Isoäidin kommentti kermamunkista laukaisi muutoksen Elina Leskisen syömisessä – Kun hän aikuisena alkoi odottaa lasta, vanhat pelot palasivat

Elina Leskinen makasi kotinsa lattialla. Elettiin kesäkuuta vuonna 2020, ja hän oli puolivälissä esikoisensa raskautta. Ajatukset siitä, kuinka loppuraskaus tulisi menemään ja kuinka raskaus tulisi kehoa muuttamaan, ahdistivat. Hän pelkäsi kontrollin menettämistä.

Leskisestä tuntui, ettei hän saa happea. Hän soitti itselleen ambulanssin.

– Siinä tilanteessa mietin, että ei vitsi, tämä on se tunne, josta paniikki alkaa kasvaa. Siihen tunteeseen olin aiemmin lähtenyt ahmimaan ja oksentamaan, Leskinen muistelee nyt kodissaan Helsingin Kalasatamassa.

Leskinen oli ennen raskautta sairastanut syömishäiriötä kahdeksan vuotta mutta parantunut siitä viisi vuotta ennen raskautta.

Silti vanhat, tutut tuntemukset ja pelot palasivat raskauden myötä.

Ei ole tavatonta, että raskaus vaikuttaa odottajan kehonkuvaan, kertoo syömishäiriöihin erikoistunut kliinisen psykologian dosentti Monica Ålgars. Ålgars työskentelee Helsingin yliopistolla yliopistonlehtorina, johtaa Mehiläisen syömishäiriötiimiä sekä työskentelee psykologina ja psykoterapeuttina.

Mistä häiriintyneen kehosuhteen tai sairauden tunnistaa?

Kun oman kehon ja syömisen tarkkailu alkavat vaikuttaa arkeen, fyysiseen tai psyykkiseen vointiin ja omaan toimintaan, on kyse ongelmasta, Ålgars kiteyttää.

Ålgars kuvaa raskautta aikana, jolloin naisen kehossa tapahtuu isoja fyysisiä muutoksia. Lisäksi muutoksia tapahtuu psyykkisesti. Odottaja käy läpi muutoksia muuttuvassa kehossaan ja identiteetissään, naiseudessaan ja seksuaalisuudessaan suhteessa ympäristöön ja kulttuurisiin odotuksiin.

– Raskaus ja tuore vanhemmuus ovat molemmat riskiaikoja sille, että aiempi syömishäiriö pahentuu tai alkaa oireilla uudelleen.

Raskaus voi kuitenkin olla myös korjaava kokemus ja syventää suhdetta omaan kehoon.

– Hyvänen aika, mun keho pystyy tällaiseen, Ålgars esimerkittää.

Elina Leskinen haluaa opettaa lapsilleen hyväksyvää ja ihailevaakin suhtautumista omaa kehoa kohtaan.

33-vuotiaan Elina Leskisen syömishäiriö alkoi 15-vuotiaana, kun hän palasi kielimatkalta Englannista. Leskinen kertoo syöneensä kolme viikkoa kestäneen matkan aikana normaalia rasvaisempaa ruokaa.

Olo kehossa muuttui epämukavaksi. Hän alkoi laihduttaa.

– Siitä lähti ajatusmaailma vinoutumaan syömisen ja treenaamisen suhteen, Leskinen kertoo.

Aluksi Leskinen jätti hiilihydraatit vähemmälle ja otti tavoitteeksi juosta pari kertaa viikossa. Pian oli pakko juosta joka päivä ja vähentää syömistä entisestään. Lukiossa anoreksia muuttui bulimiaksi eli ahmimishäiriöksi. Sille on tyypillistä hallitsematon ahmiminen, joka päättyy oksentamiseen.

Muutoksen syömisessä laukaisi erityisesti isoäidin kommentti. Leskinen muistaa olleensa kylässä isoäitinsä luona ja pyytäneensä toista kermamunkkia.

– Mummi sanoi, että mietipä otatko toisen, sillä se menee kylkiin.

