Sveitsin Grindelwald tarjoaa vuorimaisemia, herkuttelua ja hauskoja laskuelämyksiä – ja hurjan maailmancup-rinteen

Onpa lumilautailu rankkaa! Hiki nousee otsalle ja jokainen kaarros saa toimistotyössä veltostuneet lihakset hapoille. Muut laskettelijat kiitävät ohi vasemmalta ja oikealta. Tunnen oloni norsuksi vinttikoiraradalla.

Olemme saapuneet kolmeksi päiväksi sveitsiläiseen Grindelwaldin alppikylään, muutaman tunnin junamatkan päähän Zürichistä. Ensimmäisenä aamuna ohjelmassa on laskettelua.

Ennen matkalle lähtöä kerroin, että olen lumilautaillut monta vuotta. Se pitää paikkansa. Jätin mainitsematta, että edellisestä laskukerrastani on 22 vuotta. En myöskään katsonut tarpeelliseksi kertoa, että olen laskenut pääasiassa Etelä-Suomessa, alle 100 metrin nyppylöillä. Nyt olemme yli kahden kilometrin korkeudessa, ja ympärillä kohoavat majesteettiset vuorenhuiput. Muut kiitävät edellä kuin kärpät hangella, ja minun on pakko lisätä vauhtia, etten jää jälkeen.

Suomen hiihtokeskuksiin verrattuna alppien mäet tuntuvat mahtavan pitkiltä.

Grindelwald on laskettelukohteiden aatelia. Kylän ympäristössä on kolme eri rinnealuetta, yli 200 kilometriä laskettavaa ja kymmeniä hissejä, jotka vievät vuorille aamusta iltaan. Joka toisella näkyykin olevan laskettelusukset olalla tai lumilauta kainalossa. Täältä löytyy myös lapsille ja aloittelijoille sopiva loiva rinne mattohisseineen, mutta eniten reissusta saa irti vähän kokeneempi laskija.

Pakko on paras muusa, ja pienen totuttelun jälkeen laskemisen tekniikka alkaa muistua mieleen. Rapakunnolle ei kuitenkaan voi mitään. Kun pysähdymme pitämään taukoa, huohotan kuin suomalainen karpaasi 50 kilometrin hiihtokisan jälkeen.

Oppaamme Seline Papst ehdottaa lepohetkeä viereisessä kahvilassa. Istahdamme ulkoterassille ja tilaamme apfelschorlet eli omenamehusta ja kuplavedestä sekoitetut raikkaat janojuomat. Vieressä on retrohenkisiä aurinkotuoleja, joissa ihmiset löhöilevät päivää paistattelemassa. Näköetäisyydeltä alkaa kuuluisa Lauberhornin rinne. Täällä pidetään joka vuosi alppihiihdon maailmancupin osakilpailu.

Rinteeseen voi lähteä lumilaudallakin, mutta suksista ja sauvoista on etua liikkumisessa, sillä hissiasemilla on välillä pitkiä tasaisia osuuksia.

”Olin ajatellut, että voisimme nyt laskea yhdessä maailmancup-rinteen”, Seline ehdottaa tauon päätyttyä. Vastaan, että jään itse mieluusti odottelemaan muuta porukkaa terassille. Se ei onnistu. Rinne päättyy aivan toiselle puolelle vuorta, eikä sieltä pääse enää hissillä takaisin tänne. Niinpä kiinnitämme siteet ja suuntaamme mäkeen.

Yli neljän kilometrin pituinen Lauberhorn on yksi alppihiihdon klassikoista: pisin, nopein ja korkeuseroltaan suurin rinne. Hurjapäisimmät laskevat sen alle 2,5 minuutissa, kiitäen lujimmillaan lähes 160 kilometriä tunnissa. Meidän tahtimme on onneksi rauhallisempi.

Joillekin radan kohdista on annettu lempinimi. Heti alkumatkalle osuu hundschopf eli koiranpää. Edessä näkyy kaksi kolhoa kalliota, joiden välistä menee alas 15 metriä korkea, todella jyrkkä rinne. Kilpailuissa syöksylaskijat hyppäävät täyttä vauhtia koko kohdan yli.

