Isoisä oli rintamakarkuri, josta ei koskaan puhuttu – Tuija Saarinen-Härkönen selvitti, kuinka Eino oli elänyt koko elämänsä yhteiskunnan marginaalissa

Valokuva mummolassa oli pienelle tytölle mysteeri. Siinä vakavailmeinen mies tuijotti häntä seinältä. Kuva oli ripustettu tupaan parhaalle paikalle, mutta univormuun pukeutuneesta miehestä ei puhuttu koskaan.

Sen Tuija sai sentään tietää, että kuvassa oli hänen isoisänsä, joka oli kuollut sodassa. Kun tyttö kysyi mummolta, miksi tämä oli mennyt sotaan, vastaus oli lyhyt: ”Koska hän ei halunnut, että venäläiset valloittavat maan.”

Sitten Hilja-mummo sulki suunsa. Lapsikin ymmärsi elekielestä, ettei tämä halunnut puhua enää sanaakaan.

– Se oli outoa, sillä meillä lapsilla oli lämpimät välit elossa oleviin isovanhempiimme. Heidän elämästään kuulimme tarinoita myös sukulaisiltamme, mutta kuvassa olleesta miehestä ei kukaan koskaan sanonut sanaakaan, kertoo Tuija Saarinen-Härkönen.

Kuvassa ollut Eino Hietarinne jäi vaivaamaan Saarinen-Härköstä vuosikymmeniksi. Isoisä kummitteli valokuva-albumeissa ja suvun asiakirjoissa, jotka päätyivät Saarinen-Härköselle Hilja-mummon kuoltua. Perintösalaisuuttaan hän raahasi mukanaan muuttaessaan asunnosta toiseen. Einon kohtalo ei papereista kuitenkaan selvinnyt.

Sitten vuonna 2017 Tuija Saarinen-Härkönen luki Helsingin Sanomista artikkelin, jossa neuvottiin, kuinka isovanhemmista saattoi helposti tilata tietopaketin Kansallisarkistosta. Hetken mielijohteesta hän lähetti arkistoon sähköpostin, ja pari kolme viikkoa myöhemmin postilaatikossa oli kirje, jossa oli nippu papereita.

– Heti ensimmäiseltä sivulta näin sanat “rintamakarkuruus”, “kuritushuone” ja “kansalaisluottamuksen menettäminen”. Se ei oikeastaan yllättänyt, jotain olin jo aavistellutkin.

Saarinen-Härkönen on perinteentutkija ja tietokirjailija. Hän päätti selvittää arkistoista, kuka isoisä oikein oli.

Eino Hietarinne syntyi 2. helmikuuta 1905 Orimattilan Mallusjoella viisilapsisen torppariperheen nuorimmaksi. Perhe oli köyhä, ja tilanne vielä heikkeni, kun Hietarinteen isä sairastui. Selvitäkseen perheen oli lainattava rahaa.

Isä kuoli lopulta, kun Hietarinne oli viisivuotias.

Sisällissodan sytyttyä Einon kolme veljeä liittyi punakaartiin, mikä johti tragediaan: vanhin veljistä kaatui ja muut joutuivat vankileirille Hennalaan. Tuija Saarinen-Härkösen mukaan tapahtumilla oli merkitystä myös Einon tulevaisuudelle.

– Eino oli tuolloin herkässä iässä, 13-vuotias. Veljien kamalat kokemukset vankileiriltä muokkaisivat varmasti hänen käsitystään Suomesta: luottamusta valtiovaltaan ei enää ollut, ja kirkkoakin Eino vastusti niin, ettei edes käynyt rippikoulua.

Aikuistuttuaan Hietarinne opetteli maalarin ammatin ja muutti Helsinkiin. Suomessa oli kieltolaki, ja Hietarinteen elämä oli levotonta: nuori mies sai sakkotuomioita juopumuksesta ja salakuljetetun pirtun myymisestä.

Armeija-aikanaan Hietarinne syyllistyi myös varkauteen, mikä johti vankeusrangaistukseen, kansalaisluottamuksen menetykseen ja merkintään, ettei hän olisi sopiva sotapalvelukseen.

Hietarinne palasi Mallusjoelle 1930-luvun alussa ja tapasi tumman ja rauhallisen Hilja Koskisen, jonka kanssa aloitti yhteiselon. Pariskunnalle syntyi kolme lasta: Urho, Helvi ja Tuija Saarinen-Härkösen äiti Hilkka. Perhe kärsi köyhyydestä: Helvi-tytär oppi kävelemään aluksi vain sivuttain, sillä mökissä ei ollut tilaa kävellä suoraan.

