Kaikki juoksevat. Menestyskirjailijat kirjoittavat juoksemisesta kirjoja, joita muut menestyjät kuuntelevat juostessaan. Joka askelella he mittaavat rasvaprosenttiaan, sykettään, suolapitoisuuttaan, sokeripitoisuuttaan ja happamuuttaan. Nukkuessaan he mittaavat untaan.

Twerkkaaminen on suosittua, koska se on emansipoivaa. Melko isoakin takapuolta saa heiluttaa julkisesti, kunhan opettelee vaikean koreografian, treenaa niin kauan että muuttuu kypsän päärynän muotoiseksi ja hankkii kuvia varten ihonmyötäiset vaatteet.

Juha Itkonen on kirjoittanut tässä lehdessä suhteestaan juoksemiseen ja Riikka Pulkkinen twerkkaamiseen. Esseet ovat punnittuja ja avartavia. Esittämäni luonnehdinnat sen sijaan ovat laiskoja stereotypioita. Niillä on tässä tarkoituksensa.

Tämän lehden sivuilla on analysoitu myös hiihtoa, mäkihyppyä, suunnistusta, lentopalloa, pingistä ja pesäpalloa. Järkeilen, että näissä lajeissa täytyy olla jotain arvokasta, koska kirjallisuusihmiset kokevat niihin syvää yhteyttä, josta pystyvät jalostamaan viisautta.

Aionko minä sitten puolestani kirjoittaa ryyppäämistä, tupakoimista ja naimista urheilun vaihtoehtoina ylistävän paljastusesseen? Sellainen olisi varmasti hyvä idea, jos tavoittelisi paikkaa 2010-luvun puhtoisessa kulttuurihistoriassa. Mutta en minä sitä tee. Sen sijaan aion paljastaa salaisuuden.

Salaisuus liittyy liikuntaan, jota olen harrastanut yli kaksikymmentä vuotta. Se on sadoilletuhansille suomalaisille omakohtaisesti tuttu laji, mutta kukaan ei puhu siitä. Se on niin epämuodikasta, ettei sen harrastajista ole 1980-luvun jälkeen ollut olemassa edes laiskaa stereotypiaa, ei mitään kateellisten panettelua. Sille ei voi naureskella, koska alaspäin nauraminen ei ole oikein. Siinä ei ole mitään seksikästä tai kaunista. Se on liikuntaa, jota yksikään ihminen ei harrasta ylpeilläkseen, kilpaillakseen, meritoituakseen tai erottuakseen joukosta. Sen harrastajista ei ole valokuvia urheilusivuilla, naistenlehdissä, Tinderissä eikä missään.

Minä harrastan jumppaa.

Kun ihminen ajautuu ja jumiutuu johonkin toisteiseen toimintaan, jolle ei löydy kunnollisia rationaalisia perusteita, tilanteen juurisyyt on tapana palauttaa äitiin. Niin nytkin. Äitini oli nuoruudessaan 1960-luvulla intohimoinen naisvoimistelija Kajaanin Elossa, 1909 perustetussa ja edelleen toimivassa urheiluseurassa.

Nykytilanteesta katsoen äidin naisvoimistelulla ei ole juuri mitään tekemistä jumppani kanssa, mutta historiallisesti nämä kaksi nivoutuvat toisiinsa. Voimistelu on kattotermi, jonka alle jumppa on pakko laittaa, koska sille ei löydy muutakaan paikkaa maailmanjärjestyksessä tai urheilun historiassa.

Suomalaisella voimistelulla on pitkät ja kunniakkaat historialliset juuret. Ensimmäinen varsinainen voimistelumuoti-ilmiö oli 1900-luvun alkupuolella Euroopasta Suomeen rantautunut mylleröiminen. Se perustui tanskalaisen J. P. Müllerin (1866–1938) kehittämään sotilaalliseen voimisteluliikejärjestelmään. Villitys oli niin voimallinen, että löysi tiensä kaunokirjallisuuteenkin, Joel Lehtosen Kuolleiden omenapuiden hemulimaiseen tuomari Oiva Tommolaan. Hän mylleröi, lukien ääneen: ”Yks, kaks, yks, kaks”. Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla.

