Matkailu
Mondo

Tanskan kaunein kulma

Tanskan kaunein kulma

Skagen on Tanskan tunnetuin kesäparatiisi, jossa viihtyi aikanaan myös Hans Christian Andersen. Kävimme kiertämässä dyynien ja punakattoisten talojen idylliä, joka on kuin tehty pyöräily- tai autoilureissuille.
Teksti Annukka Oksanen
Kuvat Kai Kuusisto

Tanskalaiset rakastavat maansa pohjoista niemeä Skagenia. Kiersimme sitä autolla, ja kyllä, mekin ihastuimme. 

Tuulen kantama simpukkapöly nipistelee nilkkoja. Hiekkarannalla makaa siellä täällä kokonaisia partaveitsisimpukan kuoria, ja aaltojen mukana kuivalle maalle kellahtaneita meduusanmöhkäleitä. Eikä paljon muuta.

Olemme Jerupissa noin 30 kilometrin päässä Tanskan pohjoisimmasta pisteestä Skagenista. Täällä pieni Tanska tuntuu äärettömältä. Kattegatin vesi tanssii matalassa rannassa, joka tuntuu kurottavan horisonttiin asti.

Kilometrejä ja kilometrejä jatkuva ranta on melkein autio. Aurinkotuolissa särkän suojassa makaa nainen silmät kiinni, pari tyttöä poimii hiekasta simpukoita. Rantojen rakastaja voisi jäädä tänne päiviksi, nukkua yönsä rantamajassa ja tuijottaa päivät merta.

Mutta Jerup on vasta ensimmäinen hiekkaetappi reitillämme, ja jatkamme tasaista tietä kohti pohjoista. Kumpuilevia, kanervikkoisia nummia. Hiekkakukkuloiden ylle kaartuu ääretön taivas, tuuli on painanut puita vinoon ja tammetkin käkkyräisiksi.

Tiellä näkee pyöräilijöitä, jotka kulkusuunnastaan riippuen joko kiitävät myötätuulen siivittäminä tai jyystävät vastatuulen tahmauttamina. Luonto- ja huvilalomien kohteeksi Skagen on siitä poikkeuksellinen, että täällä pärjää hyvin ilman autoakin.

Tanskan pohjoiskärjen niemimaa Skagen on maan tunnetuin kesäparatiisi ja kenties kaunein alue. Täällä ei voi olla joskus ihmettelemättä, mihin Saharaan on saapunut.

Vastaan tulee 20 metrin korkuinen, pinta-alaltaan noin neliökilometrin kokoinen hiekkadyyni, hämmentävä näky muuten lättänässä maisemassa. Dyynin juurella ihmiset riisuvat kenkiään ja puistelevat niistä hiekkaa. Maisema dyynin päältä on huikea, mutta puhtain jaloin hiekkakasan päälle ei pääse.

Råbjerg Milen vaeltava hiekkadyyni siirtyy vuodessa noin 15 ­metriä kohti itää. Suojeltu dyyni peittää vaeltaessaan alleen puita, taloja ja pikku­teitä. Kun maa paljastuu hiekan alta noin 40 vuoden kuluttua, siinä ei kasva vähään aikaan juuri mikään.

Hiekka on tappanut kasvit ja imenyt maasta ravinteet. Kukaan ei tiedä varmasti, miten vaeltava luonnonvoima sai alkunsa. Ehkä 1500-luvulla pienestä jääkaudesta, jolloin laskenut merenpinta ­pal­jasti hiekkapohjan. Tai sitten innokkaasta turpeenkeruusta, joka päästi hiekkaa valloilleen.

Råbjerg Mile on joka tapauksessa pölissyt taivaltaan jo vuosisatoja. Sen mittasuhteista kertoo omaa tarinaansa vanha Den tilsandede kirke, Hiekan alle jäänyt kirkko. Siitä näkyy enää torni, muu osa kirkosta on hautautunut niin pahasti. Kuningas Kristian VII määräsi kirkon suljettavaksi ja osittain purettavaksi vuonna 1795, koska kirkkoväki oli jo pitkään joutunut kaivautumaan jumalanpalveluksiin pyhäkköönsä.

Nyt torni nousee hiekkaisesta maasta vitivalkoisena maamerkkinä.

Jatkamme vieläkin pohjoisemmaksi, aivan Skagenin kärkeen. Siellä hiekkasärkän päässä pärskyy ja roiskuu. Harvinainen ilmiö on monelle suomalaisellekin tuttu kouluaikojen maantiedonkirjasta: Itämeren puoleisen Kattegatin ja Pohjanmeren Skagerrakin voimakkaat meri­virrat kohtaavat Grenenin kapoisen niemen kärjessä. Valokuvan ottaminen ristiaallokosta on pakollinen rituaali niemennokkaan kävelleille.

