Kuin legendaarisesta Tankki täyteen -sarjasta – Tällä huoltamolla 70-luku herää henkiin Pohjois-Savossa
Perinteinen huoltamokulttuuri on kovaa vauhtia katoamassa Suomen maaseudulta. Pohjois-Savossa sinnittelee pieni yritys, jossa ajan kulku näyttää pysähtyneen 50 vuotta sitten.
Olipa kylällä koulu, kaksi pankkikonttoria, useampi kauppa. Oli kaivos, konepaja ja huoltoasema. Yksi kerrallaan ne katosivat, kun vuodet juoksivat. Huoltoasema jäi. Ja on yhä. Sieltä se löytyy Kaavin Luikonlahdesta, Outokumpuun vievän maantien varresta. On löytynyt jo vuodesta 1968, jolloin rajan taakse jääneestä Salmin pitäjästä aikanaan Savoon muuttanut Viktor Saario rakensi Aune-vaimonsa kanssa liikekiinteistön kivillä täytetyn mutahaudan päälle.
– Petkokshan tätä paikkaa moni kuhtuu. Useampi asiakaskin sanoo kännykkään vastatessaan olevansa Petkolla, tuumaavat vanhempiensa yritystä nykyisin isännöivät veljekset Harri ja Juha Saario.
Veljekset ottivat vetovastuun vanhempiensa elämäntyöstä 90-luvun puolivälissä. Sukupolvenvaihdosta ei tarvinnut enemmälti aprikoida, koska kyseessä oli ennemmin kertaalleen annetun lupauksen lunastaminen kuin puntaroimista vaatinut päätös.
– Kun isä ja äiti perustivat tämän, minä olin viidentoista. Sillon tuli luvattua, että heijän työtään aikanaan jatkan, sanoo Harri Saario.
Nuoremman veljen Juhan kohdalla asiat etenivät samansorttisesti.
– Kävin minä nuorempana pari vuotta Valtimolla mehtäkonekoulua. Päivääkään en oo niitä töitä tehnyt. Tähän vähän niin kun ajautu, kun pikkupoikana olin jo kesäisin bensamittarilla asiakkaiden autoja tankkaamassa. Välillä kävin uimassa ja sitten taas töihin.
Lomia yrittäjäveljekset eivät ole riesaksi asti pitäneet.
– Mulla on ollu viimeks pitempi kesäloma oppikouluaikaan, ynnäilee Juha.
– Minä en omaani ees muista, hymähtää Harri.
Eivät veljekset vähistä vapaistaan silti tympääntyneinä puhu.
Petko on heille enemmän kuin yritys tai työpaikka.
Se on elämäntapa.
”Meillä saapi ryypätä kaljankin. Ei kuski tietenkään, mutta se, joka sen pystyy ryyppäämään.”
Luikonlahden huoltamon kutsumanimi juontaa juurensa öljy-yhtiöstä, jonka lipun alla huoltoasema aloitti toimintansa yli puoli vuosisataa sitten. BP eli British Petroleum toimi Suomessa BP-Petkona.
– Sitten oltiin Unionina, sen jäläkeen Shellinä ja nyt ollaan SEO.
Suomen BP-huoltamoita muistaa enää harva, mutta Kaavin sivukylällä nimi elää edelleen.
Samoin siellä elää perinteinen huoltoasemakulttuuri, joka on – ikävä kyllä – haudan partaalla.
Saarioiden asemalle kurvaava kansalainen voi ryypätä kahvit sillä aikaa, kun hänen autoonsa vaihdetaan pyyhkijänsulat tai moottorin öljymäärä tarkistetaan. Huoltohallissa onnistuu isompikin remontti, tankkauspalvelu taas hoituu tarvittaessa talon puolesta.
Kahvilan puolelta löytyy kastettavaksi niin munkkirinkilää kuin perinteistä viineriäkin.
– Meillä saapi ryypätä kaljankin. Ei kuski tietenkään, mutta se, joka sen pystyy ryyppäämään. Harvapa tuohon pöytään enää nykysin pullon kanssa istuu. Ne ajat ovat taaksejääneitä, kun joka pöydässä oli ukkoja kaljapullot nokkainsa edessä, grammari soi ja tupakansavua oli niin, että ei eteensä nähny.
Tupakansavua Saariot eivät muistele vähääkään haikeina, mutta paljoa muuta menneiden aikojen mukana kadonnutta kyllä.
Kun Luikonlahden kaivos ja kylän konepaja työllistivät takavuosina joukoittain duunareita, riitti Petkolla väkeä ruuhkaksi asti. Keittiössä ja huoltohallissa paiskittiin töitä monen työntekijän voimin, ja työpäivän päätteeksi huoltoasema oli vapaalle päässeen väen vakiopaikka.
– Tiistaina tässä kahvilan puolella pidettiin nimismiehen antamalla poikkeusluvalla tansseja. Levyjä pyöritettiin, joskus kävi joku pelimanni soittamassa.
Kahvilahuone ei ole suuren suuri, mutta monta paria sen lattialla mahtui pyörähtelemään. Tunnelma oli korkealla, äänet kertoivat elämästä. Pihamaalla seisoi parhaimmillaan vieretysten useampi säiliöauto odottamassa huoltsikkailtamiin pistäytyneitä kuljettajiaan.