Naisille luutnantti Müller kirjoitti oman oppaansa, tietenkin. Järjestelmäni naisille suomennettiin vuonna 1911, ja sitä on tänä päivänäkin Helsingin kaupunginkirjastossa saatavissa yksi kappale.

Se naisvoimistelu, jota äitini harrasti, oli kuitenkin jotain paljon hienostuneempaa. Se oli yhteen sointuviin voimisteluasuihin puetun naisryhmän esteettistä liikehtimistä pianon säestyksellä. Joskus liikekieltä korostettiin palloilla, vanteilla ja nauhoilla.

Björkstén! Jalkanen! Viippola! hihkaisee 75-vuotias äitini saman tien, kun alamme puhua naisvoimistelusta. Nimet ovat minulle tuntemattomia, mutta varsin nopeasti nämä naiset paljastuvat kansainvälisesti tunnetuiksi voimahahmoiksi. Elli Björkstén (1870–1947) oli yksi suomalaisen naisvoimistelun pioneereista ja Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen kasvatusopillisen voimistelun vanhempi lehtori. Hän loi 1900-luvun alussa naisille sopivan voimistelujärjestelmän, jossa sotilaallisuuden sijaan korostuivat musiikki, eloisuus, vapaus ja rytmi. Äitini aikalaisia taas olivat suoranaista kulttimainetta nauttinut voimisteluguru Hilma Jalkanen (1889–1964) ja voimistelupedagogi Mirjam Viippola (1917–2011). Suomessa on kehitetty ainoastaan kaksi kansainvälisesti tunnustettua urheilulajia, pesäpallo ja naisten joukkuevoimistelu, ja jälkimmäinen perustuu suurelta osin Hilma Jalkasen työhön. Viippola taas johti maankuulua voimistelukoulua, jonka tunneilla ei ainoastaan opeteltu koreografioita, vaan tähdättiin myös nuorison kasvattamiseen hyville tavoille. Minun äitiäni voimistelumatriarkka Viippola on kuljettanut Purnuun, Sara Hildénin taidemuseoon, teatteriin ja konsertteihin.

Äiti rientää kirjahyllylle, tempaisee valokuva-albumit pöydälle ja avaa ne aukeamat, joita lapsena niin useasti ihailin. Mustavalkoisissa kuvissa naiset kohottautuvat ja venyttäytyvät kuin joutsenet, taipuvat notkeina kaarisiltoihin ja leijuvat ilmassa kaikki täsmälleen samassa täydellisessä hyppyasennossa. Heillä on ihanat puvut, joiden väriksi arvaan jotain turkoosia tai vaaleansinistä. Äidin pitkä, paksu palmikko on pysähtynyt kesken ilmalennon. Tiedän, että se on hehkuvan punainen.

Kaikkien kasvoilla on keskittynyt, sisäistynyt ilme. Kaikki tietävät olevansa kauniita, voimakkaita ja taitavia. Elottaret.

Minä en ollut mikään elotar. En olisi ikinä pystynyt liikehtimään Hilma Jalkasen ideaalin mukaan luonnollisesti, yksinkertaisesti ja aistikkaasti. Päinvastoin, tiesin jo lapsena olevani luonnoton, kompleksinen ja kulmikas. En ollut perinyt äidin paksua punaista tukkaa enkä mitään muitakaan naisellisia ominaisuuksia. Äiti yritti opettaa minua kävelemään päkiät edellä, mutta minä osasin vain juntata kantapäitä lattiaan. Sain paksut kekkoslasit kaksivuotiaana. Olin kömpelö ja vetäytyvä ja luin koko ajan kirjoja. Teininä minusta tuli syrjäkylän ainoa gootti. Vihasin koululiikuntaa, olin jokaisessa testissä ja kilpailussa viimeinen, lintsasin aina kun voin ja pelkäsin liikunnanopettajiani, heidän pystyä ryhtiään ja vahvoja hampaitaan. Tässä kohtaa hahmoni on jo luisunut täysimittaiseksi kliseeksi, joten en jatka maalailua. Yritän konkretisoida asian mahdollisimman ytimekkäästi:

Minulla ei vielä yli kaksikymmenvuotiaanakaan ollut mitään käsitystä mikä vaatekokoni oli ja milloin jokin vaate oli päälläni sopiva.

