Profiili ja asetukset
Tili
Hallinnoi tiliä
Kirjaudu ulos
Äitiyden varjopuolia

Äidinrakkaus on kirjailija Susanna Hastin mielestä mahdoton ihanne: ”Äidille pitäisikin antaa lupa myös vihata lastaan”

Kasvatuksessa ei voi kuin epäonnistua, eivätkä vanhemmat tunnista omia perimmäisiä vaikuttimiaan – Susanna Hast kirjoitti ajatuksia haastavan kirjan äitiydestä ja ihmisyydestä ylipäätään.

18.10.2025 Apu
Kuuntele artikkeli · 23.06

Kun kirjailija, tutkija Susanna Hast, 44, oli vähän aikaa sitten esiintymässä kirjakaupassa, hänen yleisönsä hätkähti. Niin hän arvelee. Kuulijoissa oli paljon vanhempia naisia, näitä kirjallisuuden uskollisia suurkuluttajia, ja moni heistä oli luultavasti äiti ja isoäiti.

Hast kuitenkin puhui, miten perheyksikkö pitäisi tuhota, miten äidinrakkaus oli hirvittävä myytti ja miten maailmaan synnyttiin tahtomattaan, toisten ihmisten halusta eikä omasta.

Millaiseltahan se mahtoi kuulostaa?

Hast arvelee, että häntä kuitenkin suojelee kuulijoiden pöyristykseltä oma äitiys. Sekä se, että hän kieltäytyy luokittelemasta uutta romaaniaan Toivottomuus autofiktioksi, sillä se vesittäisi tavallaan kaiken, mitä hän haluaa sanoa.

Kirja kertoo kaikista äideistä, kaikista perheistä, kaikista lapsista.

Viime kädessä koko elämästä.

Susanna Hast arvelee ajatustensa hätkäyttävän kirjayleisöjään.
Hast on iloinen, että hän sai lapset ennen älypuhelinten aikaa.

Lapsuuden kauhu. Omituinen ajatus, joka kuitenkin on yksi Toivottomuuden ydinteemoista. Yleensähän ihmiset muistelevat lapsuuttaan elämänsä onnellisimpana aikana. ”Lapsena tuntenut murheita en…” kuten vanhassa Kultainen nuoruus -valssissa lauletaan.

Susanna Hast kuitenkin tähdentää, ettei kukaan ole tullut maailmaan omasta halustaan. Lapsi syntyy muiden halusta perheeseen, jossa niin ikään vallitsevat muiden halut, muiden arvot ja maailmankuva. Lapsi syntyy tietenkin myös ilman kieltä. Hänellä on aluksi, kuten psykoanalyytikko Didier Anzieu on kuvannut, pelkkä ”ihon minä”, toisin sanoen hän kokee koko maailman ihonsa välityksellä.

Siksi kosketus on vauvalle elinehto. Onko kosketus hellää vai väkivaltaista, kosketetaanko häntä paljon vai vähän. Näitä kosketuksia ihminen kantaa Anzieun mukaan lopun elämäänsä, ja ne muodostavat osan hänen tiedostamatonta puoltaan. Ei ihme, että esimerkiksi traumoja hoidetaan usein kehoterapioilla.

Hast on iloinen, että hän sai lapset ennen älypuhelinten aikaa.

– En tiedä miten olisin voinut olla läsnä pienille lapsilleni, jos olisin skrollannut somevirtaa yhtä ahkerasti kun nykyään, hän tunnustaa.

Susanna Hast on itsekin äiti, mutta hänen uusi kirjansa ei ole autofiktiota.

Kirjaansa varten Hast luki varhaisen psykoanalyytikon, C.G. Jungin ja Sigmund Freudin läheisesti tunteneen Sabine Spielreinin ajatuksia. Spielrein kirjoitti, jo ennen Freudia, esseen ihmisen kuolemanvietistä, jonka hän liitti erityisesti lisääntymiseen.

Hast pohtii, että syntymä on myös eräänlainen tuhon hetki. Lapsi ei sitä muista, eikä syntymä ole siksi niinkään lapsen, vaan synnyttäjän kokemus. Yleensä syntymää kuvataan uutta luovaksi, elämään puhkeamisen hetkeksi. Mutta Hast on miettinyt, onko se yksinomaan sitä.

