Elämä ja aurinko – Tällainen oli lapsuuteni kesä Helsingissä 65 vuotta sitten
Lapsuuden maailma oli täynnä tuoksuja ja hajuja, joista ei enää ole jälkeäkään, muistelee Pekka Sauri kolumnissaan.
Heinäkuunne ratoksi pieni muistikuva niiltä lapsuuden kesiltä, joina aurinko aina paistoi, meri kimmelsi, korkeat poutapilvet seilasivat sinitaivaalla ja elämä tuntui valtavalta, ihmeelliseltä seikkailulta, kunnes todellisuus lopulta iski.
Oli kesä 1959. Opin uimaan Alaskan rannassa. Sinne päästiin Isoltakaarelta alas Kajavatietä pitkin. Alaska oli kivikkoinen ja vähän hankala ranta, mutta jostakin syystä me pojat uimme mieluummin siellä kuin parisataa metriä itään päin Kasinan rannassa.
Kasinan ranta oli oikeasti Kasinon ranta, mutta me kutsuttiin sitä Kasinaksi, kun ei tiedetty, mikä Kasino oli. Se oli hieno hiekkaranta, aikuiset levittivät sinne vilttejä ja söivät voipapereista meetvursti- ja kurkkuvoileipiä.
Paljon myöhemmin luin jostakin, että Kasinolle oli aikoinaan ollut kuljetus hevosraitiovaunulla lauttalaiturilta, joka sijaitsi nykyisen Lauttasaaren sillan kohdalla. Lauttasaaren omistaja Julius Tallberg oli sellaisen palvelun keksinyt järjestää. Ei se oikeasti mikään kasino ollut, kahvilalle oli vain annettu suureen maailmaan viittaava nimi.
Kun heitti kädet eteen ja liukui Suomenlahden pintaa pitkin ja uskalsi avata silmänsä veden alla, näkyi himmeä vihreänruskea hiljaisuus kuin ei olisi vielä kohdusta maailmaan syntynytkään ja kivikkopohja, pieniä hiukkasia liikkui auringon ylhäältä siivilöityvissä säteissä.
Kauempana lahdella oli saaria, Tiiraluoto ja Nahkahousut, jonka nimeä ihmeteltiin ja naureskeltiin. Joskus käänneltiin pohjan kiviä ja löydettiin kivisimppuja ja kivennuoliaisia, jotka pyrähtivät karkuun niin, että vain pieni mutapyörre jäi jäljelle.
”Siitä kaikesta on nyt 65 vuotta. Siitä 65 vuotta taaksepäin elettiin vuotta 1894. Sitä on vaikea käsittää.”
Nallekarkit maksoivat Elannossa markan kappale. Länsiväylän rakentaminen ei vielä ollut alkanut. Kaupunkiin vei vanha nostosilta, jonka yli kulkivat siniset bussit 23 ja 24. Myllykallion tuolla puolen kulki Lauttasaarentie, ja sen takana oli Pyrkän urheilukenttä ja puinen hyppyrimäki.
Takapihalla oli roskanpolttouuni, jossa paloi aina tuli ja johon kaikki roskat tyhjennettiin. Se kärysi ja haisi yötä päivää. Välillä tuli kaupungin puhtaanapitolaitoksen auto, kaapi kuonat alaluukusta ulos ja vei mennessään.
Lapsuuden maailma oli ylipäätään täynnä tuoksuja ja hajuja, joista ei enää ole jälkeäkään. Petko Oy:n tankkiauto toi polttoöljyä, paskatykki imi ontosti potpottaen saostuskaivot aika ajoin tyhjiksi sieltä, mihin viemäriverkosto ei vielä ulottunut, bussien pakokaasu oli mustaa ja tukahduttavaa, jos sattui tulilinjalle. Kaisaniemenkadun jyrkässä kuilussa leijui tyyninä päivinä paksu nokipilvi.
Siitä kaikesta on nyt kuusikymmentäviisi vuotta. Siitä kuusikymmentäviisi vuotta taaksepäin elettiin vuotta 1894. Sitä on vaikea käsittää.
Mutta tänäänkin opettelevat uudet viisivuotiaat uimaan Lauttasaaren Alaskan rannassa, Nahkahousut-saarten nimeä naureskellaan ja ihmetellään, Hevosenkenkälahti kimaltaa edelleen iäisen auringon ystävällistä valoa, ja kaikki tuo yhtyy elämän voittamattomaksi madrigaaliksi, ja siihen madrigaaliin me lopulta yhdymme jokainen.