Miten ihmeessä minä voisin ikinä sopia mihinkään järjestelmään? Toden totta, järjestelmiksi niitä kutsutaan, mylleröimisestä asti. Les Mills, firma, joka tätä nykyä hallitsee kuntokeskuksia tavaramerkkirekisteröidyillä jumppaohjelmillaan, puhuu markkinoinnissaan paitsi järjestelmästä, myös kokonaisvaltaisesta ratkaisusta.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, aikaisemmin tässä lehdessä hiihtämistä analysoinut Samuli Knuuti piirtää Facebook-päivityksessään melankolista kuvaa yleisurheilusta: ”Jotain lumoavaa on näissä heinäkuisissa suomalaisissa yleisurheilukisoissa. Kolmen tunnin aikana ehtii tapahtua hyvin vähän, on hetkiä jolloin on hyvin vaikea edes päätellä että minkäänlaiset kisat ovat käynnissä, taivaanrannassa on aina jylhiä pilviä joista irtoaa sade pilaamaan illan odotetuin kisa eli keihäskilpailu. Nuoria, traagisen kauniita ihmisiä pilaamassa vetreimmät ikävuotensa juoksemalla vaikka 1500 metrillä aikaa, jolla ei pääse maailmantilastoissa kuin pitkälle kolminumeroisille sijoille.”

Vertaan keskikesän uneliaita urheilukenttiä jumppasaleihin, joista subliimeja esteettisiä metaforia ei kerta kaikkiaan ole muodostettavissa. Toisin kuin murheellisimmillakaan yleisurheilukentillä, jumppasaleissa ei näy kumpupilviä, ei loppusuoraa eikä maalia, ei voittamisen mahdollisuutta, ei häivähdystäkään mistään maailmantilastoista. Jumppasaleissa ei ole nuoria, traagisen kauniita ihmisiä pilaamassa vetreimpiä ikävuosiaan. Ei todellakaan. Jumppasalit ovat kaukana traagisuuden tuolla puolen, muotoilen happamana.

Huomaan päivityksen keränneen ärhäköitäkin kommentteja. Eikö arvon kriitikon ”turhana” pitämä keskinkertainen urheileminen kuitenkin merkitse jotain urheilijoille itselleen, raivoaa kansa. No niinpä! Mutta te mielenne pahoittaneet jalon kilpailun promoottorit ette tiedä todellisesta turhuudesta yhtään mitään, ajattelen.

”Kisojen katsominen kotisohvalla yksin on samalla myös oman elämän valumista hukkaan, mikä tekee kokemuksesta hyvin katkeransuloisen”, Knuuti jatkaa. Vai niin. Kuvitellaanpa, että katsoisit yksin kotisohvallasi taltiointia jumppasalista. Millainen kokemus se olisi?

Sitä me emme tiedä, koska jumppasaleista ei ole olemassa taltiointeja, joita voisi katsoa televisiosta. Lähimmäksi jumppaa miellettävät julkiset lajit, kilpa-aerobic ja joukkuevoimistelu, ovat valovuosien päässä.

Sotilaiden harjoitteista ja naisvoimistelusta Jane Fondan kautta nykymuotoonsa kehittynyt jumppa eli ohjattu ryhmäliikunta on Tilastokeskuksen tuoreimman vapaa-aikatutkimuksen mukaan kävelyn, epämääräisen ”kotona tehtävä harjoittelu” -kaatoluokan, uinnin ja kuntosaliharjoittelun jälkeen suomalaisten naisten viidenneksi yleisin vapaa-ajan liikuntamuoto. Julkisuudessa se ei kuitenkaan juuri näy. Helsingin Sanomat julkaisi kesällä 2019 Hyvä treeni -liikuntaoppaan, jossa mainitaan muun muassa vuorikiipeily, baletti, taekwondo, ratsastus, cheerleading, juoksu, maraton, polkujuoksu, porrasjuoksu, juoksumattoharjoittelu, kävely, kehonpainoharjoittelu, crossfit, triathlon, uinti, alppihiihto, pyöräily, kuntopyöräily, jooga, vaellus, intervalliharjoittelu, kehonrakennus, kuntosaliharjoittelu, dynaaminen venyttely, fitness snacking ja vahvamiesurheilu. Sana jumppa esiintyy 115-sivuisessa liikuntalehdessä kolme kertaa, mutta sanalla ei viitata liikuntalajiin, jota voi harrastaa. Ryhmäliikunta mainitaan kerran, sekin vain sivulauseessa.

