Apu

Svea Roering, 97, työskenteli muonituslottana sairasjunassa – ”Tiskasin koko sodan”


Svea Roering, 97, työskenteli jatkosodassa muonituslottana sairasjuna Joosepissa, joka kuljetti rintamalla haavoittuneita sotasairaaloihin. Kahden viikon komennus kesti lopulta kolme vuotta.
Kuvat Hannes Paananen

On marraskuun 30. päivä 1939. Kaksi sisarusta on aamulla matkalla työpaikoilleen: toinen työskentelee radiolupakonttorissa Helsingin Aleksanterinkadulla, toinen Valtion puhelimessa Kasarmitorilla.

Koko Suomi tietää, että sota on tulossa, mutta kukaan ei halua uskoa sitä. Varmuuden vuoksi tytöt kuitenkin kävelevät työmatkaansa raitiovaunukiskoilla keskellä Mannerheimintietä. He ajattelevat, että pommituksen aikana lasinsirpaleet eivät lennä kiskoille asti. Vielä tytöt eivät ymmärrä, ettei pommitusten aikana voi kävellä keskellä Helsingin pääkatua.

Kumpikin ehtii olla vain hetken työpaikallaan, kun kello 9.15 Helsingissä alkaa ensimmäinen ilmahälytys. Viisi minuuttia myöhemmin neuvostoliittolaiset pommikoneet ilmestyvät Helsingin ilmatilaan. Toinen ilmahälytys tulee kello 10.25.

Sitten tilanne rauhoittuu.

On palkkapäivä, joten iltapäivällä nuorempi sisaruksista kiirehtii noutamaan palkkaansa Helsingin Postitalosta. Kesken palkanhakua tulee päivän kolmas hälytys. Tyttö kiirehtii muiden asiakkaiden kanssa turvaan Postitalon kellariin. Pommit putoavat pääasiassa Hietalahden ja Kampin linja-autoaseman väliselle alueelle, muutaman sadan metrin päähän Postitalosta.

Kun vaara on ohi ja tyttö pääsee suojasta, liekit leimuavat. Linja-autoaseman vieressä sijainneeseen Maanviljelijäin maitokeskuksen taloon on osunut palopommi, ja kadut ovat täynnä sirpaleita ja autonraatoja. Päivän pommituksissa kuoli 91 ihmistä.

– Asuin Etu-Töölössä. Olimme suojanneet ikkunan valkoisella paperilla, johon olin tehnyt sinisellä teipillä ristin. Ikkuna oli mennyt rikki, ja Suomen lipun riekaleet liehuivat tuulessa. Se tuntui pahalta enteeltä, 97-vuotias Svea Roering muistelee.

Helsinkiä pommitettiin uudelleen seuraavana päivänä. Sen jälkeen sää huononi niin, että pommituslennot loppuivat ja kaupungin evakuointi päästiin aloittamaan.

– Siinä vaiheessa oli lopultakin uskottava, että sota alkaa.

Svea ”Piki” Roering (o.s. Westerholm) vietti lapsuutensa Barösundissa, Inkoon saaristossa kolmilapsisen perheen nuorimmaisena. Neljätoistavuotiaana hän aloitti oppikoulun Svenska flickskolanissa Helsingissä ja oppi puhumaan suomea. Saaren kesävieraisiin kuului silloinen Posti-ja lennätinlaitoksen johtaja, joka järjesti myöhemmin Westerholmin sisarusparvelle työpaikat Helsingistä.

Kun talvisota alkoi, Svea palasi takaisin kotiinsa. Hän toimi epävirallisena lottana Barösundin puhelinkeskuksen puhelinsensuurissa. Hänen äitinsä oli kyläosaston johtajana valtuuttanut tyttärensä tähän tehtä-

vään. Svea toimi myös ilmavalvontatehtävissä. Fagervikissä oli ilmavalvontatorni, jonka lentokonehavainnoista ilmoitettiin Tammisaareen.

Lotaksi pyrkiminen oli Svealle itsestään selvää, sillä Westerholmin tyttäret oli kasvatettu ajan hengen mukaisesti kunnioittamaan kotia, uskontoa ja isänmaata sekä tietysti Lotta Svärd -järjestön toimintaa.

– Asenne oli sellainen, että isänmaata oli puolustettava hinnalla millä hyvänsä, joten sodan alkaessa halusin luonnollisesti olla käytettävissä, Svea kertoo.

Lotan tuli olla esikuva muille naisille oikeamielisyydessä, puhtaudessa ja raittiudessa. Moitteeton käytös oli itsestäänselvyys. Ihannelotta oli valmis, levollinen ja luja, neuvokas ja ripeän päättäväinen, velvollisuudentuntoinen, uskollinen, luotettava, halukas palvelemaan, uhrautuva ja epäitsekäs. Säännöt olivat tiukat. Lottapuvussa ei esimerkiksi saanut tupakoida eikä käyttää tai tarjoilla alkoholia. Ainoa sallittu koru oli vihkisormus.

