Image

Tämä ei ole se Ruotsi, jonka minä tunnen



Tämä ei ole se Ruotsi, jonka minä tunnen

Vielä muutama vuosi sitten Ruotsi oli avoin kaikille, jotka tarvitsivat suojaa. Sitten tapahtui jotain. Vaikka elämä Tukholmassa on yhtä mukavaa kuin ennenkin, pinnan alla kytee valtava muutos.
Teksti Joanna Palmén
Kuvat Vilma Pimenoff

Öppna era hjärtan, avatkaa sydämenne, sanoi Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt puheessa, joka jää Ruotsin poliittiseen historiaan. Se aloitti Moderaterna-puolueen eli maltillisen kokoomuksen valtiopäivävaalikampanjan Tukholman Norrmalmstorgilla elokuussa 2014.

Reinfeldt puhui suhtautumisesta pakolaisiin.

”Meille tulee nyt yhtä paljon pakolaisia kuin Balkanin kriisin aikana 1990-luvun alussa. Pyydän kansalaisilta kärsivällisyyttä, pyydän että avaatte sydämenne ihmisille, jotka kovassa paineessa ja henkensä hädässä pakenevat kohti Eurooppaa, kohti vapautta, kohti parempia olosuhteita.”

Vuonna 2014 Ruotsiin tuli 81 301 turvapaikanhakijaa. (Suomeen tuli samana vuonna 3 651.) Heistä noin 30 000 oli syyrialaisia. Edellisvuonna maahanmuuttovirasto oli luvannut pysyvän oleskeluluvan kaikille Ruotsiin tuleville syyrialaisille.

Reinfeldtin kahdeksan vuoden pääministeriaikana Ruotsissa helpotettiin työperäistä maahanmuuttoa ja lisättiin paperittomien oikeuksia. Ruotsi on arvoiltaan tutkitusti maailman sekulaarisin ja individualistisin maa. Reinfeldtin Ruotsi oli luultavasti myös maailman hyväsydämisin ja solidaarisin maa.

Minä asuin ja opiskelin Ruotsissa kaksi vuotta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Opin mielestäni tuntemaan ruotsalaista arvomaailmaa: Ruotsissa kaikki ovat samanarvoisia. Kaikkien mielipiteitä kuunnellaan. Hädänalaisia autetaan. Ketään ei loukata. Väestöstä melkein joka viides on syntynyt ulkomailla, mutta siihen ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota.

Norrmalmstorgin puhe meni kuitenkin pidemmälle.

Yleensä vaalikampanjan alussa tehdään äänestäjille vaalilupauksia. Tässä puheessa Reinfeldt ei luvannut mitään.

”[Turvapaikanhakijoiden] kulut ovat niin kattavat, että ne rajoittavat entisestään sitä, mitä muuta julkisella rahoituksella voidaan tehdä. Siksi emme lupaa melkein mitään tässä vaalikampanjassa, siihen ei tule olemaan mahdollisuutta”, Reinfeldt sanoi.

Se oli liikaa. Ruotsalaiset sulkivat sydämensä. Neljä viikkoa Öppna era hjärtan -puheen jälkeen maltillinen kokoomus hävisi valtiopäivävaalit. Maahanmuuttovastainen Ruotsidemokraatit taas keräsi ennätykselliset 12,9 prosenttia äänistä. Reinfeldt ilmoitti eroavansa puolueensa puheenjohtajan paikalta.

Muutos oli tapahtunut tähän asti hitaasti ja huomaamatta. Kohta se kiihtyisi. Ruotsi ei ollut enää se sama Ruotsi, jonka minä tunsin.

Aurinkoisena ja kesäisen lämpimänä aamuna syyskuussa 2016 kävelen läpi Humlegårdin puiston Tukholmassa, aivan lähellä Norrmalmstorgia. Täällä näyttää samalta kuin ennenkin.

Nurmikolla on meneillään mammajumppa. Kymmenkunta naista on maassa nelinkontin ja ojentelee jalkojaan ilmaan. Heidän ympärillään on kymmenkunta Bugaboo-merkkistä lastenvaunua.

Kun minä asuin Ruotsissa, Ruotsidemokraatit ei vielä ollut edes valtiopäivillä. Puolueen kannatus vaaleissa oli alle kolme prosenttia.

Muutin Tukholmaan vaihto-opiskelijaksi, pelaamaan käsipalloa ja opettelemaan ruotsia ensimmäisen kerran syksyllä 2005. Maassa oli demarihallitus, niin kuin Ruotsissa nyt useimmiten oli.

Hallituksen toimista muistan ennen muuta sen, että valtiolliset museot muutettiin juuri tuolloin pääsymaksuttomiksi. Se sopi minulle, sillä opiskeluni Tukholman yliopiston journalismin, median ja viestinnän laitoksella oli kaukana täysipäiväisestä. Luentoja oli muutama viikossa, lopun aikaa kiertelin kaupungilla, kauppakeskuksissa ja museoissa.

Olin opiskellut Helsingin yliopistossa kaksi vuotta viestintää ja tehnyt jo monta vuotta toimittajan töitä, mutta Tukholman yliopiston kursseilla puhuttiin minulle täysin vieraista aiheista. Tehtäviemme ja ryhmätöidemme kysymys oli käytännössä aina sama: miten sukupuolta, etnisyyttä tai seksuaalisuutta representoidaan tietyssä mediatekstissä? Analysoimme Harlekiini-romaaneja, tosi-tv-ohjelmia, uutiskuvia, mainoksia, vanhoja pornolehtiä.

Samoista teemoista puhutaan Suomessa nykyään koko ajan. Vuosikymmen sitten ei puhuttu. Helsingin yliopiston viestinnän laitos oli täysin valkoinen, ja meitä kiinnostivat sellaiset asiat kuin digimurros, Ylen tehtävät, sidosryhmät organisaatioviestinnässä.

Muistan yhden ensimmäisistä kotitehtävistäni Tukholman yliopistossa. Piti antaa esimerkkejä, ”miten mediassa rakennetaan erotteluja meidän ja muiden välillä”. Minulla oli mielestäni ilmeinen ja selkeä vastaus ja uskaltauduin luennolla jopa lukemaan sen ääneen. Sanoin, että jos pankkiryöstäjä on ei-valkoinen, se laitetaan heti otsikkoon, mutta jos hän on valkoinen, sitä ei edes mainita.

Näin ei toimittu silloinkaan Suomessa ja vielä vähemmän Ruotsissa. Asia oli minulle niin kaukainen ja teoreettinen, että oletin, että niin tehdään. Kritisoin mielestäni terävästi käytäntöä, jota ei ollut olemassakaan (aikana ennen MV-lehteä, tietenkin).