Facebookista löytyy kaksi jumppa-aiheista ryhmää, Maskusta (82 jäsentä) ja Jalasjoelta (40 jäsentä). Hömppäfeminismiryhmässä joku sentään on keväällä 2018 avannut jumppa-aiheisen keskustelun: ”Mua on alkanut ärsyttämään sana jumppa ja miten siihen suhtaudutaan. Itellä on mielikuva, että se on jotain kevyttä, naisellista ja hupaisaa, jota ei arvosteta niin paljon kuin muita liikuntamuotoja.” Joku kommentoi: ”Se on sanana aika karsea ja tuo mieleen just sellaisen semikoomisen puuhastelun.” Seuraava avautuu, että tästä syystä hän on alkanut kutsua kaikkea ryhmäliikuntaa, mukaan lukien taistelulajit, jumpaksi. ”Mä myös.” ”Sama.”

Kun kysyn äidiltä, tuliko Elottarille koskaan hiki, hän menee hassun näköiseksi. Ei siinä kyllä pääasiallisesti siitä ollut kysymys, hän kuittaa.

Facebook-keskustelu jatkuu: ”Pienenä kävin äitin kanssa naisvoimistelijoiden ’akkajumpassa’ ja mielikuvat ilmaisuun liittyen kumpuavat sieltä. Että ymmärrän kyllä tuon alkuperäisen pointin. Naisten suusta: ’En mä sillai mitään harrasta, mitä nyt käyn tuolla jumpassa.’ Joka siis yleensä oli hurjan rankkaa liikuntaa.”

Naisvoimistelunäytösten jälkeen jumpan julkikuvaa on varmaan eniten muokannut Eeva Luukkosen ja Anne Sällylän Iltajumppa, 1980-luvun tv-klassikko. Ohjelmalla oli miljoonayleisö, mutta epäilen, että sitä katsottiin samasta syystä kuin naisvoimisteluesityksiäkin, ikkunana johonkin oletettuun naisten maailmaan. Iltajumpassa nähtiin koko perheen tonttujumppaa, äitiysjumppaa ja iloisia hymyjä. Hömppäfeminismiryhmän keskustelun viimeinen kommentoija kiteyttää sukupuolittuneisuuden: ”Poikani närkästyi, kun sanoin hänen treenipulloaan jumppapulloksi. Mikset sano vain juomapullo?”

Tv-julkisuutta ei enää ole. Kun ei ole kuvia, ei tarvitse hymyillä ja voi alkaa urheilla. Minun tuntemani jumppa on raskasta puuhaa.

Elämä ulkoisia ulottuvuuksiaan ymmärtämättömänä kummajaisena kävi vaikeaksi. 24-vuotiaana päätin, että henkeni ansaitsee fyysisen olemuksen. En muistanut, mitä muuta liikuntaa on olemassa, joten suunnistin latenttien naisvoimistelugeenieni johdattamana lähimpään jumppasaliin Itäkeskukseen. Paikkaa pyöritti Erkki ”Kiki” Ruoho, entinen kansallisen tason kehonrakentaja, jolta sain yksinkertaisen ohjeen: energiansaanti tarkalleen 1 400 kilokaloria päivässä. Yhtenä päivänä viikossa saat syödä mitä haluat niin paljon kuin haluat. Jumppaa ja voimaharjoittelua kuutena päivänä viikossa.

