Taktiikka, jota ei ole rakennettu pallonhallinnan vaan elämän ja kuoleman vaakakupissa

Kun selustassa on koti ja edessä ylivoima, taktiikka ei voi nojata siihen, mikä jollakin toisella toimi viime viikolla Englannissa, eri olosuhteissa, eri resursseilla ja eri ihmisillä. Sen on perustuttava siihen, mitä todella on käytettävissä. Sen on nojattava todellisuuteen.

Suomen puolustusvoimien ajattelu on vuosikymmenten ajan hioutunut yhden kysymyksen ympärille: miten pienempi voi voittaa isomman?

Jalkapallo on viihdettä, eikä sitä mitenkään voi romantisoida sodan peilikuvaksi. Mutta voisiko puolustusvoimien taktisessa ajattelussa silti olla jotain pohdittavaa jalkapallolle?

– Jos sotilas uskoo johonkin, yleensä muutkin uskovat. Koska riskit ovat niin valtavat, sanoo sotilasprofessori, emeritus Mika Hyytiäinen.

Hyytiäinen on yksi suomalaisen sotataidon keskeisistä suunnannäyttäjistä. Hän on vuosikymmenten ajan kehittänyt ja opettanut taktiikkaa Maanpuolustuskorkeakoulussa keskittyen erityisesti operaatioihin ja taisteluun liittyvään päätöksentekoon.

Sotataktikot harjoittelevat jatkuvasti. He pelaavat sotapelejä, joissa ratkaisut on tehtävä nopeasti ja perustellusti. Mutta Hyytiäisen ajattelu ei ole jäänyt kasarmien seinien sisään. Hän on etsinyt ymmärrystä ja vertailupintaa myös urheilun, yritysmaailman ja kulttuurin puolelta.

– Sota on haudanvakava asia, eikä sitä voi leikiksi kutsua. Mutta aivot suojaavat itseään, jos kaikkea ei koko ajan ajattele todellisen tilanteen kautta. Silloin voi myös keskustella avoimesti muiden alojen ihmisten kanssa.

– Olen myös huomannut, että monen urheiluvalmentajankin hyllystä löytyy Clausewitz ja Sun Tzu. Joukkuepalloilussa on paljon samaa kuin sodankäynnissä. Siellä kamppaillaan ihan tosissaan, vaikka leikillään.

Aloite määrittää pelin

Yksi sodankäynnin ja jalkapallon yhdistävä ydinkäsite on aloite. Hyytiäisen mukaan se on sotilaallisista käsitteistä kaikkein vaikein.

– Aloite kuuluu niin sanottuun taikasanaluetteloon, johon sisältyvät myös painopiste ja yllätys. Se ei tarkoita aktiivisuutta eikä hyökkäämistä. Olen seurannut paljon jalkapalloa ja Suomessakin saa ihan reaaliajassa pallonhallintaprosentteja ja joukkueen syöttömääriä. Niillä luvuilla ei kuitenkaan mitata aloitetta.

Aloitteella tarkoitetaan kykyä määrittää peli ja pakottaa toinen osapuoli reagoimaan omaan suunnitelmaan. Jos peli etenee niin kuin on suunniteltu, aloite on hallussa. Sen vastakohta on reagointi.

– Reagoimaan ajettu joukkue, vaikka olisi hyväkin, menee usein rikki.

Sodankäynnissä Suomi on aina varautunut kohtaamaan vahvemman. Taktisesti se on tarkoittanut aloitteen ottamista epäsuorasti. Ensin viivytetään, hidastetaan ja ohjataan vastustaja haluttuun paikkaan. Vasta sen jälkeen isketään.

Suomen taktiikassa rakennetaan alusta asti maastoon kohtia, joissa puolustus todennäköisimmin kestää. Mutta voimien keskittäminen yhteen kohtaan kasvattaa samalla riskejä muualla. Juuri näistä riskeistä ja mahdollisuuksista käydään jatkuvaa, syvällistä keskustelua sotilasammatillisten kesken.

