Apu

Tähtihaastattelussa Robert Redford – auringonlaskun ratsastaja

Tähtihaastattelussa Robert Redford – auringonlaskun ratsastaja
Robert Redford on jäänyt eläkkeelle näyttelemisestä ja Sundance-elokuvajuhlan vetämisestä.

Luonnonsuojelija ja indie-­elokuvien kummisetä. Kaksi tämän hetken kuumaa aihetta ovat olleet näyttelijä-ohjaaja Robert Redfordin intohimoja ennen kuin niistä tuli päivän polttavia keskustelunaiheita. Ympäristöasioista hän kiinnostui jo lapsena, pienen budjetin leffoista parikymppisenä.

– Sairastin lievän polion yksitoistavuotiaana. Siitä toipuminen kesti monta viikkoa, ja kun voin paremmin, äiti vei minut Yosemiten kansallispuistoon. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Silloin tiesin, että haluan elää maalla, lähellä luontoa, Redford muistelee.

Redford toteutti haaveensa aikuisena muuttaessaan Utahiin. Samaan osavaltioon hän perusti Sundance-instituutin ja alkoi myöhemmin vetää saman nimistä elokuvajuhlaa. Siitä on tullut yksi merkittävimmistä itsenäisten elokuvantekijöiden kohtaamispaikoista.

Mutta nyt, 82-vuotiaana, palo on laantunut. Viime vuonna, kun Redford markkinoi rikoselokuvaa The Old Man & the Gun, hän ilmoitti jäävänsä eläkkeelle näyttelemisestä.

Tämän vuoden alussa Redford jatkoi yllätyksiä ja kertoi, ettei osallistu enää Sundancen elokuvajuhlien avajaispäivän lehdistötilaisuuteen. Se on ollut aina täynnä toimittajia, jotka haluavat haastatella legendaa.

– En usko, että festivaali tarvitsee enää minua esittelemään sitä, Redford kommentoi.

"Vanheneminen ei enää pelota"

Uurteet Redfordin kasvoilla kertovat eletyistä vuosista. Mies, joka oli aiemmin lihaksikas valkokankaan hurmuri ja täynnä elämän intoa, on nyt hauras ja seesteinen.

– Vanheneminen ei pelota minua, koska olen jo vanha. Eniten minua vaivaa se, että kroppani reistailee ja etten voi urheilla samalla tavalla kuin ennen.

Robert Redford syntyi Santa Monicassa vuonna 1936. Asuinalue oli kaukana sen nykyisestä loistosta. Perhe asui lähellä rantaa, ja Redford oppi uimaan, surffaamaan ja kalastamaan jo lapsena.

– Isovanhempani olivat maahanmuuttajia Irlannista ja Skotlannista. Isäni kasvatti minut samalla tavalla kuin hänet oli kasvatettu. Vakavista asioista ei puhuttu, valittaa ei saanut, pokka oli pidettävä tilanteessa kuin tilanteessa ja tappeluista ei peräännytty.

Martha-äiti, Teksasin kasvatti, oli lempeämpi. Hän nautti lukemisesta ja elokuvista ja kertoi pojalleen iltasatuja. Äidin kainalossa Robert näki ensimmäisen elokuvansa, The Fallen Sparrow’n.

– Koska vanhemmillani ei ollut rahaa lastenhoitajaan, vietin paljon aikaa yksin kotona. Kulutin aikaa piirtämällä.

Niin Redford tappoi aikaa myös koulussa.

– Opiskelu ei kiinnostanut minua. Eräs opettaja käski minut luokan eteen esittelemään piirustukseni. Kerroin, että siinä cow­boyt jahtasivat intiaaneja toisen maailmansodan aikana. Koulukaverit olivat innoissaan, ja sen jälkeen esittelin joka keskiviikko uuden työni luokalle. Sillä oli positiivinen vaikutus minuun.

Näytelmäopinnot ja rakkaus

Sodan jälkeen Los Angelesissa puhallettiin yhteen hiileen. Yhteishenki korostui myös joukkuelajeissa, amerikkalaisessa jalkapallossa, baseballissa ja jääkiekossa, joita Redford pelasi. Silti Redfordista tuli kapinallinen rötöstelijä, jolla oli ongelmia sopeutua yhteiskunnan sääntöihin.

– Olin nuorena villi ja impulsiivinen. Silloin en ymmärtänyt, että siinä oli jotakin pahaa. Onnekseni äiti oli tukenani ja uskoi, että minussa oli potentiaalia vaikka mihin.