Talvisodan ja jatkosodan mitalien lisäksi Svea Roeringille on myönnetty Päämajan Risti, 2.luokan Vapauden mitali ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali.

Vuonna 1940 Svea osallistui kahden viikon muonituskurssille suojeluskuntatalolla ja toimi siellä muonittajana. Lottalupauksensa hän antoi ennen jatkosodan syttymistä. Hän palasi radiolupakonttoriin, mutta päätti anoa lupaa lähteä rintamalle. Suunnitelman keskeytti vuonna 1941 umpisuolentulehdus.

– Makasin leikkauksen jälkeen Punaisen Ristin sairaalassa kiukkuisena: ”Jaaha. Tässä minä vaan makaan, sota ehtii loppua enkä ehdi komennukselle mukaan!” Jälkikäteen nauratti. Ehdin olla sodassa lopulta ihan tarpeekseni.

Lupa lähteä rintamalle irtosi. Svea työskenteli jonkin aikaa muonittajana junassa, joka kuljetti työvelvollisia, ja sai sitten lyhyen komennuksen sairasjuna SJ9:ään eli Jooseppiin. Pesti alkoi Äänislinnassa 11.marraskuuta 1941.

– Enpä olisi arvannut, että kahden viikon komennus venyi kolmeksi vuodeksi.

Sotien aikana 1939–44 sairasjunat huolehtivat haavoittuneiden ja sairastuneiden sotilaiden kuljettamisesta rintaman läheisyydessä sijaitsevista kenttäsairaaloista jatkohoitoon sotasairaaloihin ympäri Suomea. Junat kuljettivat myös sotalapsia, tarpeen mukaan evakuoitavaa väestöä ja sodan loppuvaiheessa myös sotavankeja. Junaan mahtui keskimäärin 300 potilasta, joista sadalle oli varattu makuupaikat.

Usein sairasjuna nimettiin päällikkölääkärinsä mukaan. Svean Sairasjuna 9 ”Jooseppi” sai nimensä junan päällikkölääkäri Josef Kaplanilta, joka muutti sodan jälkeen Englantiin.

Kaplan oli juutalainen, joten aina kun juna kuljetti saksalaisia sotilaita, Kaplan lähti hetkeksi lomalle.

Joosepissa oli noin 50 ihmisen vakituinen miehitys, johon kuului kaksi lääkäriä, tusinan verran sairaanhoitajia, kymmenkunta lottaa sekä sotilaita, joista osalla oli lääkintämieskoulutus. Henkilökunta asui junassa. Matkan aikana sotilaille tehtiin keittiössä voileipiä ja teetä, jotka kannettiin vaunuihin suurilla pyykkikoreilla.

Svean tehtävänä oli nuorimpana huolehtia tiskeistä.

– Olen aina sanonut, että tiskasin koko sodan. Lääkintämiehet kuorivat perunoita.

Sairasjunilla oli potilaslastissa etuajo-oikeus muihin juniin lukuun ottamatta kiireellisiä ammusjunia. Tyhjänä juna joutui antamaan muille etuajo-oikeuden, joten matkat olivat usein ajallisesti pitkiä; Karhumäeltä Ouluun saattoi kestää jopa viisi vuorokautta. Työ oli fyysisesti raskasta, koska kaikki jouduttiin tekemään liikkuvassa junassa.

– Tiskatessa rasvainen tiskivesi loiskui vaatteille. Moni minua vanhempi ja kokeneempi lotta ei kestänyt, vaan palasi siviiliin. Me Irjan kanssa olimme loppuun asti.

Nyt jo edesmennyt lääkintälotta Irja Koljonen kirjasi sairasjunan tapahtumia ja tunnelmia päiväkirjoihin koko sodan ajan. Niiden pohjalta Tuusulan Rantatiellä sijaitseva Lottamuseo on vastikään avannut ulkonäyttelyn, jossa kurkistetaan sairasjunissa työskennelleiden lottien arkeen.

”Potilaat ovat perin sekalaisia, kirurgisia, sisätauteja, ihotauteja, psykejä, veneerikkoja, korvaa, silmää ja nenää. Vaunu 3.ssa, jossa olen ollut auttamassa, on ’hepatitiksia’ ja ’psykejä’, joista eräs lotta aivan ’raivo’. Jyväskylään jätettiin ’veneerikot’, Tampereelle osa vaikeimpia kirurgisia tapauksia. Ja niin taas jatkettiin matkaa”, Irja Koljonen kertoo päiväkirjassaan.

”Useimmat potilaista olivat päähän haavoittuneita.”

Vain junahenkilökunta ja kapteenilääkäri tiesivät määränpään, muille sitä ei kerrottu.

– Sota-aikana asemien nimet oli peitetty, joten yritimme aina arvailla, missä päin Suomea olimme. Sairaalat sijaitsivat länsirannikolla mahdollisimman kaukana rintamasta: Pietarsaaressa, Vaasassa, Oulussa ja Uudessakaupungissa, Svea muistelee.