Eräs tummaihoinen opiskelija tuijotti minua puheenvuoroni jälkeen ymmärtämättömänä ja aidosti hämmentyneenä.

”Miksi se laitettaisiin otsikkoon? Eihän sitä laiteta mihinkään.”

Luennoitsija pelasti minut ja jatkoi eteenpäin kommentoimatta.

Olin paitsi häpeissäni myös hyvin vaikuttunut ruotsalaisten hämmästyneestä reaktiosta: noin rasistinen mahdollisuus ei tullut heille mieleenkään. He eivät edes ymmärtäneet, mitä tarkoitin.

Ruotsilla oli varaa ja aikaa ottaa kaikki huomioon. Miltei kaikille löytyi töitä, esimerkiksi bussipysäkillä oli ihmisiä ohjaamassa ihmisiä sisään busseihin. Työttömyysprosentti oli vain hieman yli kuusi.

Sanomalehdissä oli vähintään viikoittain debattikirjoituksia siitä, miten eri tavoin rasismi on pesiytynyt yhteiskunnan rakenteisiin. Antirasistit kiistelivät keskenään parhaista tavoista edistää tasa-arvoa. Maahan oli juuri perustettu feministinen puolue.

Poliittiset skandaalit olivat sellaisia, että ministeri joutui eroamaan, koska ei ollut maksanut tv-lupamaksua tai oli ostanut Tobleroneja valtion luottokortilla. Kansallispäivänä ruotsalaiset miettivät, kehtaako tätä nyt juhlia: voiko Ruotsin-lipun vetää salkoon, sehän olisi jotenkin aggressiivisen nationalistista.

Ruotsalaiset olivat ruotsalaisessa äärimmäisyydessään välillä äärimmäisen rasittavia. Minä en pystynyt edes kieltä opittuani väittelemään heidän kanssaan, sillä olin liian suorasanainen enkä osannut oikealla tavalla hymyillä kaikista huonoimmillekin ideoille.

Silti minua kiehtoi, että tutun tuntuinen naapurimaamme oli ytimeltään niin erilainen kuin Suomi.

Lupasin itselleni vaihtovuoden lopuksi, että palaan vielä Tukholmaan.

Kun maltillinen kokoomus liittolaisineen nousi valtaan vuonna 2006, se oli vasta puhdistautunut miltei rasistisesta maineestaan. Vaalikampanjassaan 2002 kokoomus oli epäonnistunut täydellisesti, ja lopullinen kuolinisku tuli juuri ennen vaaleja. Ruotsin yleisradioyhtiö SVT oli kiertänyt vaalitapahtumia piilokameran kanssa. Kokoomuksen vaalimökeillä puhuttiin muun muassa siitä, että ”muslimit ovat hyviä synnyttämään lapsia ja käyttämään hyväksi meidän systeemiämme”. Juttu näytettiin televisiossa neljä päivää ennen vaaleja, ja kokoomus kärsi vaaleissa murskatappion.

Vaalien jälkeen uusi puheenjohtaja Fredrik Reinfeldt uudisti puolueen nimeä myöten. Nya Moderaterna oli pehmeä kansankodin puolustaja, miltei sosiaalidemokraattinen oikeistopuolue. Sellainen Jyrki Kataisen kokoomuksestakin tulisi hieman myöhemmin. Se vältti ikäviä sanoja kuten yksityistäminen ja puhui mieluummin valinnanvapaudesta. Peruspolitiikka silti pysyi: yksityistämisiä, verohelpotuksia, heikompi työttömyys- ja sairausvakuutus.

Puolueen tunnuslauseeksi tuli ”Ruotsin uusi työväenpuolue”, mistä Suomen kokoomus keksi sitten ”työväen presidentin”.

Vuoden 2006 vaaleja varten se neuvotteli toisten porvari-puolueiden kanssa jo ennakkoon yhteisestä hallitusohjelmasta. Porvaripuolueet kutsuivat liittoaan nimellä Allians för Sverige. Maltillinen kokoomus oli vaalien 2006 ylivoimainen voittaja, ja Allianssi muodosti maahan enemmistöhallituksen.

Samaan aikaan kun suomalainen vaihto-opiskelija ihaili Ruotsin välitöntä suhtautumista ihmisten ja syntyperien moninaisuuteen, ruotsalaiset itse olivat jo kovin kriittisiä.

Ruotsissa on maailman parhaiten koulutetut maahanmuuttajat. Mutta olemme maailman huonoimpia työllistämään heitä, kirjoitti Aftonbladet marraskuussa 2006.

Allianssilla oli valtaan noustessaan vahva integraatio-ohjelma. Sen piti tuoda maahanmuuttoasioihin jämäkkyyttä lepsujen demarien jälkeen. Se painotti tulijoiden tehokasta vastaanottoa ja ohjaamista koulutukseen ja töihin.

Soitan ovikelloa Tukholman Vasastanissa. Oven avaa Anna, 64-vuotias maahanmuuttaja Unkarista.

”Voi miten kiva nähdä!” hän sanoo englanniksi ja halaa. Hän on entinen kämppikseni.

Muutin vuonna 2008 takaisin Tukholmaan. Pelasin taas käsipalloa ja suoritin vuoden pituisen maisteriohjelman, tällä kertaa englanniksi kansainvälisten opiskelijoiden kanssa.

Toisen Ruotsin-vuoteni aikana suhtauduin ruotsalaisuuteen jo kriittisemmin. Minua häiritsi, että Ruotsissa kaikkia ja kaikkea ymmärrettiin. Se tarkoitti, että kaikesta pääsi livistämään. Metroasemilla oli porttivahdit, jotka eivät puuttuneet, kun joku hyppäsi porttien yli ilman lippua. Kouluissa ei ollut arvosanoja, sillä ne saattaisivat lannistaa. En tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta ei olisi päässyt yliopiston kotitenteistä läpi. Kirjoitimme kerran suomalaisen opiskelukaverini kanssa absurdeja lauseita sinisestä sammakosta keskelle ryhmätyöraporttiamme kokeillaksemme, lukeeko kukaan papereitamme. Ei ilmeisesti lukenut.

Asuin keskellä kaupunkia Annan alivuokralaisena. Meillä oli omat makuuhuoneet ja yhteinen keittiö. Keittiö oli useimmiten täynnä unkarilaisia makkaroita. Annan erityinen ylpeys oli espressokeitin, jolla hän keitteli kahveja taajaan kyläileville ruotsinunkarilaisille ystävilleen ja aikuiselle pojalleen. Anna oli syöpätutkija. Parhaiten tutustuin hänen tutkijakollegaansa, unkarilaissyntyiseen Stefaniin.

