Oona Tenhusen pahin pelko toteutui synnytyksessä – Synnytyspelko voi osaltaan selittää Suomen syntyvyyden laskua

Nyt minä menen rikki. Näin 29-vuotias Oona Tenhunen ajatteli esikoisensa synnytyksessä viime vuoden helmikuussa.

Synnytyskipua oli lievitetty monin eri tavoin, muun muassa ilokaasulla, ammeella sekä epiduraalilla. Tenhusesta tuntui, että hän oli osaavissa ja välittävissä käsissä.

Tenhunen oli synnytyspelkopotilas. Eniten hän oli pelännyt repeävänsä. Rauhallisesti edenneessä synnytyksessä pelosta oli ehditty keskustella kätilön kanssa.

Kun synnytys eteni ponnistusvaiheeseen, Tenhunen tunsi, kuinka väliliha antoi periksi. Hän kokee, ettei mikään ollut valmistanut häntä kipuun ja siitä alkaneeseen psyykkiseen oireiluun.

Repeämä ommeltiin synnytyksen jälkeen. Ompelun suoritti työvuoroon tullut uusi kätilö. Tenhunen ei koe saaneensa uudelta kätilöltä empatiaa eikä tukea siihen, että synnytyspelko toteutui. Hän kokee, että uusi kätilö vähätteli hänen kipukokemustaan.

– Synnytyksen jälkeen minut istutettiin pyörätuoliin, vaikka sanoin, että sattuu aivan hirveästi. Kätilö käski minun istua toisella kankulla. Itkin kivusta koko matkan synnytyssalista lapsivuodeosastolle.

Lapsivuodeosastolla vauva ja tuoreet vanhemmat ohjattiin perhehuoneeseen. Tenhusen mielestä hoito osastolla oli puutteellista sekä kivunlievityksen että psyykkisen tuen näkökulmasta. Hän kokee, että häntä ja hänen puolisoaan vastuutettiin avun pyytämisessä liikaa, vaikka hän itki lakkaamatta eikä saanut nukuttua.

Vuodeosastojakson aikana Tenhuselle ei tarjottu keskusteluapua synnytyskokemuksen läpikäymiseen.

– Jos arvioisin omaa psyykkistä oloani synnytyksen jälkeen fyysisen kivun mittareilla, sanoisin, että olin vakavasti sairas.

Tenhunen on ajatellut, ettei hän pelkonsa vuoksi halua lisää lapsia. Hän pelkää sekä fyysistä kipua että psyykkistä oireilua.

– Pahin traumani on se, että olen ajatellut olevani jotenkin viallinen ja väärässä.

Tenhunen lisää, että jos hän olisi saanut apua heti synnytyksen jälkeen, ajatus toisesta lapsesta voisi olla myönteisempi.

Tenhunen synnytti Kymenlaakson keskussairaalassa Kotkassa. Repeämän paraneminen kesti pitkään ja osa ommellun alueen kivuista kroonistui. Tenhunen kertoo, että kotona hän käytännössä itki ja makasi kotona vauvaa hoitaen. Huonosta synnytyksestä seurasi synnytystrauma.

Noin kuukausi synnytyksen jälkeen Tenhunen oli yhteydessä synnytyssairaalaan sähköpostitse. Hän penäsi vastauksia synnytyksensä tapahtumiin ja pyysi keskusteluapua. Hän sai sähköposteihinsa pahoittelevia vastauksia ja lähetteitä eteenpäin, mutta keskusteluavun saaminen oli hidasta.

Ensimmäistä kertaa Tenhunen keskusteli synnytyksestä kätilön kanssa noin kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen. Keskusteluapua hän sai myös psykiatriselta osastolta, kun synnytyksestä oli kulunut kolme kuukautta.

Apu360 on nähnyt Tenhusen potilasasiakirjoja ja sairaalan edustajien kanssa käytyä kirjeenvaihtoa.

Naistentautien ja synnytysten ylilääkäri Maiju Grönvall Kymenlaakson keskussairaalasta ei kommentoi yksittäistapausta, mutta kertoo ottavansa kuvatun kaltaiset tapaukset vakavasti.

– Pidän kuvattua tilannetta erittäin valitettavana. Kielteisellä synnytyskokemuksella on monia haitallisia seurauksia ja huonon kokemuksen purkaminen ammattilaisen kanssa on erittäin tärkeää.

Grönvallin mukaan synnytyskeskustelu pyritään käymään synnytyssalin kätilön ja perheen välillä vuodeosastojakson aikana.

Synnytyskokemusta arvioidaan Suomessa VAS-mittarilla (Visual Analogue Scale) arvosanoilla 0–10. Arvosana pyydetään synnyttäjältä vuodeosastojaksolla. Arvion tarkoitus on tunnistaa synnyttäjät, joilla on riski traumatisoitua synnytyksestä.

Grönvall kertoo, että mikäli synnyttäjä antaa alle 6 pistettä, synnytyspelkokätilö soittaa tälle muutaman viikon sisällä. Hän pyrkii keskustelemaan asioista, jotka potilas on kokenut synnytyksessä menneen pieleen tai jotka ovat jääneet vaivaamaan ja ohjaa tarvittaessa jatkohoitoon.

Synnyttäjällä on oikeus arvioida synnytyskokemustaan myös myöhemmin. Tenhunen antoi alun perin VAS-arvosanaksi 8. Hän pyysi jälkikäteen arvosanan muutosta lukuun 1, jotta saisi keskustella synnytyspelkokätilön kanssa. Tenhuseen ei kuitenkaan oltu yhteydessä. Grönvallin mukaan soitto saatetaan jättää tekemättä, mikäli synnyttäjälle on käynnistetty jo erilaisia tukitoimia.