Ranta tuntuu ajattomalta, mutta itse salmessa näkyy kiire: maailman­kauppa seilaa ohitse valtavissa rahtialuksissa. Loputtomat lastit Suomeen, Saksaan, Puolaan, kaikkiin Itämeren maihin kulkevat Tanskan salmien kautta.

Skagenin länsipuolelta Pohjanmerestä ponnistavat aallot jylisevät ja huuhtoutuvat maihin puoliksi hautautuneiden bunkkerien sisään. Niitä pystyttivät rannoille toisen maailmansodan aikana saksalais­miehittäjät varautuessaan liittoutuneiden maihinnousuun.

Rannalla kulkee väkeä pää kumarassa. He etsivät meripihka­möykkyjä, kauniita kiviä, simpukankuoria tai sitten pyöreitä merisiilifossiileja. Hannoverilainen Viebke von Amsberg on lomaillut Tanskassa lapsuudestaan lähtien, ja nyt mukana on koko perhe juhlimassa von Amsbergin isän 70-vuotissyntymäpäivää.

”Rakastan Tanskaa. Tämä meri ”, von Amsberg huokaa.

Häntä on helppo ymmärtää. Ääretön ranta on kuin luotu pitkiin kävelyihin ja törmän suojassa tunnelmointiin. Tai surffaamiseen, leijojen lennätykseen, ratsastukseen tai juoksulenkkiin. Täällä tuulee hyvin usein, joten Skagenin länsiranta ei ole paras paikka auringonottoon eikä uiminenkaan viisasta, kun aallokko on voimakas.

Silti Skagen hurmaa ja on tehnyt niin kauan. Näillä rannoilla on ajatuksiaan selvitellyt jo Hans Christian Andersen ja suuri osa Tanskan 1800-luvun kuvataiteilijoista.

Skagenin keskus on samanniminen kaupunki, ja vuonna 1874 sinne körötteli hevoskärryissään taiteilija Michael Ancher. Hän ihastui yksihuoneisen Brøndum-krouvin omistajan tyttäreen Annaan ja jäi. Syntyi taideyhteisö, joka muutamassa vuosikymmenessä maalasi Tanskan rakastetuimmat taulut, sävelsi musiikkia ja kirjoitti klassikkoteoksia.

Taidemaalareita Skageniin houkutteli sen ainutlaatuinen valo ja kenties myös kapinointi Kööpenhaminan ahtaan akateemisia taidepiirejä vastaan. Skagenia kauemmaksi ei maan rajojen sisällä itsetietoisesta pääkaupungista päässytkään. Ancher, P.S. Krøyer, Holger Drachmann ja kumppanit hurmaantuivat Skagenista niin, että jäivät sinne yhä pitemmiksi ajoiksi.

Heidän tauluissaan 1870-luvun lopun kalastajat sydvesteineen kiskovat veneitä rantaan, surevat kuolleita tovereitaan tai nostavat tuoppia pimeässä Brøndumin krouvissa. Kultivoituneille taiteilijoille eristäytyneen kylän kalastajat symboloivat aitoutta – ja olivat käytännöllinen maalausten aihe.

”He olivat halpoja malleja”, sanoo Skagenin museon viestinnästä ja kehityksestä vastaava Jakob Stig Nielsen.

Skagen-taiteilijat on Tanskalle samanlainen käsite kuin ­kultakauden taiteilijat Suomelle. Suositussa museossa näkee maalauksia uurre­naamaisista kalastajista, myrskyävistä vesistä, iltakävelyistä hiekkarannoilla ja iloisista juhlista kesää tihkuvissa puutarhoissa. Maalausten henkilögalleriasta löytyy myös varsinainen Kuka kukin on? -lista Tanskan sadan vuoden takaisesta kulttuurieliitistä.

Museotakin vaikuttavampi paikka on siitä parin minuutin kävelyn päässä komeileva punainen talo, Anna ja Michael Ancherin ­kotimuseo. 1930-luvun asussa oleva rakennus on täynnä taidetta, historiaa ja menneen maailman hurmaa. On helppo kuvitella seurapiirejä, kuningas ja kuningatarkin, kulkemassa näissä huoneissa yli sata vuotta sitten.