Niinpä Stefan istuu nytkin kanssamme samoille vanhoille nahkanojatuoleille. Kerron että olen täällä, sillä tuntuu kuin Ruotsi ei olisi enää sama maa kuin se jossa asuin. Vai onko se, kysyn heiltä.

”No sinähän sanoit sen jo”, Stefan sanoo. ”Vastaus on ei!”

Ruotsin muutos alkoi näkyä, kun Ruotsidemokraatit nousi valtiopäiville vuoden 2010 vaaleissa. Suomesta katsottuna muutos oli vielä aika pieni, sillä puolue sai vain 5,7 prosenttia äänistä.

Muu Ruotsi kuitenkin tyrmistyi. Puoluejohtajien kommentit vaali-iltana kertoivat paljon.

”Näissä vaaleissa ei ole voittajia”, sanoi Mona Sahlin, jonka johtama sosiaalidemokraattinen puolue oli tehnyt huonoimman valtiopäivävaalituloksen 99 vuoteen.

”[Allianssin jatkokauden] iloa toki himmentää se, että valtiopäivillemme nousi ulkomaalaisvastainen puolue”, sanoi kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja Göran Hägglund.

Ruotsissa noudatetaan perinteisesti blokkipolitiikkaa: hallituksen muodostavat joko porvaripuolueet tai demarit mahdollisesti vasemmisto- ja ympäristöpuolueen kanssa.

Nyt kumpikaan blokki ei saanut yli 50 prosenttia äänistä. Allianssi sai enemmän ääniä kuin punavihreät, joten Reinfeldtin hallitus jatkoi. Ruotsidemokraateista tuli vaa’ankielipuolue. Se pystyi kaatamaan valtiopäivien äänestyksissä kaikki esitykset, mikäli blokit eivät pystyneet sopimaan asioista keskenään.

Pääministeri Reinfeldtiltä kysyttiin, voisiko hallitus neuvotella Ruotsidemokraattien kanssa. Hän vastasi erittäin suoraan.

”Emme aio koskea Ruotsidemokraatteihin pitkällä tikullakaan.”

Vasemmistopuolueen puheenjohtaja Lars Ohly kieltäytyi istumasta Ruotsidemokraattien puheenjohtajan Jimmie Åkessonin kanssa samaan meikkihuoneeseen SVT:n tv-studiolla.

Seuraavana iltana Tukholman Sergelintorille kokoontui 10 000 mielenosoittajaa vastustamaan rasismia.

Valtiopäivätyö kuitenkin alkoi normaalisti. Ruotsidemokraatit saivat paikkoja valiokunnista mutta eivät yhtäkään valiokunnan puheenjohtajuutta. Heidän kanssaan ei neuvoteltu mistään, eikä heitä kutsuttu blokkien välisiin keskusteluihin.

Minun silmissäni Ruotsi ei ollut muuttunut. Päinvastoin. Ruotsalaiset reagoivat Ruotsidemokraatteihin juuri niin kuin vain ruotsalaiset voivat. Kaikkien muiden mielipiteitä he kuuntelevat, mutta suvaitsemattomuutta he eivät kerta kaikkiaan suvaitse.

Lokakuussa 2011 televisiossa järjestettiin puoluejohtajapaneeli kaikkien valtiopäiväpuolueiden johtajille. Demarien Håkan Juholt ja vasemmistopuolueen Lars Ohly boikotoivat keskustelua. He olisivat joutuneet seisomaan samalla puolella studiota kuin Jimmie Åkesson.

Luin uutisen netistä ja kirjoitin aiheesta tuohtuneena blogiini: Kyllä taas sataa laariin, ja ihan syystäkin. Urpot.

Mielessäni vertasin Ruotsidemokraatteja Perussuomalaisiin, jotka olivat edelliskevään eduskuntavaaleissa saaneet 19 prosentin kannatuksen. Ihmettelin ruotsalaisten ehdottomuutta. Suomessa demokraattisesti valittuja kansanedustajia ei suljettu ulos keskustelusta väärien mielipiteiden takia, vaikka heitä kritisoitiinkin.

Vertailu ei kuitenkaan ole aivan reilu. Puolueet ovat monin tavoin erilaisia.

Perussuomalaiset on SMP:n raunioille noussut EU-vastainen protestipuolue, jolla on maahanmuuttovastainen siipi. Ruotsidemokraatit ovat kovan linjan nationalisteja, ja puolueen tausta on yksiselitteisesti äärioikeistossa.

Bevara Sverige svenskt -niminen ulkomaalaisvihamielinen organisaatio muutti vuonna 1988 nimekseen Sverigedemokraterna. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja Anders Klarström oli aiemmin kuulunut Nordiska rikspartiet -nimiseen natsipuolueeseen ja sen väkivaltaiseen katujengiin. Puolueeseen liittyi jäseniä skinhead-ryhmittymistä, rasistisista pikkupuolueista ja jopa muutama 1930-luvulla natsipuolueita perustanut veteraani.

Entinen keskustapuolueen jäsen Mikael Jansson nousi puheenjohtajaksi 1995 ja alkoi puhdistaa Ruotsidemokraatteja pahimmista natsiyhteyksistä. Kuitenkin vielä seuraavana vuonna on kuvattu video, jolla puolueen entiset hallituksen jäsenet polttavat juutalaisten kirjoittamia kirjoja Skoonessa. Osa kirjarovioon osallistujista oli pukeutunut vanhoihin natsiunivormuihin.

Ja juuri samoihin aikoihin Jimmie Åkesson, 37, tapasi näitä samoja Skoonen puolueaktiiveja ja päätti liittyä Ruotsidemokraatteihin.

Puolueen ytimen muodostivat pitkään Jimmie Åkessonin opiskeluaikojen parhaat kaverit: opettaja Richard Jomshof, valtiotieteilijä Mattias Karlsson ja diplomi-insinööri Björn Söder. Puolueen ryhmä on valtiopäivien ylivoimaisesti nuorin ja miesvaltaisin – myös paljon nuorempi ja miehisempi kuin perussuomalaisten.

Ruotsidemokraattien maahanmuuttokriittisyys ei ole vain yleistä tyytymättömyyttä ja ulkomaalaisvastaisuutta. He ovat kohdistaneet vastustuksensa nimenomaan islamiin, jota mieluusti vertaavat natsismiin. Puheenjohtaja Åkesson on todennut, että islam on suurin ulkomainen uhka Ruotsille sitten toisen maailmansodan.