Leskinen ajattelee, ettei isoäiti sanonut tätä ilkeyttään. Sellainen ruokapuhe nyt vain tuntui kuuluvan vanhemman sukupolven naisille.

– Provosoiduin mummin kommentista ja otin toisenkin munkin. Sitten kävelin muutaman korttelin päähän kotiin ja oksensin.

Pian oksentamisesta tuli jokapäiväinen tapa. Leskinen treenasi pakonomaisesti ja tuijotti vaakaa. Vapaa-ajan menot Leskinen suunnitteli niin, että pääsisi helposti vessaan oksentamaan. Kevyimmillään 170-senttinen Leskinen painoi 45 kiloa. 2000-luvun alulle tyypillinen laihuusihannointi löi pöytään omat panoksensa.

– Kun olin tosi laiha, sain kuulla, kuinka ihanan hoikka olen. Katsoin itseäni peiliin ja ajattelin, että vieläkin pitää laihduttaa.

Leskisen syömishäiriötä hoidettiin nuorisopsykiatrian poliklinikalla, jossa hän kävi juttelemassa psykologin kanssa kerran viikossa. Hän oli masentunut, kärsi huonosta itsetunnosta ja itseinhosta. Osastojaksoakin ehdotettiin, mutta sitä Leskinen ei halunnut.

Muutos lähti liikkeelle hieman yllättävästäkin ajatuksesta: Leskinen halusi missikisoihin, ja sinne vaadittiin naisellisempia muotoja. Missihaaveiden ohella hän alkoi pohtia, miten haluaisi elämäänsä elää. Leskinen ei halunnut enää pelätä syömistä vaan elää normaalia elämää. Joten hän alkoi syödä enemmän. Vuonna 2013 hän pääsi Miss Suomi -kisojen finaaliin.

– Finaalikiertue oli minulle kunnon terapialeiri.

Ahmimisen ja oksentamisen sijaan Leskinen alkoi kertoa omista ajatuksistaan. Hän kirjoitti ajatuksiaan päiväkirjaan ja kävi kävelyllä. Kahden vuoden päästä missikilpailusta Leskinen kertoo löytäneensä kehonsa kanssa tasapainon.

Kun Leskinen alkoi odottaa esikoistaan, hän kertoi syömishäiriöhistoriastaan neuvolassa. Raskauden alusta lähtien Leskinen kävi ajatuksiaan läpi psykologin kanssa varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapiassa. Se on tarkoitettu mahdollisten kiintymyssuhteeseen liittyvien haasteiden ennaltaehkäisyyn.

– Kun raskaus alkoi, mietin, miten tämä vaikuttaa kehooni ja miten keho tulee muuttumaan. Pohdin myös sitä, miten itse muutokseen suhtaudun, kun on tämmöinen historia.

Joitakin kertoja raskauden aikana vanhat, haitalliset ajatukset palasivat. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun hän soitti itselleen ambulanssin. Hän kertoo olevansa kiitollinen siitä, että oli jo ennen raskautta työstänyt omaa kehonkuvaansa. Kun ajatukset tulivat, ne eivät vieneet mennessään.

– Sitä itsearvostusta ja itsemyötätuntoa on pitänyt opetella sisäisesti. Ne eivät tule ulkoapäin.

Synnytyksen jälkeen Leskisen mieliala synkkeni ja hänellä todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Leskisen mielestä oli ihanaa, että hänen ”niin hullut ja sairaat ajatukset” löysivät sanoituksen terapeutin suussa: sinä olet masentunut, tämä ei ole sinun vikasi, sinun ei tarvitse hävetä.

Leskisen masennus näkyi esimerkiksi pelkona lähteä vauvan kanssa kotoa, sillä hän pelkäsi, että joku tönäisee vaunut metron alle. Hän pelkäsi myös, ettei kelpaa lapselleen.

– Mä ajattelin, ettei tämä vauva halua olla minun lapsi.

Leskinen uskoo, että näissä ajatuksissa puhui hänen vanha syömishäiriönsä ja sieltä kumpuava huono itsetunto ja riittämättömyyden tunne.

