Rekan muotoinen arkku ja maailmaa kiertävä kirstu – näin Eino ja Anna suunnittelevat omia hautajaisiaan

Kuolema ei ole pelon asia, sillä me kaikki kuolemme joka tapauksessa. Ihmisistä pitäisi saada pois se pelko, sanoo oululainen Eino Pekkala, 84, ja istuu hattu päässä ja kävelykeppi vierellään paikallisen hautaustoimiston arkkuvarastossa.

Täällä säilytetään Pekkalan tulevaa, rekan muotoista leposijaa.

Pekkalan mielestä on helpompi elää, kun ei koko ajan tarvitse pelätä kuolemaa. Pikemminkin voi hyväksyä, että se joskus koittaa.

Idean omannäköiseen arkkuun Pekkala sai eräänä syksynä ihan tavallisena iltana. Uni ei tullut, ja Pekkalan mieleen kohosi muistikuva kotipaikan kylähullusta. Kerrotaan, että Korvenkylässä mies haudattiin hevoskärryissä.

Heti seuraavana aamuna Pekkala soitti taiteilijalle. Kimmo Takarautio oli perhetuttu ja maalannut aikaisemmin muun muassa Pekkalan tyttären auton. Takarautio tunnetaan Kuopion asuntomessuilla taannoin esiintyneestä mammutista, jonka anatominen tarkkuus herätti kävijöissä pahennusta.

– Kerroin Kimmolle, että tällainen homma, Pekkala sanoo.

Eino Pekkala kertoo, että hänen suvussaan on paljon esiintyjiä ja hautajaisissa on ollut paljon laulua, musiikkia ja puheita. Taiteilija Kimmo Takarautio suunnitteli Pekkalalle hänen toiveidensa mukaisen rekan muotoisen ruumisarkun.

Puusta tehty arkku on Takaraution mukaan luultavasti mäntyä, mutta hän ei erikseen valinnut juuri tiettyä materiaalia – hän vain osti mahdollisimman pelkistetyn arkun, jota hän lähti muokkaamaan Pekkalan mieleiseksi.

Arkun rakentaminen kesti noin kuukauden päivät. Sinä aikana Pekkala kävi Takaraution luona usein kahvittelemassa ja rupattelemassa.

Rekan malliksi valikoitui Scania R-143. Se oli Pekkalan mukaan vielä pari vuosikymmentä sitten Scanian voimakkain auto. Nokkamalleja.

– Nykyaikana se taitaa olla kahdenneksikymmenenneksi voimakkain, Pekkala naurahtaa.

Taiteilija on rakentanut valkoiseen arkkuun Scanian etukorin. Ei yksi yhteen, mutta tunnistettavasti. Kyljessä lukee E Pekkala, ja ikkunoista heijastuu metsämaisema. Siitä voi päätellä, että Pekkalan viimeinen kulkupeli ei taiteilijan näkemyksen mukaan pysähdy, vaan se on koko ajan liikkeessä.

Takarautio ruuvaa ristin muotoiset ruuvit auki ja nostaa kannen. Avointa arkkua katsellessa Pekkala tuntee olonsa hyväksi ja ehkä tietyllä tavalla vapautuneeksi. Siinä se nyt on, tuleva leposija.

– Se on juuri sen pituinen, että jalkani yltävät polkimelle, Pekkala sanoo ja kertoo olleensa juuri kotikylässään erään iäkkään henkilön hautajaisissa.

Siellä kerrottiin hauskoja tarinoita ja muisteltiin hyviä hetkiä. Laulettiin myös ”Hummani hei”. Hautajaisetkin voivat Pekkalan mielestä olla iloinen tapahtuma.

– Ne ovat juhla, jossa muistellaan ja esiinnytään. Ääneen pääsevät niin naapurit, ystävät kuin ja sukulaisetkin.

Pekkalan erään läheisen tuttavan syöpä on vasta hoidettu, mutta se on hänen mukaansa sellaista laatua, että se jossakin vaiheessa räjähtää. Nyt ei voi kuin odotella. Sitä Pekkala miettii enemmän kuin omaa kuolemaansa.

Oman arkkunsa jo hankkinut Anna Karvosenoja haluaa hautaisiinsa paljon keltaista.

Myös oululaisella Anna Karvosenojalla, 42, on arkku valmiina. Hän säilyttää sitä kotonaan varastossa. Lainatessa sitä erään metallibändin musiikkivideoon, hän lausahti: ”Ihanaa, että arkkuni näkee vähän elämää.”

