Vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa puhujat välittävät Jumalan sanaa.

Mutta mikä on puhujien rooli yhteisössä?

Valtava valkoinen seurateltta täyttyy pikkuhiljaa, kun istahdamme vielä tyhjään eturiviin. Lavan edessä komeilee violetin kukin varusteltu risti sekä valtavin kirjaimin sanat “taivaassa minulla on sinut”. Järjestyksenvalvoja pyytää meidät siirtymään toiseen riviin, sillä eturivi on tarkoitettu kutsuvieraille. Istahdan vapaalle penkille ja vanha mies vieressäni kysyy, ettenhän vain ole tarratoimikunnan jäsen.

Suurelle näytölle heijastuvat sanat virrestä numero 169 Muista, herra Kristus pyhä. Kuuntelemme, kun ihmiset ympärillä alkavat laulaa. Sen jälkeen telttaan laskeutuu hiljaisuus.

Tunnelma on samanlainen kuin festivaaleilla, jossa yleisö odottaa suosikkiesiintyjäänsä lavalle.

Lavalle astelevan miehen rinnassa riippuu kyltti “sananpalvelija”. Mies alkaa puhua rakkaudesta ja uskosta.

Puheenvuoroa seuraa täysi Suviseurateltta. Kuulijoita on niin paljon, että osa joutuu seisomaan, sillä istumapaikkoja ei enää ole. Sananpalvelija liikuttuu puhuessaan Pietarista ja Jeesuksesta, siitä, kuinka Pietari petti Jeesuksen.

Miehen ääni särkyy ja hän kaivaa nenäliinan esiin. Myös edessä istuvat mustapukuiset miehet kyynelehtivät ja nyökkäilevät hyväksyvästi.

Puheen ja haastattelun välissä on puolentunnin hengähdystauko. Puheenvuoro on selvästi sananpalvelijaa kuormittava kokemus.

Vanhemmat ihmiset kuuntelevat tarkasti. Monet nuoret selaavat puhelimia.

Puhujan eli sananpalvelijan rooli vanhoillislestadiolaisuudessa on toimia Jumalan sanan välittäjänä.

Naiset eivät voi toimia puhujan roolissa

– Kysymys ei ole tasa-arvosta, vaan Jumalan sanaan liittyvästä ymmärryksestä.

Seurateltan hartaan tunnelman rikkovat vain eturiviin istahtavat pienet tytöt mehujäät kädessä. He hihittävät ja supisevat, mutta se ei näytä häiritsevän ketään.

– Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä, kaikki synnit on nyt anteeksi annettu, kuuluvat puheen loppusanat.

Puhujan eli sananpalvelijan rooli vanhoillislestadiolaisuudessa on toimia Jumalan sanan välittäjänä. Eri puolella Suomea rauhanyhdistykset kutsuvat eri taustoista tulevia miehiä puhujikseen. Sananpalvelija toimii usein keskustelukumppanina hengellisissä kysymyksissä.

Suomen keskusrauhanyhdistyksen pääsihteeri Arto Töllin mukaan puhujalla on yhteisössä myös hengellinen opetustehtävä.

– Puhujalla ei kuitenkaan ole erillistä arvoa tai asemaa, eikä hän ole johtavassa asemassa yhteisössä, Tölli sanoo.

Puhujien valintaan ei ole olemassa tiettyä toimintamallia. Ehdotuksia sopivista miehistä kerätään, jonka jälkeen kutsusta tehtävään keskustellaan miesten ja heidän puolisoidensa kanssa. Tämän jälkeen johtokunta voi ehdottaa miestä sananpalvelijan tehtävään.

Suomen keskusrauhanyhdistyksellä on luettelossaan noin tuhat sananpalvelijaa eli puhujaa ympäri Suomen.

Naiset eivät voi toimia puhujan roolissa. Kyseessä on raamatullinen käsitys, jonka mukaan tehtävä on annettu miehelle.

– Kysymys ei ole tasa-arvosta, vaan Jumalan sanaan liittyvästä ymmärryksestä, Tölli selventää.

Ennen puhetta olen yrittänyt kysellä ihmisiä juttelemaan kanssani puhujien roolista yhteisössä, mutta saan läjäpäin ei-vastauksia. Ihmiset tuntuvat hyvin varautuneilta, mistä minua varoitettiin jo etukäteen. Monilla lestadiolaisilla on huonoja kokemuksia sävystä, jolla heitä ja heidän uskoaan on mediassa käsitelty.

Seurakentällä ihmiset istuvat usein suurissa porukoissa ja kieltäytyvät yksi toisensa jälkeen kommentoimasta puhujia tai näiden asemaa mitenkään.

Seurateltan pienet tytöt heittelevät nyt kärrynpyöriä seurateltan ulkopuolella. Heidän mielestään puheet ovat ihan tylsiä, mutta kavereiden kanssa on kiva viettää aikaa.

Kolme nuorta naista istuu retkituoleilla kauempana seurateltasta. He kokevat tärkeäksi, että seurateltassa vierailee edes kerran kunnolla Suviseurojen aikana. Muuten puheita voi kuunnella etäämmältä.

Fiida Eskolaan sekä Armiida Tissariin vetoavat puheenvuorot, joissa käsitellään nuoria. Silloin jokin kolahtaa suoraan omaan elämään. Ystävä Jutta Nissinen kertoo keskittyvänsä enemmän istuskeluun ja jutusteluun.

