Suomen tunnetuimmat taiteilijat yhdistivät voimansa poikkeukselliseen vetoomukseen – Mitä hallitus aikoo tehdä vanhojen metsien hyväksi?

Metsä kylpee vihreässä, ilmassa on raukeaa kosteutta, loppusyksyn rauhaa. Kuuset levittävät lehvänsä – vanhusten oksissa naavaa, juurakoissa sammalpeitettä, nuoret kurottavat varvikosta kohti valoa. Hopeahapsinen nainen kuin kirjailija Eeva Kilpi seisoo kuusten keskellä, kädessä tumput ja kävelysauvat. Seisoo ja katsoo ylös, edessään sijoilleen kiertynyt, ikiuneen kelottunut puu.

Valokuvataiteilija Sanni Seppo kuvasi jälleen kerran vanhaa suomalaista metsää, kun syntyi teos Kelon äärellä (2020). Teoksessa kiteytyy suomalaisen ihmisen ja ikimetsän yhteys. Hiljaisuus ihmisessä ja metsässä.

Samanlainen kuva oltaisiin voitu ottaa sata vuotta sitten. Vielä silloin kuvan metsä olisi ollut normaali suomalainen metsä, jossa elää ja kuolee yhtäaikaisesti metsäluonnon koko kirjo, kaikkine muotoineen.

Nainen ei ehkä olisi 100 vuotta sitten pysähtynyt katsomaan keloon vaan olisi keräillyt sen ajan normimetsän antimia, ottanut ehkä jotain mukaan tarpeeseensa, sitten kuvan oton jälkeen poistunut ja jättänyt metsän sijoilleen.

Mutta voisiko tällaisen kuvan enää ottaa sadan vuoden päästä?

Eija-Liisa Ahtila, Ismo Alanko, Elina Brotherus, Ralf Gothóni, Seidi Haarla, Aki Kaurismäki, Katja Kettu, Krista Kosonen, Leena Lehtolainen, Anni Kytömäki, Tero Saarinen, Pentti Sammallahti, Rosa Liksom, Lars Sund ja noin 1600 muuta taiteilijaa jätti eilen 13. joulukuuta eduskunnassa vetoomuksen metsien lisäsuojelun puolesta. Ministeri Mykkäsen oltua estynyt ministeri Essayah otti yksin vastaan vetoomuskirjelmän, joka sisälsi kulttuuriväen väkevän viestin hallitukselle.

Näyttelijä Esko Salminen oli jo aiemmin lausunut huolensa ja pukenut viestinsä Aleksis Kiven sanoihin: ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston, mutta metsien suojelussa sanat eivät riitä, vain teot ratkaisevat”.

Kyllä, on helppo sanoa, että taiteilijoiden on helppo sanoa, että suojelkaa metsiämme, heillähän ei ole talous siitä kiinni. Ja kyllähän taiteilijoiden nimiä on ennenkin saatu mukaan vetoomuksiin, vaihtelevissa merkeissä.

Mutta tällä kertaa osallistujien määrä, koostumus ja viestin voima oli poikkeuksellinen.

Taiteilijat vaativat vetoomuksessaan, että luonnontilaisten ja vanhojen metsien määritelmässä varmistetaan kaikkien jäljellä olevien suojelullisesti arvokkaiden metsien tiukka suojelu.

Että metsien ikä määritetään puuston vanhimman ikäluokan mukaan valtapuuston keski-iän sijaan. Että uhanalaisen tai vanhan metsän lajiston esiintyminen katsotaan painavaksi suojelukriteeriksi.

Että EU:n biodiversiteettistrategian edellyttämä kymmenen prosentin tiukka metsiensuojelu toteutetaan maakunnittain Luontopaneelin ehdotusten mukaisesti.

Että suojellaan välittömästi valtion omistamat Luonnonmetsätyöryhmän ja Luonnonmetsät Sapmi-työryhmän kartoittamat ja esittämät 360 000 hehtaaria metsää.

Mitä se käytännössä tarkoittaisi? Etelä-Suomessa kaikkien olemassa olevien suojelemattomien vanhojen metsien eli 404 000 hehtaarin suojelua ja lisäksi 471 000 hehtaarin verran muun metsämaan suojelua.

Pohjois-Suomessa se tarkoittaisi kaikkien olemassa olevien suojelemattomien vanhojen metsien eli 407 000 hehtaarin suojelua ja lisäksi 176 000 hehtaarin verran muun metsämaan suojelua.

Kovia vaatimuksia, mutta taiteilijat eivät ole esityksensä kanssa yksin. Hyvin samansisältöisiä vetoomuksia on tullut syksyllä muun muassa Suomen luontopaneelin ja tiedeyhteisön suunnalta ja monista poliittisista ja yhteiskunnallisista suunnista.

