Apu

Tallinnassa ennen Tallinnaa

Tallinnassa ennen Tallinnaa

Kun Kertte Merentakainen 1100-luvulla ajautui Suomenlahden etelärantaan, ketään ei ollut kirjoittamassa ylös ajan elämää. Niinpä Paula Havasteen oli se kuviteltava.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Miten kertoa aikakaudesta, jota ei tunneta? Miten herättää eloon arki, jota Varsinais-Suomessa, Tukholmassa tai Tallinnassa elettiin 1100-luvulla, jos maa on niellyt kaiken, paitsi joitakin koruja ja satunnaisia miekankappaleita?

Näitä kysymyksiä kirjailija Paula Havaste on joutunut hyvän tovin miettimään. Köyliönjärven verisistä tapahtumista liikkeelle lähtenyt romaanisarja on kolmannessa osassaan heittänyt päähenkilö Kertte Merentakaisen Koluvaniin eli nykyiseen Tallinnaan.

Väitelleenä tohtorina ja tiedekeskus Heurekan työntekijänä Havaste on tottunut pitämään visusti kiinni tosiasioista. Mutta kun faktoja on niukasti, filosofian tohtorinkin on huudettava mielikuvitus apuun, jotta syntyy sellainen kirja kuin Veden vihat (Gummerus 2016).

Paksun Margareetan ohi kulkeva tie kaukana nykyisestä satamasta oli muinoin merenrantaa.

Tallinnan satamasta saa kävellä monta sataa metriä sisämaahan ennen kuin Havaste seisahtuu. Näillä main, myöhemmän kivimuurin kulmilla, velloi Suomenlahden ranta 1100-luvulla.

Tätäkään tietoa ei ole siltä ajalta löydetty, vaikka museoita, arkistoja ja kansanperinnettä on kahlattu. 

– Yksi huikea juttu oli mahdollisuus tutkia Nordenskiöldin karttakokoelmia, jotka ovat vanhimpia maailmassa. Ne olivat 1500–1600-luvuilta, mutta niistäkin kävi selville, että rantaviiva oli tosi kaukana. Tämä oli merenlahti, Havaste sanoo.

Havasteen romaanihenkilön oli määrä palata ”Tokholmista Turukylään”, mutta myrsky ja merirosvot ajavat Kerten sekä kauppias Osmin meren poikki ehtaan pakanakaupunkiin.

– Halusin näyttää, miten erilaisia niin lähellä olevat kaupungit olivat. Ja kivahan tarina oli tänne tuoda, kaivaa vähän syvempää kerrosta tutusta kaupungista. Tykkään hankalista tehtävistä, ja sitä tämä kyllä oli, Havaste naurahtaa.

Vanhoista kirjoista Havaste ymmärsi, että purjehdus Tukholmasta Tallinnaan 1100-luvulla oli ihan uskottava. Pienen veneen purjetta ei juuri pystynyt kääntämään, mutta ”takatuupparituulella vene meni aika lujaakin tuon välin”.

”Rantaan oli vedetty monta venettä, joiden luona parveili ainakin kymmenen ihmistä. Saman verran juoksutti tavaroita rannasta nousevaa polkua pitkin kohti korkeaa aitausta, jonka takana häämötti olkikattoja. Koluvanin kylä, Kertte muisti ja henkäisi sitten säikähtyneenä.”

Pikk-kadulle johtava Suuri rantaportti rakennettiin 1300-luvulla.

Meille vanha Tallinna on 16 metriä korkean liuskekivimuurin ympäröimä linnakaupunki. 900 vuotta sitten tänne haaksirikkoutunut Kertte Merentakainen sen sijaan näki vain pahaisen kylän, jonka sotkuista päätietä pitkin härät kiskoivat purilaitaan. Ei kirkon kirkkoa, ei killan kiltaa.

Keskiaikaa Tallinnasta löytyy läjäpäin, koska rakennusmateriaalina käytettiin kiveä, mutta Kerten myöhäisrautakautinen aika on liukunut pitkään hämärään.

– Kansanperinne on Virossakin se, mistä eniten saa irti. Vaikka tarina olisi pantu muistiin 1800-luvulla, se saattaa olla vaikkapa 600-luvulta. Hyvät tarinat ja palaset pysyvät elossa. Täytyy vertailla ja lukea valtava määrä toisintoja, etsiä mahdollista kantatarinaa, josta kaikki lähtee liikkeelle. Se tekeekin siitä niin hauskan.

