Pelottavat paniikkikohtaukset pysäyttivät Susani Mahaduran: ”Burnout oli parasta mitä minulle on tapahtunut“

Kun isä on kotoisin Intian valtameren maisemista ja äiti Savosta, on ihmisellä sydän monessa paikassa. Sellainen on toimittaja, elokuvaohjaaja Susani Mahaduran tausta. Susani koki kipeänä sen, että joutui kasvamaan kaukana perheestään.

– Ikävöin lapsena mummoa ja pappaa, vaikka en siellä päässyt käymään. Sisällissodan ja laman takia oli mahdotonta matkustaa lapsena Sri Lankaan.

Susani pääsi tutustumaan toisiin juuriinsa ensimmäistä kertaa vasta 21-vuotiaana. Kun hän lensi Sri Lankaan ja ajoi tuktukilla mummolaan. Mummu oli lapsenlastaan vastassa, molemmat itkivät.

– Mummo kaivoi esiin kuvia minusta, niitä kuvia, joita oli pelastunut vuoden 2004 tuhoisasta tsunamista. Ja sitten mummo sanoi, ettei ollut mennyt päivääkään, etteikö olisi ajatellut minua. Se kosketti todella syvältä.

Susani oli kohdannut juurensa melkein maapallon toisella laidalla.

Kului 13 vuotta. Elettiin joulun 2023 aikaa, kun Susani sai järkyttävän viestin. Hänen rakas mummonsa oli sairastunut vakavasti ja joutunut sairaalaan.

– Meidän piti lähteä ensimmäistä kertaa isäni kanssa yhdessä Sri Lankaan katsomaan mummoa. Sen piti olla tärkeä isä–tytär-matka isäni kotimaahan ja odotin sitä todella paljon, Susani kertoo surullisena.

Kohtalo päätti toisin.

– Emme ehtineet paikan päälle ennen kuin mummu kuoli.

Se oli todella kipeä paikka. Susani muistelee, miten isoäiti oli maailman kultaisin ihminen, joka päivittäin vei kokonaisille perheille ruokaa eri osoitteisiin, ruokki katukoiria ja avasi kotinsa ovet kaikille tarvitseville. Susani pitääkin mummoaan esikuvanaan.

– Hän antoi aina omista vähistään muille. Hän myös maksoi joka kuukausi kylän buddhalaisen temppelin sähkölaskut. Kun olin Sri Lankassa ja halusin oppia buddhalaisesta filosofiasta, mummo kuskasi minua lava-auton takana viidakon läpi ja jokien yli tapaamaan saarella eläviä erakkomunkkeja. En ikinä unohda niitä reissuja.

Jos joku kysyy Susanilta, että kerro itsestäsi jotain, hän pyrkii välttämään työstä puhumista.

– Mitä muuta olen kuin toimittaja ja ohjaaja? Ainakin kahden ihanan koiran mamma ja vapaasukellusharrastaja. Rakastan merta, vesi on elementtini. Se johtuu varmasti srilankalaisista juuristani, sehän on saarivaltio Intian valtamerellä.

Suomessa on kuitenkin koti, rakkaat koirat ja muusikko-poikaystävä.

– Hän on luova ja ihana tyyppi, minun peruskallioni. Samalla hän tietää, että minun täytyy välillä huidella ympäriinsä, joten hän antaa minun olla oma itseni. Se on tosi tärkeää.

Mutta täytyy Susanin tapauksessa puhua vähän työstäkin. Suomalaiset tuntevat hänet televisiosta muun muassa tv-sarjasta Kaaoksen kesyttäjät, keskusteluohjelmasta Kesäterassi ja pian myös musiikkiviihdeohjelmasta Love. Susani juontaa helmikuun puolivälissä alkavan Loven yhdessä Ernest Lawsonin kanssa.

– Jännitti astua niin isolle lavalle ensikertalaisena, mutta Erkku tuki minua ja jaksoi joka päivä sanoa, että tänään Susani nautitaan. Erkun vieressä uskalsin heittäytyä.

Susani oli alusta alkaen avoin juontajaparilleen.

– Uskalsin kertoa hänelle myös peloistani, epävarmuuksistani ja burnoutistani, joka vaikutti myös itsetuntooni ja siihen, että monesti pelkäsin epäonnistuvani pahasti. Mutta kun uskalsin olla avoin peloistani, sain koko työryhmältä pelkästään kannustusta.

Lovessa Susani sai puhjeta kukkaan omana herkkänä itsenään.

– On ihanaa, kun ohjelmassa keskitytään hyvyyteen ja rakkauteen, ihmisten väliseen yhteyteen. Ympärillämme on paljon vihaa ja pelkoa, mutta Lovessa elämme ihanassa rakkauskuplassa.

Niin, burnout. Kaksi vuotta sitten Susani huomasi olevansa synkässä paikassa.

– Aloin hiljalleen kadottaa itseäni. Ystäväni sanoivat, että touhukas Susani katosi ja että tilalle tuli vakavampi versio. Pysyin kotona enemmän ja näin ihmisiä vähemmän. Olin niin väsynyt, että en jaksanut. Ajattelin myös, ettei kukaan halua nähdä tällaista väsynyttä Susania. Halusin säästää ihmisiä ympärilläni pahalta ololtani, Susani miettii.