Taiteilijoiden vetoomuksen sisältö on jatkoa samalle keskustelulle, jota on käyty kiivaana pitkään.

Suomi on sitoutunut osana EU:n monimuotoisuusstrategiaa suojelemaan vanhat metsänsä ja luonnontilaiset metsänsä, joita vielä on jäljellä. Orpon hallitusohjelmassa sitoudutaan myös vanhojen metsien suojeluun, mutta piru asuu jälleen yksityiskohdissa.

Suomen linjausta vanhojen metsien kriteereistä ja suojelusta valmistellaan parhaillaan hallituksen toimesta, virkamiestyönä, poliittisen ohjauksen alla. Asiasta on tarkoitus tehdä lähiaikoina poliittisia päätöksiä.

Hallituksen linjauksilla ratkaistaan huomisen metsäluonnon tila ja tulevaisuus.

Kyse ei ole vain pystypuusta ja ikihonkien huojunnasta. Metsäluonto on nähtävä puilta.

Vain alle kolme prosenttia Suomen metsämaasta on enää luokiteltu luonnontilaiseksi, eli sellaiseksi, jossa ihmisen toiminta ei näy. Vanha metsä ei siis automaattisesti tarkoita luonnontilaista, koska valtaosa vanhastakin metsästä on talouskäytössä, eli sitä hoidetaan ja lopulta hakataan. Suojellut metsäpalaset ovat myös erityisesti eteläisessä Suomessa pieniä, yksittäisiä laikkuja, joiden välille ei synny ekologisia verkostoja, joissa metsäluonto eläimineen pääsee syntymään, elämään ja vanhentumaan rauhassa.

Kiistan keskiössä on siitä, miten vanhat ja luonnonmukaiset metsämme määritellään. Ja miten metsäluontoa suojellaan tai käytetään.

Nyt ei puhuta enää vanhojen, ihmisten kosketusta välttäneiden iki- ja aarniometsien suojelusta vaan siitä, mikä ylipäätään jatkossa on vanha metsä. Voiko vuosikymmeniä sitten karsittu, sittemmin luonnolliseen kehitykseen jäänyt metsä olla vanha metsä, joka ansaitsee erityistä suojelua? Jos vanhasta metsästä on aikanaan korjattu pois lahoavaa, kuollutta ainesta, voiko sellainen olla koskematon vanha metsä? Entä metsässä elävien eliöläjien määrä, onko sillä vaikutusta suojeluarvoon? Mitkä ovat kriteerit? Miten varmistetaan, että suojelualueet eivät ole pieniä laikkuja, jotka saarretaan?

Kyse on tietysti myös taloudesta ja rahasta ja siitä, miten ja missä metsää voidaan ja saadaan hyödyntää.

Kyse on myös siitä, voidaanko Suomeen syntyä uusia vanhoja metsiä. Jos kaikki joskus talouskäytössä olleet metsät – joita Suomen metsistä on yli 97 prosenttia – lasketaan vanhojen metsien ja suojelukriteereistä ulos, miten Suomeen enää voi syntyä metsäluontoa, joka vanhentuu ja säilyy kuin luonnonmetsä?

Suomen metsien rakenteen raju muutos on osaltaan johtanut myös siihen, että vähintään sadat eliölajit ovat pulassa. Viimeisimmässä kartoituksessa uhanalaisia metsälajeja on tunnistettu yli kahdeksansataa, mikä on kolmannes kaikista Suomen uhanalaisista lajeista.

Luonnontilaisessa metsässä kuollutta puuta on hehtaarilla 60–120 kuutiometriä. Hoidetussa talousmetsässä määrä on tästä vain murto-osa, keskimäärin kuusi kuutiota.

Kuolleesta puusta riippuvaisia, niin sanottuja saproksyylilajeja, on viitisen tuhatta.

– Osa lajeista on erikoistunut vain tietyn ikäiseen kuolleeseen puuhun. Siksi monimuotoisessa metsässä pitää olla paljon eri ikäistä lahopuuta, ja sitä pitää syntyä koko ajan lisää, sanoi Ylen jutussa ekologian professori Toni Laaksonen Turun yliopistosta viime kesäkuussa.

Vanhat metsät ovat silmiemme edessä, mutta katseiltamme suojassa metsäteiden takana pala palalta katoava luonnonvara, jos emme saa aikaan selkeitä päätöksiä.

Vanhat metsät ovat suomalaisen luontosuhteen ytimessä.

Taiteilijoiden vetoomus metsien lisäsuojelun, luontoarvojen ja vanhojen metsien puolesta osuu kansakunnan sydämeen.