Täällä Pohjantähden alla – Väinö Linnan suurteos resonoi edelleen ajankohtaisena Kansallisteatterissa
Nyt jos koska teatteri ja Väinö Linna voivat toimia unilukkarina ja kansakunnan muistina siitä, mihin vihapuhe ja kahtiajako voi johtaa. Täällä Pohjantähden alla muistuttaa, että kukaan ei voi vaikuttaa siihen, mihin kansaan tai yhteiskuntaluokkaan syntyy.
Sukupolvesta toiseen raatamista, menetystä, sotaa – välissä pieniä onnen hetkiä, ja kaiken yllä Pohjantähti. Harvoin näin elävöittävästä teatterikokemuksesta tulee näin surulliseksi. Pysäyttävintä on tietysti se, miten ajattomia ja nykyaikaan sopivia näytelmän teemat ovat, oli kyse sitten Suomesta tai vaikka Yhdysvalloista. Fasismin kanssa flirttailu, konservatiivisten arvojen nousu ja puheet ehkäisyn kieltämisestä ja naisten valjastamisesta lastentekoon. Valtaapitävän luokan ajatukset siitä, että työläisistä voi tiristää vielä vähän enemmän. Löytyykö nykyajasta uutta Svinhufvudia, joka rauhoittaa tilanteen ennen sen eskaloitumista?
Täällä Pohjantähden alla kattaa valtavan ajanjakson, ja vaikka kyseessä on fiktio, sen maailmaa voi pitää todenmukaisena. Se alkaa 1800-luvun loppupuolella torpparien ja maanomistajien skismoista, jotka johtavat sisällissotaan ja molemminpuolisiin ylilyönteihin. Ydinperheitä on useita, tärkeimpänä tietysti Koskelat, pappilan torpparit. Kahtiajaon aika päättyy lopulta uuteen sotaan.
Romaanitrilogiaa on vaikea pusertaa tiiviiseen muotoon, mutta teoksen Kansallisteatterin lavalle sovittanut ja ohjannut Lauri Maijala on siinä mielestäni onnistunut. Näytelmän kesto on kahdella väliajalla 3 tuntia 40 minuuttia, mutta se ei tunnu missään. Tapahtumia ja intensiteettiä piisaa niin, että väliaika pikemminkin yllättää kuin vapauttaa.
Kati Lukka (lavastus), Kalle Ropponen (valot) ja Auli Turtiainen (puvustus) pelaavat saumattomasti yhteen. Lavastus näyttää konkreettisesti yhteiskunnan ja elämän järkkymisen, ja valoilla luodaan hienosti tunnelmaa myös värejä ja pimeyttä hyödyntäen. Milloin Pohjantähtenä toimii lamppu, milloin luodinreikä. Akselin ja Elinan hääkohtaus oli vaikuttava ja kuin enne tulevasta surusta, kun mustanpuhuva hääväki vajoaa lavan alle kuin hautaan. Mausteena käytetty kuorolaulu toimii upeasti.
Kiitän käsiohjelmaa, joka helpottaa runsaiden tapahtumien seuraamista aikajanan ja sukupuiden avulla. Näyttelijät huhkivat useita rooleja ja näytelmän voima on ensemblessä, jossa jokainen hoitaa tonttinsa kunnialla. Jos esiin on pakko nostaa yksittäisiä suorituksia, niin Pyry Nikkilä on kopeana Ilmari Salpakarina vaikuttavan inhottava ja Petri Manninen Jussi Koskelana eräänlainen näytelmän selkäranka. Yksi oivaltavista ratkaisuista on vaihtaa Akselin esittäjää Otto Rokasta Manniseen hänen palattuaan vankeuden jälkeen kotiin. Voiko enää selvemmin demonstroida sitä, miten sota ja vankileiri muuttavat ja vanhentavat ihmistä, ja miten tilan vastuu siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Joukosta erottuu myös Timo Tuominen räätäli Halmeena, jonka pyrkimys rauhanomaisuuteen jää muiden jalkoihin.
Historiankuvauksessa on myös aina erityisen hienoa nähdä naisia tärkeissä rooleissa, kuten Katariina Kaituen Ellen Salpakari ja Wenla Reimaluodon Elina Kivivuori. Yksi näytelmän tärkeimmistä kohtauksista itselleni oli Elinan suru, kun kolmaskin poika kaatuu sodassa.
On surullista, että ihmiskunta toistaa yhä samaa tragediaa. Näytelmä ehkä herättää siihen, millaista on menettää lapsi toisensa jälkeen. Tunteet ovat varmasti samat, tapahtui se sitten missä päin maailmaa tahansa.