Johtavien Ruotsidemokraattien puheissa esiintyy usein muslimien ja läntisen maailman välinen ”1 400 vuotta jatkunut sota”. He ovat esittäneet arvioita siitä, milloin enemmistö ruotsalaisista on muslimeja. Siksi muut puolueet ja media ovat vihollisia: ne auttavat islamia valloittamaan maamme ja tuhoamaan sivilisaatiomme. He käyttävät itsestään ja kannattajistaan nimeä Sverigevänner, Ruotsin-ystävät. Kaikki muut ovat Sverigefientliga, Ruotsi-vihamielisiä.

Sekä Perussuomalaisilla että Ruotsidemokraateilla on taipumus skandaaleihin – sekä ”nollatoleranssi rasismille”. Molempia on syytetty siitä, etteivät ne reagoi riittävän vahvasti jäsenistönsä rasistisiin lausuntoihin tai tekoihin.

Mutta jos Ruotsin poliittiset skandaalit ennen olivatkin tv-lupamaksutasoa, ruotsidemokraatit ovat tuoneet lisää draamaa uutisiin. Niin paljon, että perussuomalaisten skandaalit alkavat tuntua amatöörien puuhastelulta.

Rautaputkiskandaali” on Ruotsin poliittisen historian suurimpia skandaaleja. Se tuli julki syksyllä 2012, kun Expressen-lehti sai käsiinsä ja julkaisi Kent Ekerothin kuvaaman kännykkävideon.

Kent Ekeroth, 35, on skoonelainen Ruotsidemokraattien kansanedustaja ja puolueen oikeuspoliittinen edustaja. Hänen kaksoisveljensä Ted on Lundin Ruotsidemokraattien puheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu.

Kaksoset ovat juutalaisen maahanmuuttajaäidin lapsia. Ensimmäiseksi ei tulisi mieleen, että he liittyisivät natsitaustaiseen puolueeseen. Kent Ekeroth on kuitenkin puolueensa kansainvälisten asioiden sihteerinä tehnyt siitä suuren Israelin-ystävän ja vaikuttanut osaltaan Ruotsidemokraattien islam-vastaisuuteen. Hän on luonut vahvat suhteet kansainväliseen counterjihad-verkostoon. Hän on aktiivinen somekommentoija ja on perustanut puoluetta lähellä olevan maahanmuuttovastaisen Avpixlat-verkkojulkaisun.

Kent Ekerothin kuvaamalla videolla esiintyy hänen itsensä lisäksi kaksi muuta kolmikymppistä puolueaktiivia, Erik Almqvist ja Christian Westling. Se on kuvattu bileyön jälkeisinä aamuyön tunteina kesällä 2010, muutama kuukausi ennen vaaleja.

Kaikki alkaa, kun ruotsidemokraatit tapaavat McDonaldsin edessä suositun ruotsalaisen koomikon Soran Ismailin, jota ryhtyvät provosoimaan ja videoimaan. Ismail pysyy rauhallisena, vaikka Almqvist sanoo muun muassa näin: ”Sinä argumentoit kuin pikkupillu!”, ”Älä tule vittuilemaan ruotsalaisille!” ja ”Sinulla ei ole mitään asiaa tänne, tämä on minun maani.”

Ismail sanoo olevansa ruotsalainen, mutta Almqvist väittää, että se ei ole tämän itsensä päätettävissä.

”19. syyskuuta nähdään, mitä ruotsalaiset ovat siitä mieltä”, Ekeroth puuttuu puheeseen. 19. syyskuuta on vaalipäivä.

Paikalle kompuroi humalainen mies, ja Erik Almqvist yrittää aloittaa tappelun tämän kanssa. Tilanteeseen puuttuu nuori nainen, joka moittii ruotsidemokraatteja siitä, että nämä hyökkäävät joukolla yhden kimppuun.

Ruotsidemokraatit käyttäytyvät uhkaavasti ja muun muassa kutsuvat naista huoraksi. Sitten he poistuvat paikalta naureskellen. Seuraavaksi video näyttää, kuinka poliitikot nappaavat kadulta pitkät rautaputket ja jatkavat matkaansa heilutellen niitä käsissään.

”Me emme aio tehdä mitään, me vain puolustaudumme!” sanoo Ekeroth tässä vaiheessa kameralle.

Sitten he kuulevat poliisiauton sireenin ja heittävät putket maahan. He kävelevät takaisin McDonaldsille, jossa poliisi on ottanut kiinni heidän kanssaan äsken sanaharkkaan joutuneen humalaisen miehen. He kertovat poliisille, että mies on uhannut heitä, ja poliisi kertoo, että he voivat halutessaan tehdä rikosilmoituksen.

Ruotsidemokraatit poistuvat paikalta iloisina. Erik Almqvist sanoo toisille: ”Silmänpalvonta kannattaa aina!”

Osa tapahtumista oli tullut julkisuuteen jo aiemmin, sillä myös Soran Ismail oli kuvannut tilannetta. Kun Expressen löysi ja julkaisi Ekerothin kuvaaman videon, ruotsidemokraattien aiemmat selitykset paljastuivat valheiksi.

Almqvist ja Westling joutuivat eroamaan tehtävistään. Kent Ekeroth otti muutaman kuukauden ”aikalisän” puolueen oikeuspoliittisen edustajan tehtävistä. Kahden vuoden kuluttua Ekeroth uusi paikkansa Ruotsin valtiopäivillä.

Allianssi pysyi vallassa kahdeksan vuotta. Valtakausi oli oikeistolle ennätyksellisen pitkä ja muutenkin onnistunut, mutta integraatiopolitiikasta ei sittenkään tullut hallituksen vahva alue. Kun Ruotsidemokraatit nousi valtiopäiville, Allianssi sopi maahanmuuttopoliittisen ohjelmansa yhteistyössä ympäristöpuolueen kanssa. Näin vähemmistöhallituksella oli enemmistön tuki asiassa, jossa Ruotsidemokraatit kaikkein kiihkeimmin halusi hyötyä vaa’ankieliasemastaan.

Valtiotieteilijä Andreas Johansson Heinö kirjoittaa kirjassaan Farväl till folkhemmet näin:

Kun vuoden 2014 vaalit lähestyivät, Allianssin ideat olivat loppuneet ja itseluottamus menetetty. Ei haluttu kertoa, mitä on saavutettu, sillä ajateltiin, että se oli vain huonoa. Ei haluttu kertoa, mitä on ajateltu tehdä, sillä ajateltiin, että se on riittämätöntä. Allianssin 137-sivuisessa vaalimanifestissä ei mainita mitään integraatiosta eikä segregaatiosta.

Samaan aikaan Ruotsidemokraattien suosio kasvoi kasvamistaan mielipidemittauksissa. Nimenomaan kokoomus menetti kannattajia Ruotsidemokraateille.

Sitten, elokuussa 2014, Reinfeldt piti Öppna era hjärtan -puheen.