Oona Tenhusen synnytyspelkoa hoidettiin raskauden aikana keskusteluilla synnytyspelkokätilöiden kanssa, digitaalisella hoitopolulla ja Helsingin Naistenklinikan Nyytti-ryhmässä, joka on tarkoitettu synnytyspelkoa kokeville odottajille. Hän kokee, ettei tuolloin saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä.

Synnytyspelko on lääkärin antama diagnoosi, joka annetaan raskauden aikana. Synnytyspelosta tuli lääketieteellinen diagnoosi vuonna 2004. Vuodesta 2006 THL on tilastoinut synnytyspelkodiagnoosin saaneiden määrää syntyneiden lasten rekisterissä.

Synnytyspelon hoitokäytännöt kuitenkin vaihtelevat Suomessa. Hoito keskittyy usein raskausaikaan.

Diagnoosin saa noin viisi prosenttia ensisynnyttäjistä. Toista lasta odottavien kohdalla luku on kaksinkertainen, lähes 10 prosenttia, ja se on ollut nousussa viime vuosina. Synnytyspelolla on vaikutusta siihen, haluaako nainen lisää lapsia. Synnytyspelkodiagnoosi tutkitusti laskee seuraavan raskauden todennäköisyyttä.

– Jotain siinä ensimmäisessä synnytyksessä on mennyt pieleen, synnytyspelosta ja synnytyskokemuksesta väitöskirjaa työstävä Elina Silvan sanoo.

Silvanin tutkimuksessa todetaan, että synnytyspelkopotilaiden tunnistaminen ja tehokas hoito raskauden ja synnytyksen aikana mahdollistaa sekä hyvän synnytyskokemuksen että vaikuttaa isossa mittakaavassa syntyvyyteen.

– En usko, että kaikkien synnytyspelkoa saataisiin millään hoidolla kokonaan poistettua.

Silvan selittää, että usein ensisynnyttäjät pelkäävät tuntematonta. Toista kertaa synnyttävät pelkäävät sen sijaan, että huono synnytyskokemus toistuu.

Silvan on hoitanut synnytyspelkopotilaita vuodesta 2011 ja työskentelee tällä hetkellä synnytys- ja synnytyspelkolääkärinä Kanta-Hämeen keskussairaalassa Hämeenlinnassa.

Silvan kokee, ettei Suomen tämänhetkinen järjestelmä tue sitä, että jokainen synnyttäjä kokee olonsa turvalliseksi ja kohdatuksi synnytyksen aikana.

– Me ammattilaiset emme voi synnyttäjää tuntematta tietää, millainen reaktio on merkki jostain vakavammasta. Jos meillä olisi tuttuja ihmisiä läsnä synnytyksessä, se olisi kaiken tämän ratkaisu.

Huonon kokemuksen jälkihoidon tärkeyttä ei voi myöskään väheksyä.

– Sanon aina omille synnyttäjilleni, ettei synnytyskeskustelun tarkoitus ole se, että yrittäisin sanoa, että synnytyskokemus oli hyvä tai että synnytys meni hyvin. Tarkoitus on, ettei huono kokemus jää vaivaamaan loppuelämäksi. Jos se jää, siihen tarvitaan apua.

THL:n Mika Gissler on tehnyt töitä syntymärekisterin kanssa 30 vuoden ajan ja ollut mukana kehittämässä synnytyspelon hoitoon liittyviä palveluita. Hänen mielestään synnytyspelko sekä traumaattiset synnytyskokemukset ansaitsisivat nykyistä enemmän huomiota syntyvyyskeskustelussa.

– Meillä pitäisi olla sellaisia palveluita, joihin nainen voisi mennä puhumaan synnytyspelostaan, kun synnytyksestä on jo kulunut aikaa.

Gissler ei halua arvioida, kuinka iso numeerinen vaikutus synnytyspelon yleistymisellä voi olla syntyvyyden laskuun, mutta vaikutus voi olla merkittävä. Hänen mielestään syntyvyyskeskustelussa korostuvat liikaa esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomat. Miksei niiden hyvinvoinnista huolehdita, jotka lähtökohtaisesti haluavat lapsia, hän pohtii.

– Kyllä niiden, jotka haluavat lapsia, mutta eivät uskalla synnyttää tai pelkäävät synnytystä, pitää päästä asiasta keskustelemaan, hän sanoo.

Oona Tenhusen kohdalla synnytys on vähentänyt luottamusta terveysalan ammattilaisiin. Tenhunen kertoo, että aluksi kaksi eri gynekologia ei tunnistanut Tenhusen ompelualueen kroonistunutta kipua, vaan epäili kivun johtuvan synnytystraumasta. Vuoden 2024 lopussa Tenhunen kävi kuitenkin yksityisen gynekologin vastaanotolla. Tämä sanoi, että repeämä on tullut lähelle pudendaalihermoa. Myös ommel on tehty liian tiukkaan. Kipua on nyt hoidettu onnistuneesti.

Tenhunen palasi töihin lapsen ollessa noin kahdeksan kuukauden ikäinen. Silloin mieliala koheni huomattavasti. Tenhunen on kiitollinen siitä, että synkkinäkin hetkinä hän on tuntenut rakkautta lastaan kohtaan.

Viime aikoina Tenhusella on herännyt toive, ettei hänen tarvitsisi kärsiä synnytystraumastaan koko loppuelämää. Hän on saanut myös lähetteen uuteen keskusteluun synnytyspelkolääkärin kanssa.

– Jos olisikin jotain, mikä voisi helpottaa mun oloa, että uskaltaisin edes harkita sitä toista lasta.

Vanhemmuus