Kun saavun koiranpään reunalle, pupu menee pöksyyn. Yritän jarruttaa laudan takakantilla mutta kaadun takapuolelleni ja liu’un hundschopfin alas kuin lapsi pyllymäessä. Nolottaa.

Hiihtohissit kuskaavat laskettelijoita Lauberhornin laelle. Taustalla näkyvä vaja on alppihiihdon maailmancupin virallinen lähtöpiste.

Loppumatka sujuu ilman kaatumisia. Tajuan, että on parempi vain painella lujaa kuin jarrutella. Parhaimmillaan maailmancup-rinteen laskeminen on riemastuttavaa. Koskaan ei tiedä, millainen osuus tulee seuraavan mutkan takaa. Välillä reitillä on tiukkoja mutkia toinen toisensa jälkeen, sitten sukelletaan tunnelin läpi ja heti perään lasketaan kuumottavan jyrkkää mäkeä.

Saavumme maaliin noin 20 minuuttia lähdön jälkeen. Noh, alppihiihtäjät eivät pysähdykään ihailemaan maisemia tai pitämään valokuvaustaukoja.

Sitten koittaa reitin kenties kaunein osuus: lasku maalista alas Wengenin kylään. Rinne mutkittelee postikortinkauniissa lumimaisemassa, sievien alppitalojen lomassa. Tuntuu hauskalta laskea vain joidenkin metrien päässä ihmisten kodeista.

Laskettelurinteiltä on hienot maisemat alppilaaksoihin ja niiden pikkukyliin.

Ahhhh! Kylläpä olut maistuu tänään hyvältä. Olemme nousseet Wengenistä kabiinihissillä takaisin korkeuksiin. Berghaus Männlichen -ravintolan pitkät terassipöydät ovat tupaten täynnä asiakkaita, ja lähes jokaisen edessä kimaltelee kullankeltainen kolpakko.

Vaikka kello on vasta vähän yli puolen päivän, moni näyttää siirtyneen afterskin puolelle. Ohi kulkevat ihmiset liikkuvat hilpeästi horjuen kuin Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina samppanjahiprakassa. Se ei kuitenkaan johdu oluesta vaan laskettelumonoista, joilla on hankala kävellä tasaisella alustalla.

Täältä 2 230 metrin korkeudesta näkyvät alueen tunnetuimmat huiput Jungfrau (neitokainen), Mönch (munkki) ja Eiger (hirviö). Kansantarinan mukaan munkki on kahden muun huipun välissä ja suojelee neitokaista hirviöltä.

Vastakkaisella puolella häämöttää Schilthorn. Jos oikein siristää silmiään, voi erottaa sen laella nököttävän pyöreän ravintolan. Tuolla James Bond seikkaili elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa.

Tarjoilija kiikuttaa pöytään graavilohta röstiperunan ja kasvisten kera. Voi kuinka herkulliselta tämäkin maistuu hikisen talviurheilun jälkeen!

Energiatankkauksen jälkeen laskemme vielä pari tuntia ja suuntaamme sitten takaisin Grindelwaldiin. Myös paluumatka tapahtuu laskien, sillä rinteet jatkuvat aivan kylän reunalle ja välinevuokraamon pihaan asti.

Hotel Bellevue des Alpes on historiallinen majapaikka laskettelurinteiden keskellä.

Lasiseinäinen gondolihissi nytkähtää liikkeelle. Suunta on taas ylöspäin, mutta tänään ilman suksia ja lautoja. Olemme menossa yhdelle Alppien hienoimmista näköalapaikoista. Jungfraujoch sijaitsee Mönchin ja Jungfraun huippujen välissä, peräti kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa. Ensimmäinen liikennevälineemme sinne on vuonna 2020 valmistunut Eiger Express. Aiemmin ylös vei juna, ja matka kesti noin 45 minuuttia. Nyt sama väli kuljetaan vartissa. Alhaalla rinteessä näkyvät kapeat kiskot. Nostalgiannälkäiset ja korkeanpaikankammoiset pääsevät yhä halutessaan junalla ylös. Me emme pelkää, vaikka vaunu käy välillä huimaavan korkealla maanpinnasta.