Vuosi vaalien jälkeen Ruotsin uusi pääministeri puhui vielä yhtä kauniisti kuin edellinen.

”Minun Eurooppani ottaa vastaan ihmisiä, jotka pakenevat sotaa”, pääministeri Stefan Löfven julisti. ”Minun Eurooppani ei rakenna muureja.” Hän puhui Refugees Welcome -mielenilmauksessa Tukholman Medborgarplatsenilla 6. syyskuuta 2015.

Ruotsin valtiopäivillä on nyt oikeistoenemmistö, mutta maata johtaa punavihreä vähemmistöhallitus. Vuoden 2014 vaaleissa Ruotsidemokraatit sai 12,9 prosenttia äänistä. Se on Ruotsin kolmanneksi suurin puolue.

Vain muutama kuukausi mielenosoituksen jälkeen hallitus hylkäsi Euroopan, jossa ei ole muureja. 24. marraskuuta 2015 Löfven ja varapääministeri Åsa Romson kertoivat, että Ruotsi ei kestä enää enempää turvapaikanhakijoita. Heitä oli tullut 80 000 vain kahdessa kuukaudessa. Nyt oli tehtävä nopeasti tilapäisiä lakimuutoksia. Jatkossa vain kiintiöpakolaiset saisivat Ruotsista pysyvän oleskeluluvan, muut turvapaikanhakijoille annetut oleskeluluvat olisivat yhden tai kolmen vuoden mittaisia. Väliaikaisen oleskeluluvan saaneella ei pääsääntöisesti olisi oikeutta perheenyhdistämiseen. Myös pysyvän oleskeluluvan saaneiden oikeus perheenyhdistämiseen heikentyi.

Kun luin Ruotsin hallituksen päätöksistä, havahduin ensi kertaa. Tämä ei kuulostanut yhtään ruotsalaiselta.

Eikä siinä vielä kaikki. Ruotsin raja oli jo ”kiinni”. Kööpenhaminan ja Malmön välisellä sillalla oli aloitettu rajatarkastukset. Lehdistötilaisuudessa ministerit kertoivat, että myös Saksasta ja Tanskasta tulevilla laivoilla alettaisiin tehdä henkilöpaperien tarkastuksia. Vapaata liikkuvuutta ei käytännössä enää ollut.

Löfven ja Romson korostivat, että tarkoitus oli pakottaa muut EU-maat kantamaan enemmän vastuuta. Molemmat painottivat myös, että lakimuutokset ovat väliaikaisia.

Lakimuutokset eivät tietenkään millään lailla helpottaneet täpötäysien hätämajoitusten ahtautta tai kuntien ahdinkoa. Ne vain lähettivät viestin, että tänne ei kannata enää tulla. Tätä kutsuttiin Suomessa signaalivaikutukseksi.

Ruotsidemokraateilla oli sama tavoite mutta ronskimmat keinot. Se jakoi samoihin aikoihin EU:n rajoilla lentolehtisiä, jossa se varoitti pakolaisia tulemasta Ruotsiin. No money. No jobs. No homes, luki otsikossa.

Lokakuussa kansanedustaja Kent Ekeroth oli matkustanut Trelleborgiin pitääkseen puheen maahanmuuttovastaisessa mielenosoituksessa. Paikalla oli useita satoja ihmisiä. Näin Ekeroth puhui:

”Kaikki te, jotka olette täällä tänään ja taputatte, olkaa ylpeitä, sillä te olette se keihäänkärki, jolla otamme maamme takaisin. Olkaa ylpeitä siitä, että uskalsitte tulla tänne tänään. Olkaa ylpeitä siitä, että vastustatte sellaista politiikkaa, jota Ruotsin kansa ei tue. Me olemme vastarintaliike valtaeliittiä ja mediaa vastaan!”

”Teidän pitää mennä ulos kaduille ja toreille, teidän pitää mennä yhdessä, joka päivä, joka päivä, ja näyttää, että me emme enää hyväksy tätä. Ruotsin kansalla on pitkä sytytyslanka, mutta kun lanka on palanut loppuun, silloin pamahtaa!”

”Me näytämme niille nyt, aika on tullut! Nyt pamahtaa!”

Tämä oli siis ruotsalaisen kansanedustajan julkista puhetta.

Seuraavana yönä eräs koulu lähellä Göteborgia sytytettiin palamaan. Rakennus oli ollut tarkoitus muuttaa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseksi.

Vastaanottokeskuksia tai sellaiseksi aiottuja paloi Ruotsissa viime syksynä 45. Paloista neljä oli onnettomuuksia ja 12 jonkun keskuksen asukkaan sytyttämiä. Noin kolmasosaan paloista ei ole löytynyt syytä, ja kolmasosa vaikuttaa ulkopuolisen sytyttämiltä.

Neljä päivää myöhemmin tunkeutui 21-vuotias Anton Lundin Petterson ala-asteen kouluun Trollhättanissa. Hän oli pukeutunut mustaan naamioon ja saksalaiseen sotilaskypärään. Hän puukotti pitkällä veitsellä viittä ihmistä ennen kuin poliisi ampui hänet. Kolme uhreista kuoli. Kaikki puukotetut olivat tummaihoisia.

Tuona samana koulusurmapäivänä Kent Ekerothin veli Ted julkaisi Facebook-sivullaan listan Lundin kaupunkiin suunnitelluista vastaanottokeskuksista tarkkoine osoitetietoineen.

Anna näyttää minulle kuvia lapsenlapsistaan. Hänen poikansa asuu perheineen lähistöllä.

Anna ja Stefan ovat molemmat muuttaneet Ruotsiin aikuisina 1980-luvulla. Kun tutustuin Annaan vuonna 2008, hän kertoi, ettei osaa ruotsia ”vielä”.Hän oli tuolloin työtön, sillä tutkimushankkeelle, jossa hän oli mukana, ei järjestynyt rahoitusta. Nyt hän kertoo tekevänsä jälleen tutkimusta. Rahoitusta on ainakin joksikin aikaa.

Siemailemme espressoa ja syömme tuomaani suklaata.

”Minusta tuntuu, että maahanmuuttajat itse ovat sitä mieltä, että täällä on liikaa maahanmuuttajia, eivät niinkään ruotsalaiset”, Anna sanoo.

Stefan muistuttaa, että Tukholma ei ole sama asia kuin Ruotsi.

”Täältä ei näe, miltä asiat näyttävät maaseudulla.”

Taiteilija Lars Vilks tunnetaan piirroksesta, jossa koiralla on profeetta Muhammedin kasvot. Örebrolainen paikallislehti Nerikes Allehanda julkaisi piirroksen elokuussa 2007 sananvapautta käsittelevän kolumnin yhteydessä.