Arkun tarina alkoi, kun Karvosenoja vielä Hailuodon saarella asuessaan tarvitsi kehittämilleen arkkuliinoille malliarkun. Hän osti sellaisen, ja paikallinen kuvaaja kävi kuvaamassa häntä arkun kanssa – ja arkussa.

Kuvausten vuoksi arkku seikkaili merellä ja metsässä.

– Kun se sitten näki tarpeeksi kaikenlaista, alkoi vahvistua ajatus, että tämähän on ihan minun arkkuni. Ihmisillä on tarina, arkullakin voi sellainen olla, Karvosenoja sanoo.

Sittemmin puuarkkua on lainattu niin moneen eri tarkoitukseen, että siihen on jäänyt kulumia ja homeläikkiä.

– Sitä on täytynyt hieman paikata ja maalata.

Anna Karvosenojan mukaan hautajaiset ovat yksi ihmisen tärkeimmistä juhlista. – Niissä kuulee mielettömiä tarinoita ihmisen elämän varrelta.

Karvosenojan suhde kuolemaan on muotoutunut vuosien kuluessa. Hän näki ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen kuusivuotiaana, kun hän sai käydä katsomassa isoisäänsä sairaalassa.

Pelännytkin hän on kuolemaa, paljon.

Oman isänsä Karvosenoja menetti 22-vuotiaana. Luotsikutterinkuskina työskennellyt isä oli meren lapsi, joka kertoi aina, kuinka meri antaa ja ottaa. Eräänä joulukuisena päivänä isä liukastui laiturilla aluksen ja laiturin väliin ja löi päänsä. Työkaveri ei pystynyt pitämään hänestä kiinni. Isä hukkui.

Surun käsittely edellytti asiasta puhumista, ja paljon

– Nykyään minulla on jo rauha isän kuolemasta. Miten kaunista se tavallaan on, lähteä nyt kotisatamasta.

Myöhemmin Karvosenojan ystävä sairastui parantumattomaan syöpään. He käsittelivät tulevaa kuolemaa yhdessä, esimerkiksi käymällä hautausmaalla makaamassa ja keskustelemassa.

Kun ystävä menehtyi, hänet haudattiin sen paikan viereen, jossa tulee olemaan Karvosenojan oma hauta.

Kuten Pekkalan, myös Karvosenojan mielestä nykyajan ihmiset välttelevät kuolemaa liikaa. Ennemminkin kannattaisi hyväksyä se, että voimme kuolla minä hetkenä hyvänsä. Mitä enemmän kuolemaa koettaa piilottaa, sitä enemmän se vaivaa ja pelottaa.

– Itse taas tunnen, että kun aloin puhua kuolemasta, energiaa alkoi vapautua elämälle. Tunnen, että pelot lähtevät pois, kun puhun siitä, mikä pelottaa.

Jos taas kuolemasta puhumista ja sen ajattelemista mielellään välttelisi, olisi hyvä miettiä, miksi sitä välttää. Pelkääkö, että se muuttuu todemmaksi, jos siitä puhuu? Jotkut uskovat kenties, että kuolemasta puhuminen tuo epäonnea.

Karvosenojan mukaan yksi keino kohdata kuolemanpelko on ajatella omia hautajaisiaan, ainakin vähän. Millaisen hautakiven toivoisi? Mihin haluaa tulla haudatuksi? Haluaako, että tuhkat sirotellaan merkitykselliseen paikkaan? Oman kynttiläkuvansa voi valita etukäteen tai kirjoittaa tekstejä, joiden haluaa jäävän aikanaan läheisille luettavaksi ja muistoksi.

Kun omat hautajaisensa käy kertaalleen mielessään läpi, pelko kenties helpottaa.

Omaan viimeiseen juhlaansa Karvosenoja haluaisi paljon keltaista väriä. Soisi Samuli Putron kappale ”Kaisa Pieni”. Adressien sijaan ihmiset toisivat valokuvia, joista jäisi muistoja läheisille katsottavaksi.

Kynttiläkuvansakin Karvosenoja on otattanut etukäteen.

– Tuo edesmennyt ystäväni meikkasi minut ja kuvasi läheisen myllyn vieressä. Minusta kuva on ihana, Karvosenoja sanoo.

Tällä hetkellä Karvosenoja työskentelee oululaisessa hautaustoimistossa. Siellä hän keskustelee omaisten kanssa, pukee vainajia arkkuun ja myös kuljettaa näitä ruumisautolla.

Edistääkseen kuolemasta puhumista Karvosenoja kuuluu Pro morte -yhdistykseen. Sen järjestämät tapahtumat ovat olleet suosittuja.

Karvosenoja haluaisi palauttaa meille entisaikojen suhteen kuolemaan.