Elämähän on täynnä menetystä. Lapsen ensimmäinen menetys on huomata olevansa erillinen hoivaajastaan. Psykoanalyysin mukaan tuosta äidillisestä kohteesta luopuminen on traumaattista. Sen jälkeen elämästämme puuttuu aina jotakin ja täytämme tuota puutetta ihmissuhteilla, tavaralla, elämyksillä tai millä tahansa, mutta emme koskaan saavuta täyttymystä.

Niinpä kun ihminen syntyy elämään, hän syntyy myös samalla myös ahdistukseen.

Äidinrakkauden ideaali on Hastin mielestä mahdoton, jopa tavoittelematon.

Toinen asia, joka luultavasti saattoi säikäyttää kirjakaupan kuuntelijoita, oli Hastin puhe äidinrakkaudesta. Toivottomuus-kirja alkaa, kun päähenkilö makaa kylpyammeessa ja pohtii äitinsä kanssa käytyä puhelinkeskustelua. Äiti puhuu enemmän puhumattomuudellaan ja on tapansa mukaan etäinen ja kolea.

Kirjan teemojen taustalla vaikuttaa myös ranskalaisen psykoanalyytikon André Greenin käsite ”kuollut äiti” (La mère morte), jolla viitataan nimenomaan äidin emotionaaliseen kylmyyteen. Green kirjoitti vertauskuvallisesti tunnekylmyydessä palelevista lapsista – miten nämä palelevat luitaan myöten. Tällainenkin voi suhde äitiin siis olla, niin hyinen, että se on lähestulkoon hengetön.

Äidinrakkauden ideaali on Hastista silti mahdoton ja jopa tavoittamaton. Äiti on ihminen siinä missä muutkin ja omien tiedostamattomien voimiensa riepottelema. Kun ei pysty toimimaan niin kuin pitäisi, kasvatuksessa ei voi kuin aina jollakin tavoin epäonnistua.

Puhumalla absoluuttisesta rakkaudesta äidiltä viedään myös inhimillisyys, johon oma varjopuoli olennaisesti kuuluu.

Onko vanhempi riittävän hyvä, jos hän ei halua läheisyyttä, mutta tarjoaa lapselleen kodin, ravintoa ja vaatteet?

Isältä ei odoteta oikeastaan mitään, äidiltä odotetaan pyyteetöntä rakkautta. Mutta myös äiti voi kieltäytyä läheisyydestä, hoivasta ja rakkaudesta.

– Äidille pitäisikin antaa lupa myös vihata lastaan, Hast sanoo.

Ei hän siitä itsekään ole välillä ollut vapaa. Hän muistelee vauva-aikaa, kun lapsi heräili yöllä itkemään. Silloin itketti itseäkin. Mutta mitään negatiivista ei saisi tuntea.

Ja kukaan ei tiedä miten kasvattaa teinejä, joilla on vaikeaa. Mitä tehdä omilla raivon ja avuttomuuden tunteilla, joita lapsi herättää?

Jo 1940–50-luvuilla kuuluisa lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Donald Winnicott loi käsitteen ”riittävän hyvä äiti”, jolla hän vastusti täydellisen äidin ihannetta. Winnicott ajatteli, että äiti ei voi tyydyttää täydellisesti lapsen tarpeita ja halusi äitien luottavan vaistoihinsa. Mutta täytyykö tarpeeksi hyvän äidin rakastaa lastaan? Onko vanhempi riittävän hyvä, jos hän ei halua läheisyyttä, mutta tarjoaa lapselleen kodin, ravintoa ja vaatteet?

Toisaalta äidin puutteita korvaamaan voi hakea sijaisia. Ystäviä, hengenheimolaisia ja mentoreita. Hast esimerkiksi pitää yhtenä äitinään kotijumalaansa filosofi Hélène Cixous’ta.

Hän sanoo muun muassa kirjoittavansa juuri tämän henkisen äitinsä kanssa. Niin, vaikka Cixous on 88-vuotias ja asuu Ranskassa. Eivätkä he ole koskaan tavanneet.

Susanna Hast laajentaisi ajatusta perheestä. Lapsi voisi tukeutua toisiinkin aikuisiin.

Hastin mukaan monet asiat järjestyvät yhteiskunnassamme omistussuhteina. Lapsikin on eräällä tavalla vanhempiensa yksityisomaisuutta. Mutta yhtä hyvin perhe on yhteiskunnan omaisuutta.

– Perhe on oikeastaan tuotantoyksikkö, joka pitää systeemin koossa, sillä äidit synnyttävät uusia työntekijöitä ja sotilaita, Hast sanoo.

