli.
Kielenkäytöstä ja sen vivahteikkuudesta myös tunnistaa, kuinka laaja-alaisesti lukenut ja sivistynyt puhetyöläinen Suominen oli.
– Siinä eivät kyyneleet näköjään ole kaukana silmistä, kun mies lähettää kiitokset yläkertaan.
(Suominen Ranskan ja Italian välisessä MM-finaalissa vuonna 2006 Marco Materazzin 1–1-tasoitusosuman jälkeen.)
Suominen oli myös mestari hyödyntämään kielellisiä tehokeinoja, jotka elävöittivät puhetta. Oli sopivaa toistoa, metaforia, vastakkainasettelua, retorisia kysymyksiä ja vyörytystä. Retoriikan ammattilaisilla tuskin olisi ollut huomautettavaa Suomisen keinovalikoimasta.
Heinäkuussa 2024 menehtyneen Suomisen selostus ei kuitenkaan koskaan tuntunut epäaidolta tai omaa osaamista alleviivaavalta.
Vaikka Suominen tiedosti asemansa ja osasi myös näyttää sen esimerkiksi ajoittaisella pikkumaisuudellaan – tämän hän myönsi Urheiluhullu-nimisessä elämäkertateoksessaan (Otava 2019) – nimenomaan urheilu oli selostajan tekemistä ohjaava tärkein arvo.
Suominen ei ollut tuomassa itseään vaan urheilua ja sen tekijöitä esille.
”Suomisen selostus ei ollut jatkuvaa puheripulia, vaan siinä oli oikeanlaista viipyilevyyttä.”
Laajasta sanapankistaan huolimatta Suominen osasi antaa kuvan puhua. Toisin kuin osalla nykypäivän selostajista, Suomisella oli taitoa ja malttia pitää taukoja, rytmittää lähetystä ilman sanoja. Selostus ei ollut jatkuvaa puheripulia, vaan siinä oli oikeanlaista viipyilevyyttä. Joskus vain yksi tai korkeintaan kaksi sanaa riittivät. Lisäksi Suominen oivalsi: jos puhuu koko ajan, ei sano mitään.
Suomisen ei myöskään tarvinnut korostamalla korostaa pelien merkittävimpiä hetkiä, vaan sykähdyttävimmät käänteet saivat erityisen huomion luontaisesti. Osaltaan tämä johtui siitä, että Suominen ei huutanut jokaisessa pienessäkin tilanteessa.
Kun selostamisessa oli rytmiä, terävät kiihdytykset erottuivat tasaisesta etenemisestä.
Tauot, selostamisen rytmi ja muut tehokeinot olivat olennainen osa Suomisen tarinankerrontaa. Siihen kuuluivat keskeisesti myös erilaiset yhteiskunnalliset ja sosiokulttuuriset anekdootit, jotka Suominen osasi kiinnittää johonkin pelaajaan, jompaankumpaan joukkueeseen tai otteluun yleisesti.
Selostajamaestro oli paitsi tunnelman luoja ja ottelutapahtumien välittäjä myös eräänlainen kansan sivistäjä.
– Ja nyt täällä nousee koko yleisö seisomaan… Viimeinen vartti… Se on täällä tapana, kun viimeinen vartti käynnistyy. Sen jälkeen koko Rapidin yleisö nousee seisaalleen ja alkaa rytmikkäästi kannustamaan omiaan. Rapid Viertel – niin sitä täällä kutsutaan.
(Suominen Rapid Wienin ja HJK:n välisessä Eurooppa-liigan karsintaottelussa vuonna 2014.)
Anekdooteista huolimatta itse peli oli Suomisen selostamisessa pääosassa.
Jalkapallon televisioselostajana vuonna 1988 Suomen ja Neuvostoliiton välisessä harjoitusmaaottelussa debytoinut Suominen osasi löytää peleistä tärkeimpiä yksityiskohtia ja avata niitä ymmärrettävällä tavalla.