Jalkapallossa tätä keskustelua ei aina käydä. Tyyli saattaa mennä tuloksen edelle.

Jos vastustajan pelisuunnitelmaan kuuluu, että annetaan toisen pitää palloa halutuilla alueilla ja odotetaan riskien kasvua kriittisessä paikassa, joihin sopivana hetkenä isketään, aloite on silloin puolustavalla joukkueella.

– Mielestäni jalkapalloon on Suomessa tullut sellaista älytöntä hifistelyä. Puhutaan kauniista jalkapallosta, ikään kuin jaettaisiin tyylipisteitä, jotka sitten muuttaisivat lopputulosta. Tätä näkee varsinkin silloin, kun yritetään lähteä pelaamaan niin sanottua vastustajan peliä. Kutsun sitä turhaan yrittämiseksi.

Painopiste ratkaisee, missä peli pelataan

Toinen taktiikan ydinkäsite aloitteen ohella on painopiste. Hyytiäisen mukaan hyvä taktiikka rakentuu sille, että kenttä käytetään niin, että omat vahvuudet, suhteessa vastustajaan pääsevät esiin.

– Suomen alivoimaisessa puolustustaktiikassa ei koskaan hyökätä vihollisen painopisteeseen, eli sinne missä se on vahvimmillaan. Sen sijaan pyritään paljastamaan sen haavoittuvat kohdat, esimerkiksi selustasta huollon varastot, ja valitulla hetkellä isketään niihin.

Jalkapallossa altavastaajan taktiikan realismia kuvaa hyvin Islannin miesten maajoukkueen menestys EM-kisoissa 2016. Pieni jalkapallomaa eteni historialliseen puolivälierään, pudottaen matkalla muun muassa Englannin.

Saavutus sai koko jalkapallomaailman haukkomaan henkeään ja vähättely käynnistyi nopeasti. Islannin peliä vähäteltiin, pelkiksi pitkiksi palloiksi ja puolustuspään sumputtamiseksi.

Joukkue käytti myös yllätyksiä. Pitkät rajaheitot läheltä vastustajan maalia eivät olleet sattumaa, vaan osa pelisuunnitelmaa. Pelaajat oli ryhmitetty niin, että he myös saivat näitä heittoja halutuilla alueilla. Ensimmäinen maali Englantia vastaan syntyi juuri tällaisesta tilanteesta.

Islanti ei yrittänyt olla jotakin muuta kuin oli. Se tiesi, ettei voisi voittaa pallonhallintapelillä ja päätti, että peliä ei pelata sillä tavalla.

– Islannin esimerkissä näkyy hyvin, mitä aloite tarkoittaa. He päättivät, missä pelattiin ja milloin. He hallitsivat tilannetta, vaikka Englannilla oli pallo, Hyytiäinen sanoo.

Taktiikka ei ole tyyli- tai kauneuskilpailu, vaan keino voittaa. Islannissa myös fanit olivat suunnitelman takana. He ymmärsivät, miksi joukkue pelasi niin kuin pelasi ja odottivatkin juuri sitä.

Yllätys on ase, jota ei saa menettää

Teknologian kehitys on muuttanut sodankäyntiä, eikä taistelua enää käydä sumussa. Kun ajoneuvo lähtee liikkeelle, on syytä olettaa, että se on jo havaittu. Sama pätee jalkapallossa. Jos joukkue osaa pelata vain yhdellä tavalla, se otetaan nopeasti pois.

Siksi yllätys ja harhauttaminen ovat yhä tärkeämpi osa taktiikkaa. Haasteena on tasapainoilla sen välillä, kuinka paljon aikaa käytetään vastustajan harhauttamiseen ja kuinka paljon varsinaisen pelisuunnitelman hiomiseen.

Myös urheilussa data on kaikkien saatavilla. Vastustaja tuntee todennäköisesti niin pelitapasi kuin vahvuutesi ja juuri siksi yllätys korostuu.