Siksi jotkut yhteiskuntafilosofit puhuvat perheyksikön tuhoamisesta (abolishing the family). Perhe lupaa turvallisuutta, mutta liian usein se aiheuttaakin turvattomuutta. Tiedämme tämän hyvin Suomessa, jossa lähisuhdeväkivalta kukoistaa. Perhe sulkee sen jäsenet sisäänsä ja covidin aikaan oli aito huoli siitä, miten eristäytyminen lisää väkivaltaa, kun perheestä ei pääse milloinkaan eroon.

Jos perhe tuhotaan, mitä sitten sen tilalle? Hast ehdottaa perheen laajentamista. On outo ajatus, että oma perhe on kaikista tärkein, miksi kaikki lapset eivät ole meille tärkeitä, Hast ihmettelee. Jos perhe laajenisi ja avautuisi, sen pimeät puolet voisi valaista kirkkaammin. Lapsi voi tukeutua toisiinkin aikuisiin. Ja aikuiset toisiinsa.

Elämä sisältää kipua ja tuskaa, eikä niitä voi välttää. Niiden kanssa on vain tultava toimeen.

Sitä toki yritetään nytkin tehdä muun muassa lastensuojelun kautta, mutta Hastin ajattelussa muutos on syvällisempi.

Kun perhe avautuu, lapsuuden kauhukin ehkä hellittää. Hast ajattelee puistatuksella sitä imelää joulukuvastoa, missä pyhä ydinperhe kerääntyy yhteisen ruokapöydän ääreen ja tunnelman pitäisi olla yhtä rakkaudentäyteistä idylliä.

Voisiko juhlapöydän ympärillä istua myös liuta ystäviä?

Hast ei halua kuulostaa pelkästään synkältä, vaikka hänen tuoreen kirjan nimikin on hyvin toivoton.
Elämän paradokseja on se, että vaikka tietäisi ettei vastauksia ole, niitä on silti haettava.

Hast naurahtaa, että hän kuulostaa varmaan monien korvissa hirveän synkältä ja niin, toivottomalta. Mutta kirjan nimi ei ole oikeastaan synkkä. Eikä synkkyyskään ole sitä… noh, pelkkää synkkää.

Vähän aikaa sitten Hast luki Yiyun Lin tuoreen teoksen Things in Nature Merely Grow, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Kirja kertoo siitä, kun Lin kaksi poikaa tekivät itsemurhan. On käsittämätöntä, miten sellaisen jälkeen voi jatkaa elämäänsä, Hast pohti kirjaa lukiessaan.

Mutta Li ei ollut ”toipunut” lastensa kuolemasta. Hän ei ollut löytänyt itsestään suurta sankariselviytyjää. Yksinkertaisesti: hän vain jatkoi elämistä.

Liltä on peräisin sanapari ”radikaali hyväksyminen”. Elämä sisältää kipua ja tuskaa, eikä niitä voi välttää. Niiden kanssa on vain tultava toimeen.

Hastia häiritsee nykyinen vaade ratkaista kaikki. Uusien ratkaisujen mukana tulee uusia ongelmia ja kärsimystä, mutta kukaan ei halua myöntää tätä. Poliittisten päätösten ristiriitaisuutta ei voida millään hyväksyä.

Elämä ei kuitenkaan toimi näin. Elämä on olemukseltaan epävarmaa ja haurasta ja ihminen itse pelkkiä kysymyksiä ja epämääräistä kaipuuta.

Mutta kysymysten kautta eläen voi yllättäen löytää jonkinlaista tasapainon kaltaista, vaikkakin vaappuvaa olemassaoloa. Hastin mielestä kaiken perimmäisen merkityksettömyyden ja toivottomuuden hyväksyminen on aikuisuutta ja aitoa vastuunkantoa.

– Elämän paradokseja on se, että vaikka tietäisi ettei vastauksia ole, niitä on silti haettava.

Toivottomasti, mutta silti ihmeellisen uteliaana.

Seuraa Apu360:n WhatsApp-kanavaa

Koska jokaisella tarinalla on merkitystä.

Kommentit
Ei kommentteja vielä
Katso myös nämä
Uusimmat
Tilaa uutiskirje tästä

Tulossa vain kiinnostavia, hauskoja ja tärkeitä viestejä.

terve
KäyttöehdotTietosuojaselosteEvästekäytännöt