Islamilaiset maat raivostuivat profeetanpilkasta. Pakistanissa poltettiin mielenosoituksissa Ruotsin lippuja ja jopa pääministeri Reinfeldtiä esittävä nukke. Al-Qaida lupasi 150 000 dollaria sille, joka ”teurastaa Vilksin kuin lampaan”. Helmikuussa 2015 Omar El-Hussein, 22, yritti tappaa Lars Vilksin Kööpenhaminassa. Vilks saatiin turvaan, mutta El-Hussein ampui kaksi muuta ihmistä.

Jo ennen Kööpenhaminan terrori-iskua Lars Vilksillä oli ympärivuorokautinen suojelu. Hänen asuinpaikkansa Etelä-Ruotsissa on salainen ja muuttuu vähän väliä. Dagens Nyheterin toimittaja Niklas Orrenius seurasi vuoden ajan Vilksin omituista elämää ja kirjoitti juuri julkaistun kirjan Skotten i Köpenhamn.

Enemmän kuin Vilksistä kirja kertoo ruotsalaisten suhtautumisesta Vilksiin. Taiteilijayhteisö on sulkenut Vilksin ulkopuolelleen, ja häntä on kielletty tulemasta esimerkiksi taidenäyttelyn avajaisiin. Orrenius näki, kuinka ihmiset vaihtoivat paikkaa ravintolassa, kun tunnistivat Lars Vilksin viereisessä pöydässä.

Keskusteluissa ruotsalaiset tunnustivat sananvapauden merkityksen mutta samalla arvostelivat Vilksiä: hän asetti ”viattomat” vaaraan – mikä antaa ymmärtää, että Vilks oli syyllinen johonkin. Orrenius luonnehtii kirjassa, että Vilks on ”radioaktiivinen”.

”Siihen on useita syitä”, Orrenius kertoo puhelimessa. ”Toisaalta ihmiset pelkäävät terrori-iskua hänen lähellään. Toisaalta he ovat sitä mieltä, että hän on ’mennyt liian pitkälle’ lagom-Ruotsissa.”

Niin. Ruotsalaiset kannattavat kaikkia hyviä asioita, ainakin niin kauan kuin ne eivät aiheuta heille itselleen hankaluuksia.

Siitä todistaa myös ulkoministeriön toiminta Tanskan pilapiirroskriisin aikaan vuonna 2006. Myös Ruotsidemokraattien puoluelehti SD-Kuriren järjesti Muhammed-pilapiirroskilpailun ja julkaisi piirroksia nettisivuillaan. Muslimimaiden protestit uhkasivat levitä koskemaan Ruotsia. Ulkoministeriö otti yhteyttä SD-Kurirenin sivujen palveluntarjoajaan, joka virkamiehen pyynnöstä sulki sivut.

Istahdan Södermalmin muodikkaan Urban Deli -ravintolan terassille. Viereisessä puistossa ihmiset paistattelevat päivää kuin kesälomalla, vaikka nyt on syyskuu. Välillä Tukholmassa tuntuu, ettei ihmisillä olisi arkihuolia lainkaan.

Lounasseurani Ivan Daza, 46, parkkeeraa autonsa kadunkulmaan, sukii tukkansa ja lähtee kohti terassia.

Ruotsissa asuessani haastattelin Dazaa Imageen, kun hän oli perustanut maahanmuuttajille oman työnvälityksen, Blatteförmedlingenin. Nyt Google tietää kertoa surullisen uutisen: Blatteförmedlingen on mennyt konkurssiin.

Daza on kuitenkin aurinkoinen ja energinen, kun hän istuu pöytään. Hän on nykyään mobiilibisneksissä. Monta rautaa on tulessa, tällä hetkellä kuumimpana sovellus, jolla voi antaa kriittistä asiakaspalautetta. Sen nimi on Uckyou.com.

Hänen mukaansa mamutyökkärin tehtävä on täytetty.

”Blatteförmedlingenin piti näyttää, mitä kaupallista hyötyä monikulttuurisuuden lisäämisestä työpaikoilla olisi. Monikulttuurisuus suurimmilla aloilla ja työpaikoilla on melko ok tasolla nyt.”

Mutta on muita ongelmia, hän jatkaa. Suurin ongelma on hallitus, joka ei pysty hallitsemaan maahanmuuttoa. Hän kuvailee viime syksyn kaaosta, kun turvapaikanhakijoita tuli valtavasti, eikä hallitus onnistunut organisoimaan heidän vastaanottoaan mitenkään.

”Tukholman rautatieasemalla oli pieni puupöytä, jonka luona sai ilmoittautua maahanmuuttovirastolle – jos halusi”, Daza kuvailee ja nauraa päälle. Hän kertoo lisääntyneistä raiskauksista ja naisten häirinnästä. Hän painottaa, että ongelmia aiheuttaa vain pieni ryhmä mutta sen ryhmän takia kärsii koko Ruotsi.

”Minä olen muuttanut tänne ja kasvanut täällä ja tiedän, että heti kun yksi maahanmuuttajamies tekee jotain, siitä kärsivät kaikki maahanmuuttajamiehet. Jos kävelen kotiin myöhään illalla, vastaantulevat tytöt ja naiset katsovat minua pelokkaasti, kauhuissaan.”

Dazalle on ihan sama, kuka maata johtaa, kunhan joku johtaa.

”Totta kai tämä sataa Ruotsidemokraattien laariin, mutta se johtuu siitä, että kukaan ei tee mitään. Voisi melkein luulla, että Ruotsidemokraatit maksaa Löfvenille palkkaa. Hänen toimettomuutensa aiheuttaa sen, että heidän kannatuksensa nousee.”

Monille keskiluokkaisille ruotsalaisille Dazan kuvaamat ongelmat ovat näkyvissä vain uutisissa. Ja niitähän ei ole pakko seurata, Daza huomauttaa. Hän viittoo kohti puistoa tien toisella puolella.

”Tuolla on kiva istua auringonpaisteessa, mikään ei vaivaa. Ei täällä ole mitään mistä valittaa!”

Viime kesänä kaivoin netistä ruotsalaisten puoluejohtajien Almedalen-puheet. Almedalenissa Gotlannissa järjestetään politiikan ja elinkeinoelämän kesätapahtuma, josta Porin SuomiAreena on ottanut mallia. Suomalainen ystäväni oli ollut siellä ja päivitteli puoluejohtajien puheita. Ruotsidemokraatit eivät ole enää mitään verrattuna muihin puolueisiin, hän totesi. Hän oli oikeassa.

Puheet käsittelivät suurelta osin ruotsalaisuutta.