Elämänohje tuntui helpottavalta. Se oli selvästi tarkoitettu ihmisille, sellaisille joilla on ruumis, joka toimii kaikilla suunnilleen samalla tavalla. Tunsin, että ohjeen avulla minullakin voisi olla mahdollisuus liittyä järjestelmään. Marssin urheiluvälineliikkeeseen ja ostin ensimmäisen löytämäni kokomustan urheiluvaatteen sekä mahdollisimman gootahtavat urheilukengät. Sitten aloin noudattaa Kikin ohjetta.

Siihen aikaan, 1990-luvun puolivälissä, jumppaa kutsuttiin yleisesti aerobiciksi. Varasin elämäni ensimmäiseksi jumppatunniksi raskaimman version, body aerobicin. Ohjaajani oli Kikka Repka, pitkäjäseninen nainen, jonka vankka ammattitaito näkyi ja kuului kaikessa. Kikka komensi mikrofoniin: Kanta peppuun! Kahdeksan! Askel-polvi! Kahdeksan! V-askel oikea! Kahdeksan! Grapevine oikea!

Grapevine? Apua! Grapevine eli sivuristiaskel, helpon aerobicin ikiaikainen peruskuvio. Oikea jalka oikealle, vasen jalka ristiin taakse, oikea jalka oikealle, vasen viereen. Ja takaisin: vasen vasemmalle, oikea ristiin, vasen vasemmalle, oikea viereen.

Huomaan, että nyt katson tuolloista itseäni melkein hellästi. Siellä minä ressukka menen jalkoineni. Peilistä näen, että salillinen kirkasvärisiä naisia liikkuu nopeasti samaan suuntaan kuin kalaparvi ja musta hahmoni huojuu heidän keskellään. En lainkaan ymmärrä Kikka Repkan puhetta, mutta tajuan, että nyt on vain purtava hampaat yhteen ja selviydyttävä. Niin minä pinnistin kaiken älyni, koordinaationi ja voimani äärimmilleen ja opin. Opin vieläpä nopeasti, ja olin siitä vilpittömän hämmästynyt. Minä, joka olin aina ollut viimeinen.

Ja sitten lihaskunto-osuuteen. Salillinen naisia laskeutui kontalleen jumppapatjoille ja laski päänsä tottelevaisina alas, ja Kikka Repkan tasainen, kantava ääni kuulutti polven nostoja sivulle ja jalan nostoja taakse, pumppaa, pumppaa, kahdeksan, seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi. Minä, viimeinen, löysin itsestäni pakaralihakset.

Kun aikani kyykkäsin, huomasin että lihaksia oli reisissäkin. Punnertamalla löysin sellaisia rinnastani ja tuhansilla perusnostoilla lopulta myös vatsastani. Tuhat, 999, 998, 997, 996.

Kun laskee kaiken, koko olemassaolo hidastuu ja typistyy. Yhdessä xylitol-purukumityynyssä on seitsemän kilokaloria. Laskin, että voisin päivässä syödä joko 200 palaa purkkaa tai vaihtoehtoisesti kaksi pussillista sipsejä tai 14–20 perunaa. Kalorien laskemisessa kehityin pian nopeaksi ja tarkaksi, ja muistan ruoka-aineiden kalorimäärät vieläkin. Luultavasti muistan ne lopun ikääni.

Vielä äskenkin, kun leikkasin voileivän päälle kurkkua: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi viipaletta.

Kuntokeskuksesta tuli elämäni keskipiste. Kiki päivysti usein vastaanottotiskinsä takana ja kommentoi edistymistäni kun kuljin ohi. Edistyminen tuntui abstraktiolta, josta ei saanut otetta. Kikin lisäksi ainoat edistymisen mittaamisen välineet olivat peili ja vaaka. Peilistä ei ollut hyötyä, koska uusi peilikuva pyyhki aina vanhan pois ja ideaali vaikutti aina yhtä kaukaiselta. Vaa’asta oli enemmän apua, mutta sekin jumitti. Numerot pienenivät käsittämättömän hitaasti. Yksi, kaksi, yksi, kaksi. Yksi eteen, kaksi taakse. Kuukautiset lakkasivat tulemasta.