Museoista löytyvät vähäiset rahat, korut ja miekat vääristävät kuvaa aikakaudesta.

– Niiden perusteella ihmiset olivat kauhean rikkaita, kun oli hopeaa ja koruja. Köyhistä ei ole jäänyt jälkiä, Havaste sanoo.

– Minua kiinnostavat tavalliset ihmiset, jotka voisivat olla meidän esi-isiämme tai -äitejämme. Kuninkaan tyttäristä ja herttuattarista saavat kirjoittaa ihan muut.

Astumme kaupunkiin Suuresta rantaportista. Kertte oli täällä yli 200 vuotta ennen porttia. Viereinen tykkitorni, Paksu Margareeta, tuli vasta 1500-luvulla.

Pikk on nykynimeltään se katu, jonka alle Havaste on vanhan pääraitin ajatellut. Se juoksee halki vanhan Tallinnan.

Nykyisen muurin kohdalla oli terävistä seipäistä tehty aita – ja ihan syystä.

– Ympäröivissä metsissä asui susia, koska kaupunkilaisilla oli paljon vuohia ja lampaita. Elikoita täällä laidunnettiin vielä 1500–1600-luvuilla. Rantaniityllä oli aidattu laidun. Siitä meni yksi polku pohjoiseen, toinen kaupungin lävitse kohti sisämaata, ja mestauslava on jossakin tuolla.

– Tallinna oli reilusti isompi kuin Tukholma siihen aikaan. Väki laskettiin sadoissa, ja siksi täällä oli helpompi tehdä kauppaa ja vaurastua. Tukholma on pohjoiseen päin kätevästi reitillä, mutta tämä oli myös idästä tulleille kauppiaille hyvä paikka vaihtaa tavarat ja mennä äkkiä kotiin ennen kuin kukaan ryöstää.

Pyhän Nikolaoksen kirkko valvoo  puiston rauhaa Toompeanmäen juurella. 

Havaste astuu Kolmen Sisaren hotelliin. Talo on myöhäisempää perua, 1360-luvulta, mutta sen puisissa kattorakenteissa ja restauroidussa hämäryydessä hän on aistivinaan viivähdyksen luomaansa maailmaa.

– Tämä on tehnyt minuun isoon vaikutuksen. Olen ollut pari kertaa täällä yötäkin. Tämä on just oikealla paikalla, ja jos talo on kaksikerroksinen, tästä näkee satamaan. Ei ole parempaa paikkaa kauppamiehen talolle, Havaste sanoo.

”Kertte vilkuili väsyneenä ympärilleen ja jaksoi tuskin ihmetellä paksuja lattialankkuja, huoneen nurkassa seisovaa valtavaa kivillä kattoon asti reunustettua tulisijaa ja huoneen kattona olevia lankkuja, joihin oli maalattu valkealla kalkilla outoja kiehkuroita.”

– Ihmiset asuivat tuvissa, joissa oli vain tiiviiksi poljettu maalattia. Täällä Kertte ensimmäisen kerran näkee uusmuotisen uunin, josta on suora putki ulos eli savua ei tule sisälle niin paljon. Talo oli Kerten mielestä valtavan suuri, kun oli yläkerta ja kaksi eri tulisijaa. Pimeää oli kyllä, pelkät päreet, eikä ikkunoita kuin yksi yläkerrassa, sekin tavaroitten sisään saamista varten.

Venäläinen olut, jota kyyppari tuo pöytään, ei ole ihan sitä, mitä Kertte 1100-luvulla heitti savukampelan, suolasilakoiden tai rantakoolimuhennoksen särpimeksi. 

”Koluvanin olut oli kuohuvaa ja vahvaa, eikä siinä säästelty ohraa eikä humalaa.”

Havasteelle oli yllätys, kuinka hirveästi ennen juotiin olutta.

– Kylässä oli yksi kaivo, josta kaikki hakivat vetensä ja tielle heitettiin kaiken maailman jätteet. Se oli varmaankin aikamoinen tautipesä, vatsatauteja kuin Siljalla ikään. Olut säilyy ja on puhtaampaa, kun vesi joudutaan keittämään, ja tarpeeksi ravitsevaa: kun kaljaa juo, niin lähtee nälkä.

Kaivon Havaste on sijoittanut Pikk- ja Olevimägi -katujen risteykseen, jossa nyt on terassikahvila ja matkamuistomyymälöitä. Kun kiertyy sen luota alarinteeseen, on tullut pahamaineiselle ”huorien kujalle”, jossa tapahtuu jopa roisi murha.