– Raimo Helminen sanoi minulle kerran, että hänen yllätysmomenttinsa oli joskus se, että hän syöttikin sinne, minne katsoi. Kaikki olettivat, että Raipe aina syöttää jonnekin aivan muualle salatakseen syötön, Hyytiäinen naurahtaa.

Alivoimaisen taktiikan erityiselementti

Miten suomalainen puolustustaktiikka sitten toimii, kun peliä pitää kontrolloida alivoimalla?

– Käsittääkseni yksi suurimmista eroista suomalaisen ja esimerkiksi amerikkalaisen sotilastaktiikan välillä on suhtautuminen reserviin. Me varaamme muita maita suuremman osan joukoista odottavaan asemaan. Kentällä pyritään luomaan kaaosta, rikkomaan vastustajan rakenne ja kun se onnistuu, käytämme reserviä iskemään syntyneeseen tilaan, Mika Hyytiäinen sanoo.

Suomessa korostetaan pelin kääntämistä, ja poikkeuksellista on se, miten hyvin reserville annetaan ennakkoon esikäskyjä. Valmiita suunnitelmia on tehty useita, ja tarvittaessa ne voidaan toteuttaa nopeasti.

Jalkapallossa tämän voisi rinnastaa vaihtopelaajien, loukkaantuneiden tai muualla lainalla pelaavien rooliin. Miten hyvin heidät pidetään osana pelitapaa, joukkueen dynamiikkaa ja roolijakoa? Entä miten ennakoidaan ja harjoitellaan pelin käänteitä, kun alkuperäinen suunnitelma ei enää toimi?

Yksi, joka ymmärtää pelin sisälogiikan ja rakenteiden merkityksen, on Lars Mosander. Hän on suomalainen jalkapallovalmentaja ja taktinen asiantuntija, jolla on laaja kokemus seurajoukkueista ja maajoukkuetasoilta. Hän on valmentanut muun muassa FF Jarossa, Örebro SK:ssa ja HJK:ssa sekä poikien ja naisten maajoukkueissa.

– Futis on yksinkertainen peli, jossa tavoitteena on tehdä maali ja estää vastustajaa tekemästä. Kaikki muu on toimenpiteitä, Mosander tiivistää.

Joukkueissa, joissa Mosander on vaikuttanut, pelitapa on rakennettu joukkueen vahvuuksien pohjalta ja heikkoudet on pyritty piilottamaan. Vasta tämän jälkeen huomio kohdistuu vastustajaan. Vastustajan vaihtuessa kaikkea ei muuteta, mutta yksityiskohtaisia säätöjä tehdään. Pyritään ennakoimaan missä vastustaja on heikoimmillaan ja analysoidaan millä tavoin he voisivat haavoittaa omaa joukkuetta.

– Myös ne, jotka eivät aloita ottelua, pitää sitouttaa mukaan, koska vain yhdessä olemme vahvoja. Ennakointia voisi kehittää. Harva valmentaja käy systemaattisesti läpi skenaarioita kuten “mitä jos menemme heti johtoon” tai “mitä jos jäämme tappiolle”. Pitää pystyä ennakoimaan miten vastustaja todennäköisesti silloin toimii ja niitäkin pitää harjoitella. Myös vaihtopelaajien roolit pelin kääntäjinä on ymmärrettävä.

Mosander on usein toiminut joukkueessa, joka lähtökohtaisesti resursseiltaan aloittaa altavastaajan roolista käsin. Silloin korostuu kyky tunnistaa hetket, jolloin vastustaja on epätasapainossa ja iskeä nopeasti.

– Altavastaajana olemme pyrkineet optimoimaan resurssit ja toimimaan välittömästi, kun pallo on meillä ja vastustajalla huono tasapaino. Kun he ovat ryhmittyneet, meidän vahvuutemme ei ole ollut olla vahvoilla pallonhallinnassa. Liian usein ei havaita, että vastustaja pitää aika helposti sellaisen joukkueen poissa vaarallisilta aluilta ja rankaisee sitten kenttätasapainon pettäessä.