Kun Robert oli 18-vuotias, äiti kuoli verenvuototautiin. Se oli peruja kahdeksan vuoden takaisista synnytyskomplikaatioista, jolloin äiti menetti kaksostyttäret.

– Niin kuin useat nuoret, suhtauduin äitiin itsestäänselvyytenä. Minua harmittaa, että en ehtinyt ikinä kiittää häntä.

Redford oli hyväksytty Coloradon yliopistoon baseball-stipendillä, ja hän keskittyi enemmän juhlimiseen kuin opintoihin. Yliopistoelämä loppui lyhyeen, kun hän jäi kiinni alkoholivarkauksista ja asuntomurroista.

– Lähdin Eurooppaan opiskelemaan taiteita. Kiersin Pariisissa, Firenzessä, muualla Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja Itävallassa. Maalasin silloin potretteja surullisista ihmisistä. Heissä oli mielestäni enemmän syvyyttä kuin onnellisissa tyypeissä.

Redford oli silti onnellinen, koska hän pääsi tapaamaan erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa.

– Opin paljon uusia asioita. Silloin minussa heräsi kiinnostus vaikuttaa asioihin. Kun palasin takaisin Yhdysvaltoihin, olin häpeissäni siitä, kuinka vähän politiikka kiinnosti nuoria amerikkalaisia.

Elämänpolun suunnan muuttivat näytelmäopinnot ja rakkaus. Redford meni naimisiin 22-vuotiaana historioitsija Lola Van Wagenenin kanssa Las Vegasissa.

– Minulla oli monta hyvää syytä mennä naimisiin. Yksi niistä oli pelastaa elämäni. Kun perustin perheen, opin ottamaan vastuun tekemisistäni. Tajusin, että olin käyttäytynyt aikaisemmin typerästi, Redford myöntää.

Parin yhteinen taival kesti 27 vuotta. Siihen mahtui epätoivoa, surua, onnea ja menestystä. Esikoispoika, Scott, kuoli kätkytkuolemaan kymmenen viikon ikäisenä.

Redford esiintyi silloin ensimmäisessä Broadway-näytelmässään New Yorkissa.

– Se oli rankkaa aikaa. Olimme nuoria ja köyhiä. Silloin kätkytkuolemasta ei tiedetty juuri mitään, joten syytimme siitä itseämme. Se jätti ikuiset arvet ja pelon siitä, että muille lapsille tapahtuu jotakin.

Perheeseen syntyi vielä kolme lasta: taidemaalari Shauna Jean, kirjoittaja-tuottaja David James ja näyttelijä-ohjaaja Amy Hart. Jamie syntyi keskosena ja sairastui myöhemmin krooniseen paksusuolen tulehdukseen. Osa paksusuolesta leikattiin. Hänelle tehtiin myös kaksi munuaisensiirtoa. Vuonna 1983 Shaunan kihlattu murhattiin.

– Lasten ongelmat ovat olleet minulle kaikkein vaikeinta. Halusin tehdä maailmasta paremman paikan heille.

Redford piti huolen, että hän oli jälkipolvelleen erilainen roolimalli kuin hänen oma isänsä – maitomies, josta tuli kirjanpitäjä – oli ollut hänelle.

– Halusin, että lapset tuntevat olonsa turvallisiksi ja tietävät, että rakastan heitä myös huonoina hetkinä. Minulle oli tärkeää, että tunteet näytetään ja että niistä puhutaan avoimesti. Pidin huolen, että olin heidän kanssaan mahdollisimman paljon, myös teatterikiertueen aikana.

Lapsensa ja lapsenlapsensa Redford on opettanut ottamaan asian kerrallaan.

– Yhteiskunta on nopeatempoinen, kaikkea tietoa ei ole mahdollista sulattaa. Kehotan heitä keskittymään, ajattelemaan, antamaan aikaa ja kuuntelemaan tunteitaan. Nopeus ja nokkeluus eivät ole aina valttia, ja niiden kanssa on vaarana jäädä pinnalliseksi ja omahyväiseksi.

Luonnonsuojelu

Moottoripyöräretkellä 1960-luvun alussa Redford ihastui Utahin osavaltiossa sijaitsevaan Provo Canyonin villiin luontoon, osti maapalan ja rakensi mökin. Vuosikymmenen loppupuolella hän teki uuden tonttikaupan ja nimesi maan Sundanceksi kuuluisan elokuvaroolinsa mukaan.

Reilu vuosikymmen myöhemmin hän perusti samannimisen elokuvainstituutin.