– Tarjontaa oli ihan taatusti. Kun mies sattui kuolemaan tai katoamaan, naisella ei ollut paljon vaihtoehtoja. Kun ei ole varallisuutta sen vertaa, että pystyisi lähtemään, sitä vain sinnittelee tuvassa tai saunassa ja yrittää pitää pentulauman elossa.

Sitten tullaan markkinatorille. Sitä Raatihuoneen tori on vieläkin, mutta tänään vastaan tulee ärhäköitä pizzerioitten ja kaljaterassien sisäänheittäjiä. 

”Täällä Koluvanin suurella markkinatorilla seppiä näytti olevan ainakin kolme, ja he takoa kalkuttivat kilvan aurankärkiä, puukonteriä ja nuolenkärkiä, myivät patoja ja kärrynrenkaiden rautoja niille, joille purilaat eivät kelvanneet.”

– Tori on tarinassa hirveän paljon pienempi. Isoa toria ei tarvita, koska tavarat ovat pitkin katuja suurina markkinapäivinä, Havaste sanoo.

Tallinnan raatihuone mainitaan virallisissa dokumenteissa ensi kerran vasta 1322. Kerrostalojen takana kohoaa Toompean mäki, joka Osmin mukaan on liian pieni ja kivinen viljeltäväksi.  

Tänään Pitkän Hermannin tornissa mäellä liehuu itsenäisen Viron lippu.

Kylän takaportilla, johon Havaste on kirjoittanut sepän kojun, seisoo nyt Viron tärkeimmän sanasepän, kirjailija Eduard Vilden patsas. Tästä raskaana oleva Kertte lähtee talvella kohti Pärnin kotipirttiä, ”15–20 kilometriä tuohon suuntaan”.

Kertte rakentaa kulissia kauppias Osmille, jolla on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen.

– Jos aiot olla kaikkien luottama kauppamies, on parempi, että siinä käväisee vaimo ja lapsikin. Myös pakanauskossa erilaisuus oli vaiettu asia, Havaste uskoo.

– Melkein joka kirjassani on joku, joka ei ole hetero, ja yritän esittää heidät mahdollisimman positiivisessa ”entäs sitten” -valossa. Minun ikäpolveni ihmiselle se on vielä asia, josta täytyy puhua, kun taas tyttärilleni se on ”äiti älä jaksa, se ei ole enää mikään juttu”.

Olevimägi tunnetaan nykyaikanakin rauhattomista öistään.

Kertte Merantakainen ehti jo poistua Koluvanista ennen kuin Toompean mäelle rakennettiin uusi mäkilinna ja varsinainen Tallinna syntyi. 

Tallinna mainitaan ensi kerran vuonna 1154 nimellä Koluvan, mutta ulkomaalaisten valloittajien jäljiltä kaupunki tunnettiin vuosisatojen ajan Revalina, Räfflenä ja Räävelinä, kunnes Viro itsenäistyttyään 1918 muutti sen Tallinnaksi.

Varhaisen pohjolan muistiinpanot alkavat vasta kirkon saapuessa, mutta jos niistä nahkakankaista ja riimukirjoituksista on jotain säilynyt, niin ei juuri tavallisten ihmisten elämästä.

– Riimuja käytettiin paljon pakanauskontojen välineenä. Kun kirkko tuli, se otti sen omaksi ”juhlafontikseen”. Pakanoiden juhlapyhät ja nimet muutettiin sujuvasti kristinuskoon liittyviksi. Paulastakin tuli yhtäkkiä kristillinen nimi, Havaste sanoo.

– Viro on edelleen pakanallisin maa Euroopassa, vähiten kirkkoon kuuluvia, ja kansanusko on voimissaan. Jatkuvasti ilmestyy taika- ja ennekokoelmia. Se on minusta kiehtovaa, kun maa muuten menee valtavin hyppäyksin kohti modernia.

– Minulla on Saarenmaalla ystävä laivanvarustajasuvusta, tyylikäs ja aina huoliteltu bisnesnainen. Kun hän kuuli, että olin flunssassa, hän toi minulle itse poimimiaan kevätesikon kukkasia ja sanoi, että näillä lähtee flunssa. Niin lähellä on se pohjavire kansanperinteestä ja kansanuskosta.

Kertte jää rantaan pakkaamaan purjevenettä. Me hyppäämme katamaraaniin ja olemme puolentoista tunnin kuluttua 2010-luvun Helsingissä. ●

Sitaatit Paula Havasteen teoksesta Veden vihat. 

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 16.8.2016