Suomen A-maajoukkueiden on usein kaadettava ennakkoon vahvempia vastustajia päästäkseen tai menestyäkseen arvokisoissa. Pitäisikö suomalaisessa jalkapallossa hyväksyä avoimemmin, että menestys voi rakentua alivoimaiseen taktiikkaan?

– Suomessa pallonhallintaa pidetään usein itseisarvona, unohtaen sen todellinen tarkoitus. Suomalaisessa jalkapallossa syntyy liikaa maaleja tilanteista, joissa yritetään jotain liian vaikeaa lähellä omaa maalia. Nyt kun maalivahti nähdään yhä enemmän osana pelin avaamista, on vaarana, että unohdamme koko pelin perusidean, Mosander arvioi.

Hän tunnistaa myös Islannin esimerkin haasteet. A-maajoukkueet elävät tuloksista, ne eivät ole pitkäjänteisiä projekteja, kun pisteistä taistellaan joka ottelussa.

– Jos vastustajalla on pelaajia maailman huippusarjoista ja Suomella ei, on naiivia uskoa, että muulla kuin sopeutumisella ja realismin hyväksymisellä voi pärjätä.

Mosander uskoo, että menestyäkseen Suomi tarvitsee parempaa ymmärrystä pelin olennaisista asioista. Ensimmäinen askel voisi olla altavastaajataktiikoihin perehtyminen, ei niiden automaattinen hylkääminen.

– Olen itsekin kokenut tilanteen, jossa olemme voittaneet vahvemman vastustajan ja pelanneet itsemme EM-kisoihin. Silti on jälkeenpäin kysytty, miksi ette pyrkineet hallitsemaan enemmän palloa? Se vaatii itseluottamusta, tervettä itsetuntoa ja syvällistä lajituntemusta uskaltaa hyväksyä, että pelaamalla vastustajan vahvuuksilla, meidän pelimme ei toimi.

Onko ajattelu tärkeämpää kuin tieto?

– Tätä sotilaidenkin voi olla vaikea ymmärtää. Meillä on sellainen termi kuin komentajuus, sanoo Mika Hyytiäinen.

Komentaja on se, joka vastaa toiminnasta. Kun esikunta on laatinut suunnitelman, komentaja tekee päätöksen sen hyväksymisestä ja antaa sen jälkeen käskyt toteutuksesta. Hän ei kuitenkaan itse luo taktiikkaa, eikä hänen edes pitäisi olla joukkueen paras taktikko. Komentajan tärkein tehtävä on johtaa ihmisiä ja saada heidät uskomaan ja sitoutumaan siihen, mitä ollaan tekemässä.

– Hyvä esimerkki toisen maailmansodan ajalta on komentaja Mannerheim. Hänellä ei ollut varsinaista koulutusta taktiikkaan. Aksel Airo oli se, joka suunnitteli sotatoimet. Airo on itsekin todennut osuvasti: Minä johdin sotatoimia, marsalkka johti sotaa. Mannerheim tunsi rintamakomentajansa, tiesi heidän kykynsä ja sai suunnitelman toimimaan, vaikka se ei ollut hänen omansa.

Hyytiäinen korostaa, että hyvä taktikko on analyyttinen ja kylmä. Tunteet eivät saa sumentaa arviointikykyä. Jos taktikko on liian tunteissaan, innostunut, huolestunut tai epävarma, se voi vaarantaa koko suunnitelman. Taktikon on pysyttävä jatkuvasti herkkänä ja keskittyneenä rooliinsa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiset unohdetaan. Fyysiset ominaisuudet, suorituskyky ja taidot otetaan aina huomioon taktiikkaa laadittaessa. Psyykkistä toimintakykyä puolestaan arvioi komentaja, vuorovaikutuksen ja johtajuuden keinoin.