– Halusin auttaa aloittelevia elokuvantekijöitä. Soitin ystävilleni – näyttelijöille, ohjaajille, kuvaajille, käsikirjoittajille, editoijille – ja kysyin, lähtisivätkö he mukaan hankkeeseen. Olen onnellinen, että siitä on tullut elokuvantekijöiden kohtaamispaikka.

Ensimmäinen Sundance-festivaali pidettiin 1980-luvun puolivälissä. Siihen yhdistettiin Utahissa järjestetty U.S. Film -elokuvajuhla, ja valikoima laajeni amerikkalaisista elokuvista kansainvälisiin elokuviin.

– Rakastuin ulkomaalaisiin elokuviin, kun muutin 1950-luvun lopulla New Yorkiin. Vaikutuin siitä, miten eurooppalainen ajatusmaailma erosi amerikkalaisesta ja kuinka räikeästi nuorisokulttuuria kuvattiin.

Repertoaariin etsittiin persoonallisia ja tunteisiin vetoavia tarinoita, joissa oli vahvat hahmot. Juonta ei pakkosyötetty katsojille.

– Vain harva uskoi ideaani. Minulle sanottiin, että pienen budjetin elokuvilla ei ole tulevaisuutta, koska ne eivät ole tarpeeksi kaupallisia. Seitsemän vuoden jälkeen festivaali alkoi saada arvostusta. En ole pettynyt kehitykseen.

Ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen Hollywoodin ostajat saapuivat sankoin joukoin Park Cityyn, tapahtuman pääkallonpaikalle.

– Se loi lisää mahdollisuuksia ja suurempia yleisöjä indie-elokuville. Nyt ne ovat vakiinnuttaneet asemansa.

Tapahtuman kautta Redford on vaikuttanut monen muun tärkeän asian ohella intiaanien oikeuksiin ja luonnonsuojeluun.

– Ymmärsin nuorena, että intiaaneja on kohdeltu kaltoin. Myöhemmin tajusin, että heitä ei ole juuri ollenkaan elokuvissa. Halusin muuttaa asenteita, ja toivon, että keskustelu ja muutos parempaan jatkuu.

Redford on nähnyt myös ihmisten asenteen luonnonsuojeluun muuttuvan.

– Vuosikymmeniä sitten luonnonsuojeluaiheiset elokuvat eivät kiinnostaneet. Koulutus ja kasvatus ovat muuttaneet vanhoja asenteita, joiden mukaan maa oli tarkoitettu rakennettavaksi. Nyt villiä luontoa on vähemmän. Uskon, että jokainen haluaa mahdollisuuden juoda puhdasta vettä ja hengittää raikasta ilmaa.

Ystävyys

Uransa alussa Redford näytteli teatterissa ja televisiossa, kunnes 1960-luvun puolivälissä hänen elokuvauransa otti tuulta siipien alle. Hän voitti aloittelijan Kultaisen maapallon elokuvasta Pop-tyttö vuonna 1967. Jane Fondan kanssa hän näytteli tuolla vuosikymmenellä elokuvissa Tall Story, Armottomat ja Paljain jaloin puistossa. Heidät nähtiin myöhemmin yhdessä romanttisessa seikkailussa Valaistu ratsumies (1979) ja romanttisessa draamassa Sydänyöllä (2017).

– Urani alussa kuvasin komedioita, myöhemmin tein enemmän draamoja. Olen suhtautunut aina vakavasti töihini, mutta en välttämättä itseeni.

Lännenfilmi Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (1969) teki Redfordista tähden.

– Elokuva kuvaaminen oli yksi parhaista kokemuksistani, sillä sain ratsastaa, kuvata stuntteja ja ystävystyä Paul Newmanin kanssa.

Redford ja Newman kuvasivat yhdessä myös seitsemän Oscaria saaneen rikoskomedian Puhallus (1973).

– Se on mielestäni vieläkin yksi parhaita elokuvia. Olisimme halunneet kuvata yhdessä kolmannenkin kerran, mutta emme löytäneet käsikirjoitusta, joka olisi miellyttänyt meitä molempia. Sitten Paulin terveys alkoi heikentyä.

Miesten ystävyys säilyi Newmanin kuolemaan, vuoteen 2008 asti. Menestyksen ansiosta Redfordista tuli seksisymboli.

– Se yllätti minut, koska kukaan ei kehunut minua nuorena hyvännäköiseksi. Minulla oli aivan liian suuret hampaat ja paljon pisamia. En vihannut imagoa, mutta joskus väsyin siihen ja joskus se rajoitti töitäni. Vanhemmiten minulla ei ole enää samaa ongelmaa.