Vuosina 1941–44 perustettiin 56 sotasairaalaa, joista samanaikaisesti toimi 39. Kuljetusten välissä sairasjuna päivysti kotiasemallaan, joksi oli määrätty jonkun risteysaseman läheisyydessä oleva pikkuasema. Parikkalassa Svea opetteli pyöräilemään ja teki pitkiä kävelyretkiä, koska saaristolaisena kaipasi rauhaa ja yksinäisyyttä.

– Talvella hiihdimme. Äänislinnan Tiltunmäkeä laskettiin suksilla.

Tammikuussa 1940 juniin ryhdyttiin lisäämään ilmantorjuntavaunuja. Jooseppia ei koskaan pommitettu.

Sodan vaarallisin tilanne tapahtui eräänä iltana, kun Svea oli töiden loputtua matkalla makuuvaunuunsa.

– Junan eteisessä seisoi mies, joka minut huomatessaan painautui seinää vasten. Tajusin heti, ettei mies kuulu henkilökuntaan. Ajattelin, että jos noteeraan hänet, desantti voi vaikka työntää minut junasta ulos. Menin suoraan miehistövaunuun ja kerroin, että nyt taitaa olla vieras mies junassa. Mies pidätettiin ja jätettiin seuraavalle asemalle. Mielestäni hän oli venäläinen.

Jooseppi joutui korjattavaksi syksyllä 1943, mutta silloinkaan lotat eivät saaneet levätä, vaan heidät komennettiin muonittamaan Viron inkeriläisiä Paldiskiin. Komennus kesti viisi viikkoa, jona aikana Svea sairastui korkeaan kuumeeseen leirillä annetun pilkkukuumerokotuksen vuoksi.

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella perjantaina 9. kesäkuuta 1944 kello 6. Alkoi sotavuosien raskaimmat ajat. Raskainta Svealle oli nähdä, kuinka nuoria miehiä vietiin rintamalle juhannusaattona 1944. Taistelu kannaksella kävi kiivaana, ja rintamalle lähtijöitä oli enemmän kuin sieltä palaavia.

– Ajoimme yötä päivää, usein vasta aamuviideltä pääsi hetkeksi nukkumaan. Muistan ikuisesti, kuinka lopen uupuneita rintamalta palaavat pojat olivat ja kuinka heidän katseensa olivat niin kuolleita.Kolmen vuoden aikana kävin vain pakosta potilasvaunuissa, koska en kestänyt sitä. En myöskään ikinä mennyt asemilla katsomaan kaatuneita. Kerran eräs lääkintämies halusi näyttää minulle jotain. Erään lumimajan ovensuussa oli kuollut venäläinen, se oli ammuttu siihen. Tulin niin vihaiseksi, että pitikö tämä nyt näyttää! En minä olisi sellaista kaivannut nähdä.

Rintaman lähellä naiset eivät saaneet kulkea yksin, joten joku sotilaista tarjoutui aina mukaan turvaksi. Kolmen vuoden Jooseppi-pestin aikana Svea sai huomata, että kävelyseuraksi innokkaimmin tarjoutui aina junan lämmittäjä Woipa Roering.

– Alussa oli vähän vaikeaa: minä en osannut suomea kunnolla, ja Woipa ei osannut ruotsia. Siitä seurasi kuitenkin 56 vuotta kestänyt avioliitto, Svea hymyilee.

Pariskunta meni kihloihin vuonna 1943 ja naimisiin 3.11.1945. Heille syntyi kolme lasta: esikoinen 1946 ja kaksoset 1953.

Sodan jälkeen Svea pääsi töihin Posti- ja lennätinlaitokselle, Woipa teki uran veturinkuljettajana. Pariskunta asui Helsingissä. Seitsemäntoista vuotta sitten Svea jäi leskeksi. Miehensä kuoltua hän on toiminut aktiivisesti Helsingin ruotsinkielisten veteraanien yhdistyksessä.

Svealla on seitsemän lastenlasta, ja hänen olemuksensa on pirteä. Joka päivä 97-vuotias Svea tekee ystäviensä kanssa aamulenkin läheisessä puistossa.

– Totta kai muistelen vanhoja aikoja. Olin suunnitellut opiskeluja, mutta sota muutti kaiken. Kolmen vuoden rintamalla olon jälkeen opiskelu ei tuntunut enää tärkeältä.

Lotta Svärd

  • Vuosina 1920–1944 toiminut suomalainen naisten vapaaehtoisuuteen pohjautuva maanpuolustustyön tukijärjestö, joka perustettiin tukemaan suojeluskuntia.
  • Talvi- ja jatkosodan aikana järjestön tehtävät oli ryhmitelty jaostoittain: oli lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto, toimisto- ja viesti­jaosto, keräys- ja kansliajaosto sekä kenttälottia ja myöhemmin myös pikkulottia.
Julkaistu: 8.12.2018