– Silloin sitä ei piiloteltu, vaan se hyväksyttiin ehkä luonnollisemmin osaksi elämän kiertokulkua. Arkkuja säilytettiin jo valmiiksi tallin ylisillä.

– Joudumme elämässämme väistämättä miettimään, mitä läheiseni ajattelevat, kun joskus kuolemme, ja miten he pärjäävät. Tunteet kertovat siitä, että olemme elossa, suruterapeutti ja hautaustoimiston yrittäjä Minttu Väisänen sanoo.

Kemiläinen suruterapeutti ja hautausyrittäjä Minttu Väisänen on sitä mieltä, että Pekkala ja Karvosenoja ovat oikealla asialla.

Tosiaan, miksei voisi ajatella, että esimerkiksi hautajaiset eivät ole vain surullinen vaan myös iloinen tapahtuma?

– Yhteiskuntamme ei ole ehkä vielä ihan valmis vastaanottamaan sitä näkökulmaa, ja siksi tarvitaan niitä, jotka näyttävät esimerkkiä puhumalla.

Hautajaisten tulkitseminen iloiseksi juhlaksi ei tietenkään tarkoita, ettei surua saisi tuntea. Kaikille tunteille on aina tilaa.

– Jos surun pukkaa pois, siitä kasvaa painajainen ja mörkö. Jenni Vartiainen laulaa, että suru on kunniavieras. Suru ei ehkä koskaan poistu niin kuin vieraat, mutta suru voi sulautua omaan elämään.

Väisänen pohtii, että me ihmiset pelkäämme kaikkea, mitä emme voi hallita. Paljon on sattumia, joihin emme voi vaikuttaa. Onkin erityisen luonnollista pelätä kuolemaa. Olisi silti hyväksi, että suurimman osan ajasta pystyisimme elämään ilman pelkoa.

– Ongelma on siinä, ettei ihminen voi noin vain päättää olla ajattelematta kuolemaa. Ajatukset eivät toimi niin. Jos kielletään, ettet saa ajatella jotakin asiaa, ajattelet sitä tietysti koko ajan, Väisänen sanoo.

Joidenkin oloa voi helpottaa kuoleman parissa työskentely aivan ammatillisesti.

Monet tarvitsevat pelon kohtaamiseksi jotakin konkreettista kuten oman arkkunsa tai hautajaistensa suunnittelua. Esimerkiksi kansalaisopistoissa järjestetään tee oma arkkusi -kursseja.

Väisänen lisää Karvosenojan vinkkeihin sen, että kaikista hautaustoimistoista voi ottaa mukaansa Toiveeni- kansion. Siihen voi kirjata omat toiveensa siitä, miten omat hautajaiset ja muistotilaisuus järjestetään.

Suunnittelu on Väisäsen mukaan tietynlainen oljenkorsi: olen tehnyt voitavani, voin tulla sinuiksi kuoleman kanssa ja jatkaa elämistä.

Joidenkin oloa voi helpottaa kuoleman parissa työskentely aivan ammatillisesti. Osa ryhtyy hautausalalle menetettyään läheisen kuten Väisänen. Hänen isänsä teki itsemurhan vuonna 2005. Tytär käsitteli kuolemaa paitsi käymällä terapiassa, myös perustamalla oman hautaustoimiston.

– Siten pystyin kohtaamaan omia tunteitani kuolemas- ta ja käymään asiaa läpi. Toisaalta toisten suru ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, vaan sain olla lohduttamassa omaista ja viemässä muiden asioita eteenpäin.

Kun on oma syvä kokemus menetyksestä, pystyy ehkä eri tavalla samastumaan muiden suruun. Tietää tarkemmin sen eri vaiheet. Käytännölliset asiatkaan eivät ole vieraita.

Tärkeää on Väisäsen mielestä muistaa, että puhuminen auttaa. Jos pahin pelko toteutuisi, luultavasti löytyisi muita vertaisia, jotka ovat kokeneet saman ja haluavat jakaa kokemuksensa. Ihminen ei ole koskaan kokonaan yksin.

– Joku pelkää esimerkiksi potkujen saamista, ja hänestä voi tuntua, että pelon toteutuminen lopettaisi oman maailman. Jos se tapahtuisi, aina löytyisi silti muita, jotka ovat myös saaneet potkut.

Väisänen korostaa, että kun suru tulee päälle, se on yleensä rankka ja painava. Samalla se on myös tienristeys, jossa valitaan, mihin lähdetään seuraavaksi kulkemaan.

– Menetys voi avata uusia polkuja erilaiseen elämään.