– Komentajalla on tuntosarvet, joilla hän aistii taistelutahdon ja toiminnan tilan. Se ei ole enää taktiikkaa vaan johtamista. Se on aivan eri osa-alue, johon liittyy kyky lukea ihmisiä ja arvioida, mikä on todella mahdollista toteuttaa.

Maanpuolustuskorkeakoulussa tämä ajattelu näkyy rakenteessa. Siellä on kolme eri laitosta. Sotatekniikan laitos, sotataidon laitos (johon taktiikka, historia ja strategia kuuluvat), sekä johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos, joka keskittyy organisaatiokäyttäytymiseen ja kouluttamiseen.

– Johtajan tärkeimpiä taitoja on kyky johtaa ihmisiä eri tavoin. Toiselle riittää lopputilan kuvaus ja hän kyllä keksii keinot. Toisten kanssa on käytävä suunnitelmat yksityiskohtaisesti läpi. Silloin johtaminen on kontrolloivampaa, mutta se voi myös helpottaa vastuun kantamista. Kaikki eivät kaipaa vapautta, osa kaipaa rakennetta, Hyytiäinen sanoo.

Onko jalkapallossa johtajan aina oltava myös paras taktikko?

Sotilasorganisaatiossa komentajan tärkein tehtävä ei ole taktiikan suunnittelu, vaan ihmisten johtaminen ja toiminnan suuntaaminen kohti yhteistä tavoitetta. Jalkapallossa roolit eivät ole yhtä selkeästi eriytyneet. Päävalmentaja on usein sekä joukkueen johtaja että sen pääasiallinen taktikko. Mutta onko tämä yhdistelmä aina toimivin?

Mosander on työskennellyt vuosien varrella useiden kokeneiden valmentajien, kuten Sixten Boströmin, kanssa ja rakentanut omaa erityisosaamistaan juuri pelin analysoinnin, vastustajien kartoituksen ja taktisen valmistautumisen alueilla.

Hän uskoo, että modernissa huippujalkapallossa johtajuus tarkoittaa ennen kaikkea kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja johtaa ihmistä. Sen ympärille on rakennettu tiimi, jossa jokainen tuo pöytään vahvimman osaamisensa.

– Huippusarjoissa managerin ydinosaamista on johtaminen, mutta hänen on silti ymmärrettävä, miten kaikki osa-alueet kytkeytyvät toisiinsa. Suomessa päävalmentajalta odotetaan yhä usein, että hän hallitsee kaiken yksin. Se ei ole realistista, eikä enää edes tarpeellista, Mosander sanoo.

Käyttöön on tullut paljon tekniikkaa, päätoimisuutta ja ammattimaisuutta. Mosanderin mukaan organisaatiot, jotka menestyvät, eivät hukkaa itseään datan määrään, vaan osaavat erottaa olennaisen, juuri omiin tarpeisiinsa, ja vielä laittavat sen käytäntöön.

Siinä missä osa valmentajista yhä pitää kiinni vanhasta mallista, parhaat uskaltavat tunnustaa, että johtajan on tehokkaampaa ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka ovat omilla osa-alueillaan johtajaa taitavampia ja antaa sen näkyä kentällä.

– Manageri tai Suomessa päävalmentaja joka tapauksessa vastaa ja hänet erotetaan, kun homma ei toimi, Mosander päättää naurahtaen.

Lopulta kyse ei ole siitä, onko jalkapallo sota tai pitäisikö sen olla. Kyse on siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita menemään ymmärtääksemme, mitä voittaminen todella vaatii silloin kun omat vahvuudet eivät riitä, ja vastustaja määrää lähtökohtia.

Suomalainen sotataktiikka ei tarjoa jalkapallolle valmista mallia, mutta se tarjoaa jotain syvempää. Ajattelun kehikon, jossa resurssien rajallisuus ei ole selitys epäonnistumiselle, vaan lähtökohta menestymiselle.

Ehkä juuri silloin, kun uskaltaa hyväksyä todellisuuden, alkaa todella hallita sitä.