Jos esimerkiksi joukkueiden ryhmitykset kentällä muuttuivat, katsojat saattoivat luottaa, että myös Suominen tunnisti muutokset. Suomisen aistit olivat valppaana, ja hän oli riittävän hyvin kartalla lajin taktisista ulottuvuuksista.
”Konkari valmistautui otteluihin niin huolellisesti, että hän pystyi esittämään asiantuntijoille osuvia täsmäkysymyksiä.”
Suomisessa ei kuitenkaan ollut pätijän vikaa tai taipumusta syyllistyä taktiseen jargoniin. Jos selostuskopissa istui myös asiantuntija, Suominen ymmärsi oman roolinsa ja osasi antaa vierustoverille tilaa. Nykypäivän jalkapalloselostuksia kuunnellessa tämän yhtälön toimivuus on kaikkea muuta kuin itsestään selvä asia.
Vuosikymmenten uran luonut konkari valmistautui otteluihin niin huolellisesti, että hän pystyi esittämään asiantuntijoille osuvia täsmäkysymyksiä. Oli vierellä sitten Martti Kuusela tai vaikkapa Juha Malinen, asiantuntijan ei tarvinnut olla huolissaan Suomisen kyvystä nostaa keskusteluun tärkeimpiä nyansseja.
Osana otteluihin valmistautumista Suomisella oli tapana hyödyntää juuri Kuuselan ja Malisen kaltaisten kokeneiden valmentajien tietoja. Suomiselle tämä edusti selostajan ammattitaidon piinkovaa ydintä: hän oli valmis keskustelemaan lähestyvän ottelun joukkueista tuntitolkulla puhelimitse tai kasvotusten, jotta yksikään kivi ei olisi jäänyt kääntämättä.
”Ennen muuta Suominen oli journalisti.”
Lasse Lindqvistin kirjoittamasta Urheiluhullu-teoksesta välittyy vahvasti, kuinka paljon Suominen rakasti urheilua. Hän ihaili voimaa, nopeutta, kestävyyttä, taitoa ja estetiikkaa pursuavia urheilijoita – rosoisuutta ja inhimillisiä säröjä unohtamatta. Tunteet ja tarinat sykkivät Suomisen urheiluajattelussa. Hän oli urheiluromantikko.
Jyväskylän yliopistossa liikuntatieteitä opiskelleen Suomisen vanhoja selostuksia kuunnellessa ei kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, että ennen muuta Suominen oli journalisti: hän oli urheilun ja journalismin, ei keinotekoisen viihteen tai fanittamisen, asialla.
Suominen ei hassutellut urheilun tai urheilijoiden kustannuksella tai pyrkinyt urheilijoita vipuvartena käyttäen valokeilaan. Hän antoi urheilulle enemmän kuin otti siltä.
Vaikka Suominen muistetaan monista suurista otteluista, kuten jalkapallon MM-kisojen finaalin kaltaisista spektaakkeleista, valtaosa hänen selostamistaan otteluista oli niin sanottuja tavallisia pelejä satojen muiden tavallisten pelien joukossa. Silti katsojan ei koskaan tarvinnut epäillä, etteikö Suominen olisi suhtautunut vaikkapa Celticin ja Mariborin väliseen ottelun samalla ammatillisella kunnioituksella kuin maanosan jättiläisten kohtaamisiin.
”Suominen osasi tarpeen vaatiessa olla myös kriittinen. Ei yli äyräiden tai teennäisesti, vaan asiallisen kovaa.”
Välittäessään ottelutapahtumia parhaimmillaan miljoonayleisölle Suominen osasi heittää fanilasit nurkkaan ja astua tarkkasilmäisen sivustaseuraajan rooliin – ilman, että tunne lähetyksissä olisi latistunut.
Silloinkin, kun kentällä oli Suomen jalkapallomaajoukkue tai suomalainen seurajoukkue, Suominen osasi tarpeen vaatiessa olla myös kriittinen. Ei yli äyräiden tai teennäisesti, vaan asiallisen kovaa.
Mikään tunteeton kone Suominen ei kuitenkaan ollut, kaikkea muuta.
