Taina Westin kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Talo nostaa ihastuttavasti esiin ne eläkeikää kolkuttelevat, joiden elämä ei olekaan kulkenut yhteiskunnan liukuhihnaa, johon kuuluu vakaa ura, perhe ja edessä siintävät leppoisat eläkepäivät.

Näytelmän hahmoista toisen elämä on valtavassa taitekohdassa, toisen tuntuu pysähtyneen paikalleen. Menestynyt näyttelijä, usein tunnistettu Riikka (Pirjo Luoma-aho) sairastaa syöpää ja pohtii omaelämäkerran kirjoittamista. Saadakseen viettää aikaa yksin, hän ostaa vaarinsa rakentaman rintamamiestalon maalaisisäntä Tarmolta (Petri Liski), jolla on oma salaisuutensa.

Vaikka Riikka ei sitä alkuun muista, Tarmo ei ole kuka tahansa isäntä, vaan se pikkupoika, jonka kanssa Riikka vietti lapsuutensa kesät. Tarmo alkaa tehdä itseään tykö muistuttaakseen yhteisestä menneisyydestä, eli miten käy Riikan suunnitelmien rauhallisesta itsereflektoinnista?

Menestyksen vuosien jälkeen Riikka on huomannut olevansa elämässä aivan yksin. Löytyykö joskus tulevaisuudessa edes kuolinvuoteen viereen ketään? Myös Tarmo on yksin, mutta toisesta syystä. Veli lähti maailmalle, mutta hän jäi hoitamaan kotitilaa. Nyt pelottaa, että hän joutuu katkaisemaan vuosisataisen perinteen ja myymään sen. Haparoiden molemmat alkavat avautua tunteistaan ja peloistaan, samalla kun ystävyys hiljaa syvenee.

Kaksi jos ei nyt tuntematonta mutta toisistaan vuosikymmeniksi etääntynyttä keski-ikäistä suhtautuu toisiinsa hyväntahtoisella avoimuudella, joka on kuin tuulahdus jostain yksinkertaisemmasta ajasta, kun ihmiset kohtasivat toisensa ihmisinä ja jakolinjat olivat loivempia.

Sympaattisuus ei jää siihen. Lavalla paistetaan oikeita lettuja, ja tuoksu vie luonnostaan näytelmässä läpikäytyihin mummolatunnelmiin. Miten hieno idea!

Kansallisteatterin piskuinen Omapohja taipuu lavastus- ja pukusuunnittelija Auli Turtiaisen käsissä vaikka mihin Riikan ja Tarmon sisätiloista aurinkopaneelien asennukseen katolle. Menestyjä-Riikan voima-asu vaihtuu pehmeämpään mökkityyliin, kun hän alkaa vähitellen laskea suojaustaan.