Sitten yhden kerran Kiki vietti kehonrakentajakavereidensa kanssa ruokapäivää kuntokeskuksen eteisessä ja mössötti donitsilaatikkokeon takaa suu täynnä pullaa: Sähän alat näyttää aika hyvältä! Katsoin epäuskoisena jumppasalin peiliin. Näyttää hyvältä? Olenko siis edistynyt? Mitä se tarkoittaa? Tapauksessani kai sitä, että olin pikku hiljaa polttanut itsestäni pois rasvan ja tiesin täsmälleen, että vaatekokoni oli 34.

On heinäkuu ja olen täällä taas. Kyykkään. Olen kyykännyt itähelsinkiläisen urheilutalon jumppasalissa tuhansia kertoja. Kikin kuntokeskuksen jälkeen olen jumpannut ainakin Motivuksessa, Baras-kuntokeskuksessa, yliopistokampuksella Lontoossa ja Keho & Mielen tunneilla ympäri Helsinkiä. Joskus 2000-luvun alussa Itä-Helsingissä toimi yksityinen ohjaaja nimeltään Satu, joka kutsui jumppiaan nimillä Rääkki ja Sikarääkki. Olin vakioasiakas.

On ollut töitä, tutkintoja, synnytyksiä. On ollut muuttoja, eroja ja epäjatkuvuuskohtia. Kaikki muuttuu, jumppa pysyy. Enää en edisty, mutta jos en pitäisi tapaa yllä, olemassaoloni lakkaisi. Steppiä, zumbaa, dancea, corea, gymstickiä, bodypumpia. Vakiojumppani nimi on tällä hetkellä FIX. Se on Helsingin kaupungin urheilutalojen perusjumppa. FIX-tunnit ovat kunkin ohjaajan ammattimaisesti suunnittelemia, vähävälineisiä, jouhevia ja aina täynnä. Paikoista taistellaan, salissa on oltava kymmenen minuuttia ennen tunnin alkua tai joku riistää fiksisi.

Tuntien nimet vaihtuvat mutta perusasia pysyy samana. Asia on polvenveto, luisteluhyppy ja kanta peppuun. Asia on valurautapainot, harjanvarret ja Etolan paksut kumilenksut. Kylkilankut, punnerrukset, hauiskäännöt, pystysoudut, vipunostot, jalkakyykyt. Pakahtuminen, pisto, polte, kipu. Mitä enemmän, sitä enemmän, kuten nykyisellä pääkyykyttäjälläni Heidillä on tapana todeta.

Kyykkään, kyykkään. Vakiotyypit olivat täällä eilen ja he ovat täällä tänään. Jotkut näistä naisista ovat täällä joka ikinen kerta kun tulen tänne. Olenko minä jonkun mielestä vakiotyyppi? Eikö tuolla ole muuta elämää? Nukkuuko tuo täällä? Vakiotyypit ovat keskimääräisen näköisiä ja kokoisia, normaalisti pukeutuneita ihmisiä, jotka eivät herättäisi huomiota missään. Tuossa tuokin pumppaa naama irvessä, varmaan opettaja, vähän pyylevä. Tavallinen.

Kaiken urheilun on sanottu sublimoivan seksiä. Niin varmaan onkin, ainakin urheiluun liittyvässä markkinointikuvastossa. Mutta urheilu itsessään on epäsubliimia ja epäesteettistä.

Ai että! Lankkuun, hyppy. Lankkuun, hyppy. Jumppa on varmasti se urheilu, jonka seksinsublimointi onnistuu huonoiten. Eilen tulin tänne ja huomasin vasta salin ovella unohtaneeni paidan. Jumppasin sitten pelkissä urheiluliiveissä. En usko, että sillä on mitään väliä. Tämä ei ole poseeraus- eikä välineurheilua, toisin kuin asioista tietämättömät usein luulevat. Minulla on 23 vuoden aikana ollut kolmet jumppakengät. Jos joskus aikojen alussa olinkin hyvin pukeutunut, rasvaton aerobic-beibe, nyt en ole. Olen elämässään perusteellisesti kyykännyt hyvä työihminen.