Puhujien valinta on heidän mukaansa usein kunnia-asia. Harva kieltäytyy tehtävästä, koska he kokevat sen olevan tarkoitettu tapahtuvan.

Nuoret naiset eivät osaa antaa yhtä selvää vastausta sille, mitä mieltä he ovat siitä, että puhujina saavat vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä toimia vain miehet.

– Minusta tuntuu, että se on vain vakiintunut toimintatapa, joka on jäänyt elämään, Fiida Eskola pohtii.

Eskola on usein pohtinut, miksi sääntö on olemassa, mutta kokee, ettei se ole haitannut hänen elämäänsä.

Hieman teltasta sivummalla norkoilee toinen kolmikko. Se koostuu kolmesta nuoresta pojasta retkituolit kädessään. Hekin ilmoittavat lähinnä hengailevansa paikalla, puheilla ei ole heille niin suurta merkitystä.

Linus Tervo, Joose Kaivonurmi sekä Aatu Tiri kokevat, että puhujilla täytyy olla tietynlainen ääni. Se on vakuuttava ja kuuluva puheääni, mutta heiltä keneltäkään ei kuulemma löydy sellaista, eikä liiemmin sanottavaakaan.

– Sitä paitsi puhujat ovat aina vanhoja, pojat tuumaavat yhdessä.

Odotan sakastin edessä vuoroani. Sinne pääsevät ainoastaan kutsutut henkilöt sekä puhujat. Järjestyksenvalvoja tulee kertomaan minulle, että aiemmin seurapuheen pitänyt herra on nyt valmis keskustelemaan kanssani.

Savolainen Otto Kanniainen, 81, valittiin tehtäväänsä 40 vuotta sitten. Yksi rauhanyhdistyksen puhuja oli juuri menehtynyt, jonka jälkeen Kanniaista esitettiin tehtävään.

40 vuoden ajalle on mahtunut hänen mukaansa monen tasoisia puheita.

Kanniainen muistaa ensimmäisen puheenvuoronsa vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Varkauden rauhanyhdistyksellä oli paikalla parikymmentä ihmistä. Silloin Kanniainen siteerasi Rakkauden ylistyslaulua (1 Kor. 13). Se on monille tuttu kirkkohäistä.

Hän käsittelee puheenvuoroissaan muutenkin usein kristittyjen välistä rakkautta, sillä se on hänelle merkityksellinen teema.

Puhujan ja sananpalvelijan roolia Kanniainen ei halua kuvailla raskaaksi, sillä vaikka siihen liittyy suuri vastuu, se myös antaa paljon. Tehtävänä ei ole puhua itse, vaan pohjimmiltaan siinä levitetään Jumalan valtakunnan ilosanomaa. Tervettä vastuuta kuitenkin täytyy tuntea. Kuulijoita puheenvuoroilla voi olla muutamasta ihmisestä täyteen Suviseuratelttaan.

Merkittävään puheenvuoroon ei kuitenkaan tarvita montaa sataa ihmistä, vaan merkityksellisimmät hetket ovat hänen mukaansa yleensä ne, jossa kuulijoita on vain muutamia.

– Mieleeni on jäänyt erityisesti tilaisuus, johon kuolevan henkilön sisarukset pyysivät minua pitämään hartauden. Se oli intiimi ja tärkeä hetki.

Hänen mukaansa puhujilla ei ole yhteisössä ylempää roolia, mutta ihmiset saattavat tulla kysymään mielipidettä asioihin. Se on hänen mukaansa osoitus lämpimistä väleistä. Sananpalvelijan tehtävä on nimensä mukaisesti palvelutehtävä.

Toisinaan ihmiset tulevat keskustelemaan ja jakamaan ajatuksiaan puheen jälkeen. Kanniainen toivoisi silti enemmänkin palautetta puheistaan.

– Meillä kristityillä ei ole sellaista kulttuuria, että toisten puheita käytäisiin juurikaan kehumassa, hän pohtii.

Omaan puheenvuoroon valmistaudutaan rukoilemalla ja Raamattua lukemalla. Se auttaa.

– Olen kiitollinen siitä, että olen saanut säilyä uskomassa. Se on valtava lahja.

Hän ei kirjoita puheitaan valmiiksi, sillä se tekee puheesta paperinmakuisen. Ohjaavia kohtia on kirjoitettu ylös, jonka pohjalta puhe on helppo rakentaa. Omaan puheenvuoroon valmistaudutaan rukoilemalla ja Raamattua lukemalla. Se auttaa.

Muiden puheenvuoroja on Kanniaisen mukaan sananpalvelijana tärkeä kuunnella. Niistä voi sekä oppia, että saada hengellistä ravintoa.

– Ajattelemme, että oikein puhuttu Jumalan sana on kuin ruoka. Ilman sitä emme pysyisi uskomassa.

Kanniainen kuvailee itseään herkäksi ja pahoittelee liikutustaan haastattelun aikana. Hän kertoo tuntevansa kaikki kotikulmiltaan. Silloin lähimmäisen rakkaus korostuu, kun jotain traagista tapahtuu.

– Ihmisten kohtalot ovat minulle raskaita. Sairautta on paljon, joka koskettaa minua syvästi.

Kehun häntä rohkeudesta näyttää puheessa tunteensa. Hän on samaa mieltä kanssani siitä, että herkkyys on meissä kaikissa oleva voimavara, mutta useimmat eivät uskalla näyttää sitä.

– Olen kiitollinen siitä, että olen saanut säilyä uskomassa. Se on valtava lahja.