”Ruotsi, Ruotsi, rakastamani maa”, aloitti puheensa kristillisdemokraattien Ebba Busch Thor.

”Ruotsi on fantastinen maa, eikä ainoastaan verrattuna muihin maihin: Ruotsilla menee juuri nyt tavallistakin paremmin, punavihreän hallituksen johdolla”, sanoi ympäristöpuolueen Isabella Lövin.

Stefan Löfven sanoo puheessaan 40 kertaa Sverige.

Liberaalien Jan Björklund kertoi juhannusaatostaan: ”Nostin Ruotsin lippua salkoon poikani Gustavin kanssa. Olimme Länsi-Göötanmaan maaseudulla. Kaikki oli suurin piirtein samalla lailla kuin silloin, kun lapsena autoin isääni nostamaan lipun salkoon.”

Varsinaisia Ruotsin-ystäviä nämä puoluejohtajat.

Fredrik Reinfeldtin seuraaja maltillisen kokoomuksen johdossa on 46-vuotias tukholmalainen Anna Kinberg Batra. Hän vaikutti puheenjohtajakautensa aluksi myötäilevän Reinfeldtin pehmeää poliittista linjaa, mutta kuluneen vuoden aikana sävy onkin koventunut.

”Päästäkseen sisään ruotsin kieleen ja yhteiskuntaan on tehtävä töitä. Ruotsiin ei saa tulla pinnaamaan”, hän sanoi Almedalenissa. Hän myös vaati ”pakolaispaussia”, jolloin turvallisten maiden kautta saapuneet turvapaikanhakijat voitaisiin käännyttää heti rajalla.

Varjobudjetissaan kokoomus ehdotti kiristyksiä vasta maahan saapuneiden sosiaaliturvaan sekä ilmaiseen oikeusapuun. De nya hårda moderaterna, kuvaili Dagens Nyheter puoluetta kesällä.

Kinberg Batralta on tänä syksynä kysytty moneen kertaan, voisiko hän johtaa hallitusta, joka on riippuvainen Ruotsidemokraattien tuesta. Hän sai lopulta sanotuksi, ettei aio muodostaa hallitusta Ruotsidemokraattien kanssa. Kun Dagens Nyheter kysyi, kelpaisiko hänelle Ruotsidemokraattien passiivinen tuki, hän vastasi:

”Miten he äänestävät ja toimivat, siihen he saavat vastata itse.”

Puolueessa on poliitikkoja, jotka kannattavat välitöntä hallituksen kaatamista ja Ruotsidemokraattiyhteistyötä.

Muutamissa kunnissa Allianssi jo johtaa valtuustoa Ruotsidemokraattien aktiivisella tuella. Suurin näistä kunnista on Gävle. Siksi mallia kutsutaankin ”Gävle-malliksi”.

Kinberg Batran mukaan Ruotsidemokraattien politiikka on rasistista, mutta ”kaikki heidän äänestäjänsä eivät ole sitä”. Hän ei tahdo loukata äänestäjiä, jotka haluaa takaisin kokoomukselle.

Jimmie Åkesson on useasti ilmoittanut, että hänen puolueelleen mieluisin hallituspohja olisi Ruotsidemokraatit, kokoomus ja kristillisdemokraatit. Ruotsidemokraatit on jo muuttanut poliittista linjaansa monissa asioissa sopimaan Allianssin politiikkaan. Markkinakonservatismi on vaihtunut markkinaliberalismiin. Ennen linja oli, että kun maahanmuuttoa vähennetään, pystytään rahoittamaan sekä alhaisemmat verot että kattavammat julkiset palvelut.

Puolue oli vain joitakin vuosia sitten sitä mieltä, että yksityiset palveluntarjoajat eivät saa tehdä sotepalveluilla voittoa ja että kaikkien peruskoulujen pitäisi olla valtiollisia. Koulukysymyksessä vastustettiin ennen kaikkea uskonnollisia yksityiskouluja.

Nämä ovat tämän hallituskauden suuria poliittisia kysymyksiä. Löfvenin hallitus on asettanut selvitysmiehen tutkimaan, miten sotepalvelujen sääntelyä voisi muuttaa siten, että enää ei olisi pakko taata mahdollisuutta ”valinnanvapauteen” eli yksityisiin palveluihin verorahoilla. Oppositio sai Ruotsidemokraattien tuella käytännössä torpattua koko selvityksen.

Yksityiskouluille puolue on lämmennyt pikkuhiljaa. Nyt se hyväksyy jopa sen, että osakeyhtiöt tekevät kouluilla voittoa.

Dagens industri -lehti paljasti viime syksynä, että useat elinkeinoelämän järjestöt ovat salassa luoneet kontakteja Ruotsidemokraatteihin ja lobanneet puoluetta erittäin aktiivisesti.

Kokoomuksen kannattajista 70 prosenttia haluaisi, että Allianssi kaataisi hallituksen ja muodostaisi uuden Ruotsidemokraattien tuella. Tämä kävi ilmi Aftonbladetin viime talvena teettämästä mielipidemittauksesta.

Neljä kymmenestä ruotsalaisesta haluaisi, että maahanmuuttolakeja kiristetään entisestään, kertoi Svenska Dagbladet lokakuussa. Yksi Ruotsidemokraattien kärkiteemoista, kerjäämisen kieltäminen, on sekin saanut uusia kannattajia. Dagens Nyheterin mukaan viime vuonna 32 prosenttia tukholmalaisista kannatti kerjäämisen kieltämistä. Nyt sen puolella on 55 prosenttia kaupunkilaisista.

Tänk på avståndet mellan vagn och platform när du stiger av, kuuluu Tukholman metron huomaavainen ja niin tuttu varoituskuulutus. Vieressäni penkillä lojuu ilmaisjakelulehti. Se on tylsä, ohut lehdykkä. Toista oli 2000-luvun puolivälissä, jolloin lehtiä oli kaksi, ne kilpailivat ja panostivat omaperäiseen sisältöön.

Vuonna 2005 Metro-lehden välissä alkoi ilmestyä kerran kuukaudessa Gringo-niminen liite. Sveriges svenskaste tidning, sen kannessa luki. Se käsitteli elämää lähiöissä ja monikulttuurisuutta tuoreella tavalla, vailla hymistelyä ja pilke silmäkulmassa.

Perustajakaksikko, parikymppiset Zanyar Adami ja Carlos Rojas, palkittiin Bonnier-palkinnolla. Ikävä kyllä heillä oli enemmän ideoita kuin rahaa, ja syksyllä 2007 lehti meni konkurssiin. Sekin.