Redford listaa poliittiset elokuvat Valtapeli (1972) ja Presidentin miehet (1976) yhteiskunnallisesti tärkeiksi projekteiksi.

– Molemmat kuvastivat aikansa politiikkaa. Varsinkin Watergate-skandaali oli merkittävä Yhdysvaltojen historiassa. Presidentin miehiä tehtiin neljä vuotta, ja molemmat puolueet yrittivät vaikuttaa tarinaan eri syistä. En pitänyt siitä, ja jo silloin mietin kaksipuoluesysteemin toimivuutta.

Redford halusi näyttää yleisölle, miten hän näkee maailman. Sen innoittamana hän ohjasi ensimmäisen elokuvansa ­Tavallisia ihmisiä (1980). Perheen hajoamisesta vanhimman pojan kuoleman jälkeen kertova draama toi Redfordille hänen ensimmäisen Oscar-palkintonsa vuonna 1981. Toisen hän sai elämäntyöstä vuonna 2002.

– Pidän molemmista, näyttelemisestä ja ohjaamisesta. Ne tukevat toisiaan. Ohjaajana saan yhdistää taiteen ja tarinankerronnan.

Redfordilla on ohjatessa parempi itsekuri kuin siviilissä.

– Muuten homma ei toimi. Ohjaajana minun on luotettava omaan näkemykseeni ja saatava näyttelijät tekemään kohtaukset visioni mukaan. Samalla minun on kuunneltava muita, sillä heillä voi olla parempia ideoita. Näyttelijöille on myös annettava tilaa tehdä työnsä.

Vuoden 1998 Hevoskuiskaaja-elokuvassa Redford ohjasi itseään.

– Yllätyksekseni en pitänyt itseni ohjaamisesta.

Leffan The Old Man & the Gun ensi-illassa New Yorkissa yleisö nousi seisomaan ja antoi raikuvat suosionosoitukset Redfordille.

– Minua on onnistanut, sillä Hollywood-rahoittajat ovat tukeneet useita pienen budjetin elokuviani. Olen saanut tehdä elokuvia, joista itse pidän.

Ihan kokonaan Redford ei ole valmis ripustamaan hanskoja naulaan.

– Aion jatkaa ohjaamista. En kuitenkaan tee pitkän tähtäimen suunnitelmia, sillä haluan elää hetkessä.

Kuolema ajatuksissa

Vanhemmiten Redford kiinnostui yksilö­lajeista kuten ratsastuksesta, vuorikiipeilystä, laskettelusta, sukeltamisesta ja veneilystä.

– Nautin vapaudesta. Luonto on ollut minulle henkireikä. Aion lasketella ja ratsastaa niin kauan kuin pystyn.

Redford asuu suurimman osan vuodesta Utahissa ja Uudessa Meksikossa vaimonsa, saksalaistaiteilija Sibylle Szaggarsin kanssa. He menivät naimisiin vuonna 2009 reilun vuosikymmenen seurustelun jälkeen.

– Olen oppinut, että onni on ohikiitäviä hetkiä. Elämä koostuu iloista ja suruista. On normaalia, että joskus masentaa. Tärkeintä parisuhteessa minulle on henkinen yhteys. Pidän myös siitä, että ihminen vanhenee luonnollisesti.

Kuolema on ollut Redfordin ajatuksissa elämän ehtoopuolella.

– Olin kerran lentokoneessa, kun sen moottori pysähtyi ja se syöksyi alaspäin. Silloin ajattelin, että elämä voi loppua tähän. Pilotti sai koneen takaisin hallintaan, ja pääsimme turvallisesti perille.

Redford sanoo pelkäävänsä kuolemaa jonkin verran, mutta ei mieti sitä jatkuvasti.

– Voin valita vain, miten elän tämän ­hetken.

Redford kuvailee itseään nyt viisaammaksi ja fiksummaksi kuin nuorena.

– Monet asiat menisivät paremmin, jos ihmiset kuuntelisivat toisiaan ja olisivat reiluja toisilleen.

Robert Redford

  • Syntynyt: 18.8.1936 Santa Monicassa.
  • Ammatti: näyttelijä, ohjaaja, tuottaja, liikemies.
  • Elokuvia: Puhallus, Kultahattu, Vain yksi yö, Hevoskuiskaaja.
  • Sundance-elokuvajuhlan perustaja.
  • Perhe: Neljä lasta ensimmäisen vaimon kanssa. Vanhin kuoli kahden ja puolen ­kuukauden ikäisenä.
  • Naimisissa saksalaisen ­taidemaalari ­Sibylle Szaggarsin kanssa.

Julkaistu: 6.4.2019
Kommentoi »