Hän koki myös paniikkikohtauksia.

– Niitä saattoi tulla missä vain, vaikka kahvilassa. Pelotti ja ahdisti, piti mennä vessaan rauhoittumaan. Tunne on kauhea, seinät kaatuvat päälle, sydän tulee rinnasta ulos, ei saa happea.

Susani luuli toisiaan kohtauksien aikana, että hän saa sydänkohtauksen.

– Mutta kun otin yhteyttä lääkäriin, sainkin masennusdiagnoosin, koska työuupumus ei ole virallinen sairaus. Se oli iso käännekohta elämässäni. Olen nyt tekemässä dokumentaarista matkaa itseeni, podcastia jossa tutkin mitä ihmiselle ja ihmismielelle tapahtuu burnoutissa. Joka neljäs suomalainen uupuu enkä tunne monta naista, joka ei olisi kokenut tätä.

Susani on jutellut aivotutkijoiden, psykoterapeuttien sekä ystäviensä kanssa ja nauhoittanut kaikki keskustelut. Hänelle on käynyt selväksi, että ongelma on yhteiskunnallinen ja rakenteellinen.

– Jokin on rikki, kun kaikki uupuvat. Paljon liittyy suoritus- ja yksilökeskeiseen yhteiskuntaan. Jatkuva riittämättömyyden tunne on etenkin meidän milleniaalien ongelma siitä huolimatta, että olemme koulutetuin sukupolvi ja kaikki meillä on periaatteessa hyvin. Silti kärsimme eksistentiaalisesta kriisistä ja arvottomuuden tunteesta.

Ensin Susanikin luuli, että loppuun palamisessa olisi kyse vain työstä.

– Miten olen voinut uupua työssä, jota rakastan? Mutta kyse ei olekaan työstä, vaan niistä vaatimuksista, joita olen asettanut itselleni. Ja syvästä riittämättömyyden tunteesta, siitä ettei kelpaa. Että yrittää parhaansa ja silti tuntuu, että ei ole tarpeeksi.

Mistä nämä tunteet kumpuavat, sitä Susani ei osaa täysin vielä sanoa.

– Olen jutellut asiasta äitini kanssa ja perehtynyt muun muassa asiantuntija Emilia Kujalan avulla ylikontrolliin. Siitä harvemmin puhutaan työuupumuksen yhteydessä, mutta minulle se tulokulma avasi paljon uutta.

Ylikontrolliin taipuvainen ihminen on miellyttämisenhaluinen ja hän näkee ympärillään katastrofeja, joiden vuoksi hän varautuu pahimpaan.

– Minä olen juuri sellainen ihminen. Se voi tulla monelle yllätyksenä, koska minut on totuttu näkemään aina iloisena Susanina. Taustalla on kuitenkin lapsuudessa koettu lama ja lapsuudenkodin menetys – kuten monella muullakin. Se vaikuttaa perusturvallisuuteeni.

Kun Susani uupui, hän huomasi myös, miten pelottavaa on sairastua ilman vakituisen työpaikan tukiverkkoja.

– Jos menetän kykyni tehdä töitä, kukaan ei ota minusta koppia. Vaikka se oli hirveän pelottavaa, burnout oli myös paras asia mikä minulle on tapahtunut. Se oli ensimmäinen askel kohti elämää, joka on minulle parempaa. Olen alkanut käsitellä oman elämäni kipukohtia ja miettiä 34-vuotiaana, mikä minusta tulee isona.

Vielä Susani ei uskalla sanoa, että kaikki kriisit ovat takanapäin. Prosessi on vielä kesken.

– Työuupumus jättää ison jäljen pitkäksi aikaa, ehkä loppuelämäksi. Opettelen myös hyväksymään herkkyyteni, sillä se nähdään usein heikkoutena.

Tänä päivänä Susani uskaltaa olla jo muutakin kuin se iloinen ja reipas kaveripiirin moottori.

– Jos ahdistus iskee päälle, kehtaan sanoa ystävälle, voidaanko vaihtaa kahvila kotiin. Yritän puhua asioista avoimesti, muistaa, ettei ole mitään hävettävää ja on ok olla vähän rikki välillä.

Susani harjoittelee myös itsensä rakastamista.

– Pahimpina hetkinä olen kokenut olevani täysin arvoton. On ollut hirveän pelottavaa, kun en ole nähnyt valoa missään enkä tiennyt miten tässä käy.

Susania hävetti pitkään puhua työuupumuksesta ja omista heikkouksistaan.

– Nyt tunnen, että kelpaan tällaisena. Minun ei tarvitse olla jatkuvasti pyytelemässä anteeksi olemassaoloani tai olla näkymätön.

Samaan aikaan kun Susanin ja Erkun juontama Love-ohjelma starttaa MTV-kanavalla, Susani on ohjaamassa dokumenttielokuvaa. Hän on viettänyt talven Kolumbiassa kuvaamassa Suomeen adoptoitua taiteilijaa Landys Roimolaa.

– Dokumentit ovat elämäni rakkaus ja tarinankerronta asia, joka sytyttää sielun. Landysin uskomaton tarina on johdattanut meidät Kolumbian vuorille. Maailmasta oppii valtavan paljon, kun voi elää toisen ihmisen rinnalla ja käydä läpi elämää yhdessä.