Nykyisin Petkolla ei enää tanssita – ellei joku kävijä välttämättä halua pistää jalalla koreasti.
– Kaivoksella on töissä yksi valvoja, ja konepaja on pistänyt ovensa kiinni. Kun isä ja äiti perustivat tämän, oli Kaavin pitäjässä yli seihtemäntuhatta asukasta. Nyt niitä on vajaat kolme tuhatta. Siitä voipi ynnätä, että on täällä elämäntahti toisenlaista kuin ennen, Saariot tuumaavat.
Pienet, yksityisyrittäjävetoiset huoltoasemat käyvät nyky-Suomessa nähtävyyksistä – vähän kuin kyläkaupat. Saariot ovat huomanneet sen kuluvan kesän aikana.
– No, nyt on ollu semmosta, että asiakkaat puhhuu retropaikasta. Ihan kun moni ois havahtunut ymmärtämään, että maailmassa on muitakin kuin kolhoosiketjun paikkoja, sanoo Harri Saario.
Pienet, mukavalla tavalla mennyttä aikaa huokuvat yritykset ovat alkaneet kääntää omaa retrouttaan brändiksi, mutta Saariot ovat pysytelleet etäällä sosiaalisesta mediasta.
– Ne, jotka meillä käyvät, ovat osanneet tulla ihan Instagrammitta. Meillä on vakioasiakkaita ja jonkin verran käypäläisiä. Ihmisiä pistäytyy niin pitkästä matkasta kuin likempääkin. Joku käy kahvilla, toiset huollattavat autonsa, ja monen kanssa tehdään vakituisesti rengaskauppaa. Kaikille asiakkaille ollaan yhtä kiitollisia. Heidän ansiostaan tässä on joka päivä pystytty leipää syömään, veljekset toteavat.
Yli puolessa vuosisadassa vakioasiakaskunta on luonnollisesti ehtinyt vaihtua.
– Semmosia ihmisiä on, jotka käyvät meillä jo kolmannessa sukupolvessa. Se on tietysti mukavata se, myhäilee Juha.
Heinäkuisen tiistaipäivän aamuna Petkolla käy asiakkaita tasaisesti. Useimmat ovat tuttuja paitsi Saarioille, myös toisilleen.
Joku tankkaa autonsa, toinen ryyppää kahvit. Siinä sivussa haastellaan niin Trumpista ja Bidenista kuin kalansaaliista.
Joku on saanut muikkuja, toinen ei.
Kaikkein parhaan kalajutun kertoo muutaman kilometrin päässä Petkosta asuva Keijo Kuisma. Hänen mökkirannassaan kun on majaillut jo parin suven ajan kesy säyne. Potran kokoinen kala tulee syömään vedessä kostutettuja ruisleivänpalasia ja antaa silittää kylkeään kuin lemmikki ainakin.
Ja tarina on tosi. Kuismalla on todisteeksi video.
”Enkä pysty ees sanomaan, miten moni on meillä käyvessään ottanu puheeksi Tankki täyteen -sarjan.”
Väen vaihtuessa yksi rupattelurinki antaa sijaa toiselle. Postikin pistäytyy – sekin palvelu Petkolta löytyy. Samoin Veikkaus.
– Se on ollu alusta asti. Kahdeksankymmentäluvulla yks kaivosmiesten porukka pelas meillä Lotossa pääpotinkin.
Silloin huoltoaseman pihassa nähtiin kerralla useampi uusi Volvo.
Ja mitä kaikkea siellä on ajan olossa nähtykään.
– Sivakan lavalle keikalle menevät laulajat pitivät tätä aikanaan vakipaikkanaan. Ja Irwin tässä kävi monesti. Viimesen kerran ihan vähän ennen kuolemaansa. Tankkasi auton. Ei kyllä ite ajanu.
Savon ja Pohjois-Karjalan rajamailla sijaitseva Petko tuli tutuksi myös kansaintaiteilija Jaakko Tepolle. Hänen poikansa kuvasivat Saarioiden huoltoasemalla Kaukolasipartio-bändinsä musiikkivideotakin.
– Enkä pysty ees sanomaan, miten moni on meillä käyvessään ottanu puheeksi Tankki täyteen -sarjan. Tosin eipä sitä moni nuorempi enää muista, huomauttaa Harri.
Voi olla, että tulevat sukupolvet eivät enää ehdi Petkon kaltaisista pienistä huoltamoista muistikuvia saadakaan. Molemmat Saarion veljekset ovat nimittäin jo eläkeikäisiä. Harrilla on ikää yli seitsemänkymmenen, Juhalla omien sanojensa mukaan ”tarpeeksi”.
– Onhan se jossakin kohti eläkkeelle päästävä. Se tässä on seuraava etappi. Ensi vuonna siinä asiassa otetaan askelia, veljekset sanovat.
Jos niin käy, on eräs kulttuurisarka isolta osin entistä enemmän ummessa.
Siihen asti Petkolla pannaan tankki täyteen.