Synnytyksenjälkeisessä masennuksessa oli tavallaan se hyvä puoli, että se vei ajatuksia pois omasta kehosta. Vaikka Leskinen välillä pohti vatsansa kokoa ja sitä, pieneneekö se, valtaosan ajatuksista täytti huoli lapsesta.

Monica Ålgarsin mielestä on tärkeää tiedostaa, että kaikkiin syömishäiriöihin liittyy suurentunut riski raskaus- ja synnytyskomplikaatioille sekä riskejä myös lapselle. Ålgars muistuttaa, että murskaava valtaosa vanhemmista haluaa lapsilleen hyvää. Mikäli kärsii syömishäiriöstä raskauden aikana, on sekä äidin että lapsen hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä saada hoitoa ja tukea.

– Odottajalla voi olla hirveää huolta lapsesta ja syyllisyyttäkin. Syömishäiriöt ovat vakavia sairauksia, eivät ne ole kenenkään valintoja.

Jos odottajalla on syömishäiriötaustaa, se vaatii neuvolassa ja terveydenhuollossa sensitiivistä kohtaamista, sanoo Ålgars. Sensitiivisyys tarkoittaa, että ammattilaiset ottaisivat syömisestä ja painon seurannasta puhuttaessa huomioon niihin mahdollisesti liittyvät vaikeat tunteet ja auttaisivat niiden työstämisessä.

– Joskus on myös parempi, ettei odottaja itse näe painoaan, mikäli tämä herättää liikaa ahdistusta, Ålgars sanoo.

Hän penää yleisesti raskaana olevien ja synnyttävien kehoja kohtaan arvostavia lähestymistapoja. Sitä, että keho nähtäisiin hyvänä, tärkeänä ja kauniina ja että sen tekemää työtä kunnioitettaisiin. Hänen mielestään on valitettavaa, että tällä hetkellä ovat valloillaan jopa räikeät vaatimukset kehon palautumisesta raskauden jälkeen.

– Esimerkiksi bounce back -käsitteeseen liittyy jollain tavalla ajatus siitä, ettei kehossa saisi näkyä se, että on synnyttänyt lapsen. Se on käsittämätöntä ja surullista.

Bounce back -kulttuurilla tarkoitetaan vaatimusta naisen kehon palautumisesta hyvin pian samannäköiseksi kuin se oli ennen raskautta. Viime vuosina ilmiötä on kyseenalaistettu haitallisena ja epärealistisena. Synnyttäneiden kehoihin liitetään myös muita ilmauksia, kuten mom pooch. Esimerkiksi Instagramissa löytyy lukematon määrä treenivideoita, joissa annetaan vinkkejä mom poochin eli raskauden jälkeen pyöreäksi jääneen alavatsan karkottamiseen.

Noin kaksi vuotta esikoisensa syntymästä Elina Leskinen sai toisen lapsen. Toisella kerralla oma psyyke pysyi tasaisempana raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen.

Leskinen työskentelee äitiysliikuntaneuvojana ja personal trainerina. Vaikka ulkonäkö on hänelle edelleen tärkeä, hän haluaa vaalia erityisesti sisäistä hyvinvointia ja mielenrauhaa. Hän ajattelee, että moni muutos kehossa johtuu raskauksien lisäksi myös ikääntymisestä. Sitäkään hän ei voi hallita.

– Onko 30-vuotiaana realistista palautua sellaiseksi, miltä näytti 20-vuotiaana? Kroppa muuttuu koko ajan. Lantio on leventynyt, jalan koko kasvanut ja rinnat kadonneet.

4- ja 2-vuotiaille lapsilleen Leskinen haluaa opettaa hyväksyvää ja ihailevaakin suhtautumista kehoa kohtaan. Se on vaatinut myös esimerkin näyttämistä.

– Lapsi laittoi kätensä paljaalle vatsalleni hiekkarannalla ja sanoi, että äiti sinulla on pehmeä ja ihana masu. Hätkähdin, mutta sain sanottua, että niin on äidin masu ihana.