Carlos Rojas on nyt 33-vuotias ja jatkaa työskentelyä monikulttuurisuuskysymysten parissa konsulttina. Tapaamme Mariatorgetin puistossa melkein päivälleen kaksi vuotta valtiopäivävaalien jälkeen. Mitä Ruotsissa on tapahtunut sen jälkeen?

”Saimme erittäin heikon hallituksen”, Rojas aloittaa. ”Ja samaan aikaan turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi roimasti, eikä hallitus ollut valmistautunut siihen.”

Hän kuitenkin painottaa, että määrän kasvaminen ei ollut yllätys. Siihen olisi voinut varautua, hän sanoo. Itse asiassa mikään Ruotsin viime aikojen kehityksessä ei ole tullut Rojasille yllätyksenä.

Turvapaikanhakijoiden määrän olisi voinut ennakoida ihan vain katsomalla tilastoja. Vuodesta 2011 alkaen turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut vähintään noin 30 prosenttia joka vuosi.

”Jos se käyrä olisi kuvannut mitä tahansa muuta, olisi päätelty, että sehän tosiaan voi jatkaa kasvuaan ensi vuonnakin.”

Johtopäätöksiä olisi voinut tehdä siitäkin, mitä Euroopan ulkorajoilla on tapahtunut. Ihmisiä on tullut Turkista ja Välimeren yli suuria määriä jo pitkään, mutta syksyyn 2015 asti Etelä-Euroopan maat toimivat puskurina.

Myös Ruotsidemokraattien nousun Rojas ja hänen kollegansa olivat ennustaneet.

”Näimme, että tämä lähtee käsistä. Ruotsidemokraattien suosio oli alkanut kasvaa jo 2006, silloin se oli vajaa kolme prosenttia. He olivat kampanjoineet ennen vaaleja vain noin neljäsosassa Ruotsin kuntia. Siitä voi laskea: Jos kannatus on tuon verran, kun on kampanjoinut neljäsosassa maata, se tulee seuraavalla kerralla helposti nousemaan yli neljän prosentin, jolloin he pääsevät valtiopäiville.”

Rojasin mielestä yksi isoimpia syitä Ruotsidemokraattien nousuun on ollut se, että toimittajilla sen enempää kuin poliitikoillakaan ei ollut tarpeeksi osaamista maahanmuuttoasioista.

”Tiesimme, että kun turvapaikanhakijoiden määrät kasvavat, Ruotsidemokraatit on paikalla ja alkaa syöttää vääriä tietojaan.”

Hän muistuttaa demarijohtaja Mona Sahlinin ensimmäisestä televisiodebatista Jimmie Åkessonin kanssa vuonna 2007.

Sahlinilla ei väittelyssä ollut mitään tietoja maahanmuutosta, ainoastaan kauniita periaatteita. Kun Åkesson puhui maahanmuuton kustannuksista, Sahlin sanoi että Åkesson ”syyllistää maahanmuuttajia”. Hän kutsui Ruotsidemokraatteja äärioikeistolaiseksi, naisvihamieliseksi puolueeksi.

Rojasin mielestä Mona Sahlin teki juuri niin kuin ei olisi pitänyt tehdä. Hän turvautui rasistikorttiin, ei faktoihin.

”Koko kansa oli innokas näyttämään, että ’minä en ainakaan ole rasisti’, joten sitten ruotsidemokraatteja kutsuttiin rasisteiksi. Se tuhosi kaiken.”

Tuolloin Ruotsidemokraattien kannatus oli noin kolme prosenttia. Nyt se on gallupien mukaan noin 20 prosenttia.

Bussi matelee loputtomassa jonossa iltapäiväruuhkaisella maantiellä. Näin pitkälle Tukholman ympäristöön en ole koskaan ennen matkustanut.

Ystäväni Lii, entinen käsipallojoukkuekaverini, on luvannut majoittaa minut, kuten niin monesti ennenkin, kun olen käynyt Tukholmassa. Olen nukkunut hänen luonaan ensin opiskelijayksiössä, sitten poikaystävän kanssa hankitussa lähiökaksiossa.

Nyt hän asuu tunnin ajomatkan päässä T-centralenista. Hänellä on aviomies, he ovat molemmat kolmekymppisiä diplomi-insinöörejä, heillä on kaksi pientä lasta ja omakotitalo täällä Ruotsin Nurmijärvellä. Talon pihalla on niin hyvin hoidettu nurmikko, että se kelpaisi golfkentäksi, ja piharakennus, johon minulle on pedattu sänky.

Keskustelu maahanmuuttajista ei kosketa Liitä millään lailla, ainakaan toistaiseksi. Hän ei tunne sen enempää pakolaisia kuin Ruotsidemokraattien äänestäjiä. Hän on kotoisin pikkukaupungista, yhdestä Ruotsin monista köpingeistä. Siellä ei ollut pakolaisia 1980- ja 90-luvuilla. Myös teknillisen korkeakoulun opiskelijat olivat valtaosin kantaruotsalaisia. Ainoastaan yhdessä hänen monista käsipallojoukkueistaan oli yksi ruotsinserbialainen – ja tietenkin minä ja pari norjalaista, mutta pohjoismaalaisia ei ole tapana laskea maahanmuuttajiin.

Illalla Lii lukee kolmivuotiaalleen iltasaduksi Ludde och lådbilen -nimistä kirjaa. Aviomies tulee ulkoa roikottaen kuollutta jänistä korvista. Hän on ampunut sen jahdissa viikonloppuna ja aikoo nyt nylkeä sen.

Vaikka maahanmuuttopolitiikka on Liille teoreettinen aihe, tuttu vain radiosta, jota hän kuuntelee autossa jonottaessaan aamuisin töihin ja iltaisin hakemaan lapsia päiväkodista, silti hän haluaisi, että Ruotsi pysyisi maana, joka auttaa ja toivottaa tervetulleeksi. Sinä maana, jonka minäkin tunnen.

”Toisaalta, mikä minä olen sanomaan, kun en itse ole tehnyt asian eteen mitään”, hän sanoo sohvalla viinilasi kädessään. Lapset on saatu nukkumaan, ja jäniskin on nyljetty.

”Tai no olenhan minä”, hän muistaa sitten. Hän ilmoittautui viime syksynä vapaaehtoiseksi auttamaan, kun lähistölle perustettiin väliaikainen vastaanottokeskus.

Kävi vain niin, että vapaaehtoisia ilmoittautui aivan liikaa, eikä Lii mahtunut mukaan. ■

Artikkelin lähteinä on käytetty siinä mainittujen lisäksi Mats Wingborgin kirjaa Den blåbruna röran, Aron Etzlerin kirjaa Reinfeldteffekten ja Gellert Tamasin kirjaa Det svenska hatet.

Julkaistu: 2.12.2016