Image

Takki auki maailmalle

Takki auki maailmalle

Kolumni | Kun Suomi käy ahtaaksi, on aika tavoitella tähtiä, kirjoittaa Anu Partanen.
Teksti Anu Partanen
Mainos

Muutama viikko sitten istuin valoisassa kokoushuoneessa Kööpenhaminan laitamilla. Suurin osa Tanskan Ylen, DR:n, toiminnoista oli jo muuttanut lähemmäksi keskustaa, mutta Søren Sveistrup työskenteli yhä vanhoissa tiloissa mielellään. Loihan hän siellä tv-sarjan Rikos, jonka töksäyttelevä poliisi Sarah Lund on valloittanut maailman. Miten tanskalaiset osaavat tehdä niin hyviä tv-sarjoja ja elokuvia, kysyin Sveistrupilta. Ajattelin Rikoksen lisäksi ohjaajia Lars von Trieriä ja Susanne Bieriä sekä tv-sarjoja Vallan linnaketta ja Siltaa. Sveistrup kävi listaamaan syitä. Heillä on hyvä elokuvakoulu. DR luottaa kirjoittajien näkemykseen. Tanskalaisten elokuvaohjaajien on ohjattava henkensä pitimiksi myös tv-sarjoja. Entä raha? Raha on toki tärkeää, Sveistrup myönsi. Rikokseen käytettiin enemmän rahaa kuin suomalaissarjoihin yleensä, mutta paljon vähemmän kuin amerikkalaissarjoihin. Tärkeintä on silti hyvä tarina ja kekseliäisyys, Sveistrup sanoi. ”Kun aloimme tehdä Rikosta, emme verranneet itseämme ruotsalaisiin tai suomalaisiin tv-sarjoihin”, Sveistrup sanoi. ”Vertasimme itseämme koko maailmaan. Amerikkalaisiin. Britteihin. Sanoin haluavani tehdä maailman parhaan rikossarjan.” Ja sen hän teki, tai ainakin yhden niistä. Siinä ei kotimarkkinoiden pienuus tai rahan rajallisuus haitannut. Kuuleeko Suomi?

Amerikan-vuosieni aikana yksi asia on alkanut häiritä minua Suomessa eniten: kunnianhimon puute. Suomalainen ei usko, että suomalaisen ideoilla tai taidoilla olisi menekkiä ulkomailla. Jos joku uskoo, tälle naureskellaan. Suuruudenhullu! Menneet menestykset Renny Harlinista Nokiaan kuitataan poikkeuksina, joiden alamäki oli vain ajan kysymys. Usein Suomen pienuutta käytetään tekosyynä, ettei tarvitse edes yrittää. Minulle kunnianhimo on sitä, että uskoo työnsä arvoon ja pyrkii siinä maailman parhaaksi. Kyllä: maailman parhaaksi. Mitä enemmän Suomen talous takkuaa, sitä järkevämpää on kurotella rajojen ulkopuolelle. Pohjolasta voi ponnistaa maailmanmaineeseen aivan mainiosti. Niin on tehnyt esimerkiksi tanskalainen kokki René Redzepi, jonka ravintola Noma on valittu useita kertoja maailman parhaaksi. Niin ovat tehneet ruotsalaiset IT-ihmeet Spotify ja Skype, vaatemerkki Acne sekä True Bloodin Alexander Skarsgård; norjalainen designtoimisto Snøhetta ja kirjailija Karl Ove Knausgård; tanskalainen vaatesuunnittelija Malene Birger, rikoskirjailijoista puhumattakaan. Törmään näihin nimiin Yhdysvalloissa jatkuvasti. Suomesta niin ovat tehneet esimerkiksi Sofi Oksanen, Kone ja Rovio. Suomalaiset eivät ehkä loista vielä maailmalla suurin joukoin, mutta ei menestys mahdotonta ole.

Kävin äskettäin myös peliyritys Supercellin toimitusjohtajan Ilkka Paanasen juttusilla. Paanasen mielestä suomalaiset yrittäjät asettavat usein tavoitteensa liian alas. Maailman parhaaksi pyrkiminen sekoitetaan ylimielisyyteen, vaikka kyse on kahdesta eri asiasta. ”Firman rakentaminen on ihan yhtä stressaavaa, jos tavoite on olla numero yksi tai numero viisi. Miksei sitten aina tähtäisi niin korkealle kuin mahdollista, vaikka hyvin tietää voiton mahdollisuuden olevan pieni”, Paananen kysyi. Niin. Miksei? Kuka tahansa meistä voi pyrkiä oman alansa huippujen tasolle. Suomen mestaruudesta kilpaileminen on helpompaa, mutta kuten viime aikoina on huomattu, maailma tuo kilpailun luoksemme. Hyökkäys on paras puolustus. Kirjoitan itse parhaillaan kirjaa englanniksi. Pyrin kilpailemaan ihailemieni amerikkalaistoimittajien kanssa, vaikka heidän taitonsa tuntuvatkin olevan ylivoimaisia. En ehkä menesty, mutta jos niin käy, ei se siitä johdu, että tulen Suomesta, eikä ainakaan siitä, etten edes yrittänyt. Tähtien mukaan sitä ennenkin navigoitiin. ■ 205 | Joulukuu 2013

Julkaistu: 27.11.2013