Perhe-elämäkään ei rauhoittanut Hietarinnettä: viina maistui, ja vuonna 1937 hän sai viiden kuukauden vankeustuomion juopumuksesta ja virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta.

– Eino ei todellakaan ollut niitä miehiä, jotka rakentavat talon ja tekevät kaikkensa perheensä eteen. Hän oli epäluotettava juopporenttu.

Talvisodan syttyessä Hietarinne ei kelvannut aseelliseen palvelukseen, joten hänet sijoitettiin työpalvelukseen. Varmaa tietoa sen luonteesta ei ole, mutta todennäköisesti kyse oli linnoitustöistä. Talvisodan aikana Eino ja Hilja menivät naimisiin, jotta Hilja saisi sotilaiden perheille osoitetun palkan.

Hilja-vaimo yritti pitää viinaan menevän miehensä kurissa, mikä ei aina onnistunut. Kerran välirauhan aikana Eino lähti seitsenvuotiaan poikansa Urhon kanssa hakemaan jalan lehmää 40 kilometrin päästä. Takaisin tulivat vain Urho ja lehmä, sillä Eino oli ratkennut matkan varrella ryyppäämään.

Vaikkei Hietarinne ollut kelvannut talvisotaan, niin jatkosodan sytyttyä hänet lähetettiin rintamalle. Hän taisteli hyökkäysvaiheessa Karjalan kannaksella. Syyskuussa 1941 Hietarinne ei sotaa enää jaksanut: hän karkasi.

Paolle Saarinen-Härkönen näkee useita syitä.

– Eino oli elänyt koko elämänsä yhteiskunnan marginaalissa. Hän ei sisäistänyt sotilaan roolia – olihan hänet jo talvisodassa määritelty asepalvelukseen sopimattomaksi.

Lisäksi elokuu 1941 oli ollut poikkeuksellisen verinen, ja paljon tuttuja orimattilalaisia oli kaatunut. Einon kaltaiset maalaisköyhälistöön kuuluvat eivät myöskään motivoituneet eliitin Suur-Suomi-pyrkimyksistä ja uusien alueiden valtaamisesta.

Hietarinne pakeni Helsinkiin, mutta pakomatkaa ei kestänyt kauan: Hietarinne jäi kiinni jo yhdeksän päivää karkaamisensa jälkeen. Kun Hietarinnettä oltiin viemässä takaisin rintamalle, hän karkasi saattajiltaan ja onnistui piileskelemään vielä kuukauden.

Lopulta karkuri saatiin kiinni, tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen sekä lähetettiin Sukevan vankilaan.

Kesäkuussa 1942 Hietarinne kuitenkin lähti monen muun vangin tavoin vapaaehtoisesti takaisin rintamalle, ja hänet sijoitettiin rangaistuspataljoonaan Maaselän kannakselle. Syynä paluuseen olivat ilmeisesti heikko ravinto ja se, ettei perheelle maksettu vankeuden aikana rintamamiesten perheille osoitettua sotapalkkaa.

Hietarinteen elämä päättyi 12. elokuuta 1943 Vansjärvellä. Tapaus kirjattiin yksikön sotapäiväkirjaan koruttomasti: ”Stm. Hietarinne, Eino kaatunut tarkka-ampujan luodista, vasemmalle puolelle rintaan.”

Vaikka Hietarinne oli kokenut sankarikuoleman, oli hänen karkuruutensa Hilja-vaimolle ylitsepääsemätön häpeä. Niinpä tämä tuhosi kaikki karkuruuteen viittaavat asiakirjat ja vaikeni miehestään loppuelämäkseen. Omat lapsetkaan eivät saaneet tietää isänsä vaiheista jatkosodassa.

– Hilja toimi kuitenkin aktiivisesti kaatuneiden omaisten järjestöissä. Sillä hän kai halusi peitellä salaisuuttaan, mutta toisaalta järjestöistä löytyi kohtalotovereita ja vertaistukea.

Miehensä sankarivainaja-asemaa Hilja korosti myös sijoittamalla paraatipaikalle kuvan, jossa tämä oli sotilasasussa. Juuri sitä kuvaa Tuija Saarinen-Härkönen lapsena ihmetteli.