Vasemmalla puolella on Eigervuoren pohjoisseinämä. Pystysuora, lähes kaksi kilometriä korkea rosoinen kallio on kunnioitusta herättävä näky. Tämä on yksi maailman vaikeimmista vuorikiipeilypaikoista, jossa kymmenet ihmiset ovat menettäneet henkensä. Paikalliset ovatkin vääntäneet pohjoisseinästä (nordwand) lempinimen mordwand eli kuolemanseinä.

Väliasemalla liikenneväline vaihtuu junaan, joka kulkee vuoren sisään louhitussa tunnelissa. Suurimman osan ajasta ikkunoista ei näy mitään, mutta matkustaja voi lohduttaa itseään ajatuksella siitä, että nyt ollaan alppimatkailun syntysijoilla.

Tämä rautatieyhteys valmistui vuonna 1912 ja oli silloin valtavan edistyksellinen projekti. Kun muualla liikkuivat vielä zeppeliinit ja höyryjunat, vuoren sisään tehtiin seitsemän kilometriä pitkä sähköjunarata. Sitä pitkin matkailijat pääsivät ensimmäisiä kertoja helposti korkeiden huippujen laelle ja saattoivat maisemien ihailun jälkeen vaikkapa aterioida ravintolassa.

Kesken matkaa juna pysähtyy. Tunnelin varrella on näköalapaikka, jossa voi katsella ulos kahdesta vuoren kylkeen puhkaistusta ikkunasta.

Enää ei näy hiihtohissejä, ravintoloita tai laskettelijoita värikkäissä vaatteissaan. Edessä avautuu rosoisten vuorten reunustama autio laakso, jonka pohjalla on läpitunkematon lumen ja jään maa. Paikan nimi on Eismeer, jäämeri. Ihmisen läsnäolosta muistuttaa vain vuorikiipeilijöiden piskuinen mökki yhden mäen päällä.

Pian saavumme radan päätepisteeseen: Euroopan korkeimmalla sijaitsevalle rautatieasemalle. Se on pikemminkin askeettinen seisake parkkihallia muistuttavassa luolassa. Vaikka ollaan yli 3 500 metrin korkeudessa, ihmisten askeleet eivät hidastu. Kaikki haluavat päästä pian näköalatasanteelle katsomaan maisemia.

Yli kolmen kilometrin korkeudessa ei juuri eläimiä liiku, lukuun ottamatta alppinaakkoja.

Teräviä vuorenhuippuja näkyy alhaalla aivan vieri vieressä ja harmaat pilvet roikkuvat laaksojen yllä. Tältä siis tuntuu olla maailman katolla. Jungfraujochin pohjoispuolelta avautuu maisema satojen kilometrien päähän. Lähiseudun kylät ja kaupungit tosin jäävät laaksoja peittävien pilvien alle.

Toisella puolella näköalatasannetta alkaa Euroopan suurin jäätikkö Aletsch. Näyttää siltä, kuin vuorten välissä kulkeva joki olisi jäätynyt ja saanut lumikannen. Täältä katsottuna on vaikea uskoa, että jääkerros ulottuu satojen metrien syvyyteen. Tuulenpuuskat pölläyttelevät sen päälle kertynyttä lunta kuin autiomaan hiekkaa.

Piipahdamme lopuksi vierailukeskuksessa, jonka mielenkiintoisin paikka on Aletschin jäälohkareista tehty tunneli. Seinissä näkyy muun muassa jään sisään vangiksi jäänyttä Saharan hiekkaa, jonka tuuli on kuljettanut Alpeille.

Jungfraujochin vierailukeskuksessa on Aletschin jäästä tehty tunnelisto.

Jungfraujochin näköalaasanteelta avautuu kirkkaalla säällä maisema jopa satojen kilometrien päähän.

Teräspiikkien seivästämä leipäpala uppoaa kattilaan ja nousee sieltä keltaista juustoa valuvana. Grindelwaldin ravintoloissa huomaa nopeasti, että monet alppiruuat rakentuvat juuston ympärille. Niihin lukeutuu muun muassa klassinen juustofondue, jota olemme tulleet nauttimaan Barry’s-ravintolaan, kylän pääkadun Dorfstrassen varrelle.

Paikka kuulostaa brittipubilta, mutta nimi tulee Alpeilla 1800-luvulla pelastustehtävissä toimineelta bernhardinkoira Barrylta.