”Taloudenhoitaja on päiväkirjassaan valitellut elämää talossa raskaaksi, mutta se johtui siitä, että hän joutui istumaan usein pitkiä päiviä Ancherien mallina”, kertoo opas, entinen meri-insinööri Palle Bruun.

Matkailu alkoi kasvaa Skagenissa vauhdilla vuonna 1890, kun tänne saatiin rautatie. Keltavalkoisia pensionaatteja, huviloita ja ravintoloita alkoi nousta kuin sieniä sateella. Rannat, nummivaeltelut ja pyöräretket ovat täällä klassisia koko perheen lomahuveja. Lapsille löytyy lisää ihmeteltävää niin Hirtshalsissa sijaitsevassa Pohjanmeren akvaariossa kuin Ålbækin FarmFun-eläinpuistossa ja -leikkimaassa.

Rantamaisemien vastapainoksi 10 000 asukkaan Skagenin kaupungin kaduilla tuntee melkein astuvansa satukirjan kuviin. Kesä­kukat rehottavat somissa puutarhoissa, jäätelötötterö on täydellinen, ja ­karamellikaupasta saa raitaisia, ruutuisia ja kukkakuvioisiakin pastilleja. Leipomossa on tietysti pätevä valikoima viinereitä, Tanskan lahjoja maailmalle. Maankuulusta Munchin lihakaupasta voi hakea mainioiden makkaroiden ja kinkkujen lisäksi vaikkapa gourmeteväät ranta­piknikille.

Shoppailijalle, varsinkin designin ystävälle, löytyy keskustan ja sataman kaupoista valikoima klassista tanskalaista designia, lasi- ja keramiikkatöitä ja tietysti meripihkakoruja. Niitä kaikkia ei ole kuitenkaan tehty Skagenin rannoilta poimituista meripihkamöykyistä. Skagenin nykytaiteilijoiden töitä näkee gallerioissa.

Heinäkuun lopussa meno yltyy täällä jopa reippaaksi bilettämiseksi. Viikko 29 tunnetaan Tanskassa ”Skagen-viikkona”, jolloin Kööpen­haminan seudun kauniit ja rikkaat kuninkaallisia myöten siirtyvät tänne ja juorulehdetkin perustavat kaupunkiin etätoimitukset. Poskisuudelmat moiskuvat, samppanja virtaa.

Juhlinta voi joskus karata käsistä, varsinkin Gammel Skagenin ­huvilakylässä. Monella paikallisella on siitä tarinansa, esimerkiksi Grether Christensenillä.

”Rakastan turisteja”, Christensen kertoo. ”Heidän kanssaan on ­ihanaa jutella, kesällä täällä on elämää. Mutta sammuneet ja oksentelevat, isän kultakorttia heiluttelevat nuoret... He tuhosivat tuttavani puutarhakalusteetkin.”

Christensenin tapaan moni skagenilainen on jo eläkkeellä, sillä kaupungissa on tarjolla töitä lähinnä matkailualalla. Se tarkoittaa hiljaisia talvipäiviä, joina siniset kalastuskutterit eivät enää puksuttele satamasta merelle ja kalatehtaat on lähes tyystin suljettu.

Kalastajia kuitenkin vielä on. Christensenilläkin on aitoon skagenilaiseen tapaan omat tutut, joilta hän ostaa ruoka-aineksia: on meri­rapumies, katkarapukalastaja ja punakampelatoimittaja.

”Meriravut keitän ja syön leivän päällä”, Christensen kertoo.

Vaikka kalastusalukset ovat vähentyneet, ravintolat ovat lisääntyneet. Niissä on valinnanvaraa yksinkertaisesta satamagrillistä pitkän kaavan herkuttelupaikkoihin. Yksi parhaista on Skagen Fiskerestaurant, jonka lattialla rahisee hienoa hiekkaa ja pöydissä istuu tyytyväisen näköisiä ruokailijoita. Hittiruokiin kuuluu silliannos. Tanskalaiset maustavat ­sillinsä pehmeämmin ja vivahteikkaammin kuin suomalaiset, ja Skagenit sillit ovat maan parhaita. Samaten yhtä aikaa pähkinäiset ja merenraikkaat katkaravut, ja smørrebrødien päälle laitettava punakampela.

Juomista täällä on maistettava ainakin Skagenin paikallisen panimon oluita ja vaikkapa Fiskerestaurantin omia, yrttisiä akvaviitteja. Niiden ja merituulen ansiosta lomalainenkin saa aidot skagenilaiset posket: vähän punaiset, helposti hymyävät. 

Julkaistu: 28.5.2015