Kylällä toki tiedettiin Hietarinteen rintamakarkuruudesta, mutta siitä vaiettiin, sillä monella muullakin perheellä oli samanlaisia kokemuksia. Mallusjoella oli ollut metsäkaartilaisten korsu, jossa majaili sotaa vältelleitä kommunisteja ja karkureita. Häpeä ja pelko salaisuuden paljastumisesta oli kylässä siten yhteinen.

Sodan kokenut sukupolvi ei muutenkaan sodasta halunnut puhua, sillä sen piti selvitä pula-ajasta, jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista. Hietarinteen perheessäkään ei ruoka riittänyt: kun Helvi meni kouluun, hänet palautettiin parin viikon jälkeen kotiin vahvistumaan aliravitsemuksen takia.

– Sodanjälkeiset vuodet olivat Hiljan perheelle yhtä kaaosta. Lapsille ei riittänyt tarpeeksi hoivaa ja turvaa, kun äiti yritti yksin selvitä arjesta. Lisäksi kuolema oli jatkuvasti läsnä: noina vuosina Einon lisäksi lapsilta kuoli neljä muutakin lähisukulaista.

Kovilla kokemuksilla oli Saarinen-Härkösen mukaan traumatisoiva vaikutus etenkin hänen äitinsä Hilkkaan. Aikuisena Hilkasta tuli teollisuustyöntekijä, hän avioitui ja sai lapsia. Avioliitto kariutui kuitenkin jo varhain.

Elämää alkoi täyttää alkoholi.

– Asuimme teollisuuspaikkakunnan lähiössä, jossa ei ollut vapaa-ajan aktiviteetteja. Se oli myös aikaa, jolloin keskiolut vapautui. Äiti alkoi viettää aikaansa lähiöbaarissa ja alkoholisoitui.

Hilkka jaksoi sinnitellä töissä niin kauan kun lapset asuivat kotona. Sitten alkoholismi syveni, ja ote työstä ja arjesta kirposi. Hilkka Saarinen kuoli vain 49-vuotiaana.

Saarinen-Härkösen tutkimusmatka isoisän kohtaloon poiki kaksi kirjaa. Rintamakarkurit (2022) kertoo Eino Hietarinteen tarinan, ja teemaa tietokirjailija syvensi viime syksynä ilmestyneessä Sotaan väsyneet -teoksessa.

Eino Hietarinne ei ollut karkurina poikkeustapaus, sillä talvi- ja jatkosodan aikana rivistä lipesi runsaat 30 000 miestä. Useimmat saivat vankeustuomion, mutta 76 miestä teloitettiin.

Saarinen-Härkösen mukaan karkuruudesta ei ole Suomessa haluttu puhua, eikä sitä ole paljonkaan tutkittu. Myytti suomalaisesta sotasankaruudesta on ollut vahva.

– Se on peittänyt alleen muitakin vaikeita asioita, kuten juutalaisten luovutukset Saksaan tai sotilaiden mielenterveysongelmat. Nyt sodasta on kulunut tarpeeksi aikaa, jotta niitä voidaan kiihkottomasti käsitellä.

Rintamakarkuruus on yhä ajankohtainen asia, vaikkakaan ei Suomessa. Nyt soditaan Ukrainassa, jossa oli viime vuoden lokakuuhun mennessä viety oikeuteen rintamakarkuruuden takia 60 000 miestä.

Karkurit on helppo leimata pelkureiksi, mutta Saarinen-Härkönen näkee asian toisin. Hänen mukaansa vaatii suoranaista rohkeutta lähteä kävelemään jopa satoja kilometrien matka huonoissa varusteissa ja ilman ruokaa. Ja pakoilla samalla virkavaltaa.

Eikä karkureita ei voi niputtaa yhdeksi joukoksi, sillä jokaisella on tekoon oma syynsä.

– Jotkut ovat huolissaan perheestään. Osa taas kärsii mielenterveysongelmista. Osa on neurologisesti epätyypillisiä: he eivät kestä vaikkapa melua tai ihmisjoukkoja. Ei sellaisten miesten paikka edes ole rintamalla.

Uuden sodan syttyminen Euroopassa on saanut tutkijan surulliseksi.

– On niin vaikea ymmärtää, että samat katastrofit toistuvat vuosisadasta toiseen. Aivan kuin ihminen ei oppisi historiasta mitään.