Ravintola on täpötäynnä, ja istumme viimeisillä vapailla paikoilla baaritiskin äärellä. Edessämme on puukori täynnä kuutioitua leipää, muutama peruna sekä kattilallinen sulaa juustoa. Tällä rasvan ja hiilihydraattien tankkaamisella pärjää kyllä seuraavankin päivän vuoristossa.

Kokeilemisen arvoinen paikallisherkku Grindelwaldin ravintoloissa on myös älplermagronen, eräänlainen sveitsiläinen versio mac and cheesestä. Ja tietysti täällä voi herkutella myös raclettella eli grillatulla juustolla, jota tarjotaan esimerkiksi perunoiden, etikkakurkkujen ja hillosipulien kera.

Suosituin paikallisherkku lienee silti röstiperuna, jota saa lähes jokaisesta ravintolasta. Barry’sissa sitä on tarjolla kuudella eri lisukkeella raclettejuustosta lammascurryyn – vaan eipä taida mahtua vatsaan enää fonduen jälkeen.

Reissussa kannattaa nauttia myös rinneravintoloiden tasokkaista herkuista.

Viiiuuuuuh! Tuuli humisee korvissa, kun kiidämme rinnettä alas. Tämähän sujuu kuin polkupyörällä ajo, paitsi että alla ei ole polkupyörä vaan velogemel. Se on Grindelwaldin alueen erikoisuus: puinen, hieman pyörää muistuttava kelkka, jossa on satula, ohjaustanko ja kaksi peräkkäistä suksea.

Velogemeleitä vuokrataan täällä monessa paikassa, ja niillä pääsee tositoimiin esimerkiksi maailman pisimmäksi kelkkamäeksi kutsutussa Big Pintenfritzissä (15 kilometriä). Kulkuvälineen merkittävimmät erot polkupyörään ovat antiikkinen ulkonäkö sekä jarrujen ja polkimien puute.

Jos vauhti hyytyy, täytyy työntää tai potkutella. Ja jos meno on liian hurjaa, se hiljenee vain kantapäillä jarruttamalla. Aluksi eteneminen on lähinnä jarruttelua, sillä mäet ja kova nopeus jännittävät. Sopivan jyrkissä kohdissa uskallamme nostaa jalat kyytiin, ja kun pääsemme laitteen kanssa sinuiksi, saamme lopulta nauttia vauhdin hurmasta.

Velogemel kehitettiin paikallisten postimiesten kulkuneuvoksi, mutta nykyään he liikkuvat sähkömopoilla. Velogemel-kulttuuri kuitenkin elää, ja joka vuosi täällä järjestetään muun muassa lajin maailmanmestaruuskisat.

Laskemme lumisen laakson halki ja puisten juustovajojen ohi. Kesäisin lehmät laiduntavat ympäröivillä niityillä. Ne lypsetään kahdesti päivässä, ja paimenet tekevät maidosta juustoa, jota säilytetään syksyyn asti näissä harjakattoisissa puurakennuksissa.

Puista polkupyörää muistuttavalla Velogemelillä laskeminen on yksi Grindelwaldin hauskoista talvielämyksistä.

Sievä majatalo seisoo keskellä vuorenrinnettä, ja sen aurinkoiselta terassilta avautuu lähes esteetön panoraama laaksoon. Olemme pysähtyneet ruokatauolle Gasthaus Waldspitziin. Lautasella on tuhti annos bratwurstia ja röstiperunaa.

Silmiemme edessä riippuliitäjä laskeutuu alas taivaalta ja kiepsahtelee kuin puusta pudonnut lehti. Alhaalla näkyvät Grindelwaldin lumen kuorruttamat hirsimökit koristeellisine ikkunaluukkuineen ja pitsiverhoineen. Yli neljän kilometrin korkeuteen nousevat vuoret luovat tälle idyllille mahtipontisen taustan.

Mieleen hiipii haikeus, kun ajattelee huomenna alkavaa kotimatkaa. Kolmen viime päivän aikana laskulajien ilo on löytynyt, eikä näistä maisemista tekisi mieli luopua.

Aurinko lämmittää Alpeilla talvella välillä niin mukavasti, että ulkona tarkenee istuskella tuntikausia.