Suomen onnistuessa – esimerkiksi Huuhkajien venyessä tasapeliin kivikovan Espanjan vieraana keväällä 2013 – Suomisen selostuksesta puski pintaan vahva lataus. Sinivalkoiset värilasit eivät kuitenkaan ohjanneet häntä samalla tavoin kuin monia muita selostajia.
Vaikka Suominen myönsi elämäkertakirjassaan suhtautuneensa sinisilmäisesti 2000-luvun alun dopingkysymyksiin etenkin maastohiihdossa, jalkapallon parissa katsojien ei tarvinnut olla huolissaan Suomisen objektiivisuudesta. Suominen teki työnsä asiallisesti, nöyrästi ja oikeanlaisella intohimolla katsojia palvellen.
Suomisesta tuli vuosien varrella eräänlainen brändi, mutta ainakaan selostuksista ei välittynyt, että Suominen olisi tietoisesti brändännyt itseään.
Sen sijaan hän toimi kuin työtään rakastava asiakaspalvelija: innostui ottelu ottelun perään ja täytti roolinsa niin pieteetillä kuin pystyi.
”Mitä enemmän tämän päivän studiolähetyksiä katsoo, sitä kipeämmin ne kaipaisivat Suomisen kaltaista tekijää.”
Jos selostajana Tapio Suominen kuului valioluokkaan, studioisäntänä hän oli ylivertainen vertaistensa joukossa. Hän oli sydänjuuriaan myöten, ab imo pectore, urheilukeskustelujen vetäjä.
Suomisessa oli kaikki: Hän johdatti keskusteluja ja kysyi oikeita kysymyksiä. Sisältö ja tunnelma olivat sopusoinnussa. Siirtymät studiosta insertteihin olivat luontevia. Suominen kykeni tekemään otteluista teräviä johtopäätöksiä ja tuomaan niitä studiokeskustelun pohjaksi. Hän osasi aistia studion dynamiikkaa ja reagoida yllättäviin tilanteisiin.
Ja mikä ehkäpä kaikkein tärkeintä: omassa roolissaan Suominen osasi tehdä urheilusta kiinnostavaa urheilusta itsestään käsin, sen lähtökohtia ja olemusta kunnioittaen.
Mitä enemmän tämän päivän studiolähetyksiä katsoo, sitä kipeämmin ne kaipaisivat Suomisen kaltaista tekijää.
Vankan ammattitaitonsa ansiosta Suominen ei joutunut käytännössä koskaan ohjaamaan keskusteluja sivupoluille tai jonninjoutavuuksiin. Hänen ei myöskään tarvinnut piiloutua hassuttelun tai ulkourheilullisten tekijöiden taakse. Suomisen ”urheiluselkäranka” oli valettu betonista.
”60 vuoden iässä menehtynyt Suominen näytti, että urheilun tiukka asiapuhe ei välttämättä tarkoittanut, etteikö lähestys voisi olla ”viihdyttävä”.”
Silti Suominen ei ollut mikään nariseva, monotoninen tai unettava puherobotti. Monipuolisen ilmaisunsa ansiosta Suominen osasi tehdä kuivakammistakin asioista kiinnostavia. Täsmälliset kysymykset puolestaan auttoivat asiantuntijoita pysymään kiinni olennaisessa. Tuskinpa katsojatkaan kaikkosivat.
Tuntui, että studioisäntänä juuri Suominen sai asiantuntijoista usein enemmän irti kuin moni muu. Osittain syynä oli se, ettei Suominen ollut asiantuntijoiden miellyttäjä tai nuoleskelija, vaan osasi myös haastaa näitä.
60 vuoden iässä menehtynyt Suominen näytti, että urheilun tiukka asiapuhe ei välttämättä tarkoittanut, etteikö lähetys voisi olla ”viihdyttävä”. Että urheilujournalismilla oli vielä toivoa.
Studioisäntänä Tapio Suominen oli pioneeri, joka osoitti täsmällisemmin kuin kukaan muu, että urheilu voi olla sellaisenaan arvokasta, ainutlaatuista ja katsojia koukuttavaa