Seksi, niin. Eihän siitä ole kuin muutamia vuosikymmeniä, kun hyvä työihmisyys oli vielä tärkeä parinvalintakriteeri. Jumpan suhteen ajatus seksin sublimoimisesta tuntuu epärelevantilta tai ainakin väärin muotoillulta. Kyllähän täälläkin toki twerkataan, kaikkialla twerkataan. Kaikkien mutsi twerkkaa. Meidän versiomme vaikeasta tanssista on kuitenkin alkeellinen ja hikinen. Oikea twerkkaus tihkuu seksiä ja on hyvin visuaalista, mutta oikeissa harjoitussaleissa on vain naisia. Tähän saliin miehet saavat tulla ja tulevatkin joskus. Eivät todellakaan katsomaan vaan urheilemaan.

Ehkä sekin on yksi syy siihen, että harrastan juuri tätä näkymätöntä lajia. Suhteeni urheiluun on yhtä yksinkertainen kuin suhteeni seksiin. En jaksa katsoa mutta harrastan mielelläni itse.

Mies jumppasalissa ei herätä seksuaalisia ajatuksia, mutta jotkut jumppatunnille tulevat miehet aiheuttavat tervettä vahingoniloa ja myötähäpeää. Minua ilahduttaa huomata, miten yhden mieslajin edustajien hymy hyytyy jossain tunnin puolivälin kohdalla, kun he huomaavat, että homma käy raskaaksi ja apua, tuollakin mummolla on samat käsipainot. Hauskoja ovat myös vaimontuomat hilipati-miehet, jotka tekevät liikkeet aivan pieleen, huitovat ojentajia kyynärpäät levällään ja lankuttavat pylly iloisesti pystyssä. En kadehdi vaimoja, kun hilipati-miehet tunnin jälkeen hihkuvat että eihän se tuntunut missään. Oi voi, Rami, eiväthän ne liikkeet tehoa jos ei niitä tehdä oikein, eivät vaimot varmaankaan silloin sano, ja ymmärrän sen.

No niin. Ai jumalauta! Yksi, kaksi, yksi, kaksi! Mitä musiikkia, kauheaa! The shape of you! Kau-he-aa! En tietäisi listapopista mitään ilman jumppaa! Mä en haluu kuolla tänä yönä! Onneksi on jumppa! Muuten saisin elää ilman tätäkin musiikkiesitystä! Kyllä täällä tarkenee!

Jumppamusiikki on keskimäärin niin hyytävää, että siitä aiheesta voisi kirjoittaa toisen esseen. Mutta joskus, joskus jumppasaliin osuu ohut valonsäde taivaasta ja kaiuttimista alkaa tulvia jotain muuta. TNT! Oi! Oi! Oi! Aaaaargh! Firestarter! I just can’t get enough! En käsitä, mikseivät kaikki ohjaajat soita aina kunnollista musiikkia tai edes joskus jotain yllättävää, vaikka Elvis Costelloa tai Proclaimersia. Miten monta täydellistä raivojumppabiisiä olisikaan esimerkiksi Nina Simonen tuotannossa! Mississippi Goddam! Soittakaa, soittakaa! Kyllä minä nousen täältä istumaan, raskausaikana tulleesta vatsalihasten erkaumasta huolimatta nousen kahdeksan, seitsemän, kuusi, saatana!

Huh. Loppu. Liukenen hikiläikkään satojen jumppaajien kuluttamalle patjanriekaleelle ja venytän raajojani niin kuin käsketään, kuuntelen mitä vain, teen mitä vain, olen tyhjä ja nimetön.

Jumppien ja välineiden vaihtuvilla nimillä ei ole väliä, eikä harrastus näy julkisissa keskusteluissa. Samanlainen näkymättömyys vallitsee tietenkin myös jumppaajien ”keskuudessa”. Panen sanan lainausmerkkeihin, koska mitään keskuutta ei ole. Eikä keskustelua. Jumppasaliin tullessa ei erityisemmin tervehditä. En ole koskaan tiennyt yhdenkään kanssajumppaajani nimeä, ellei se ole tullut tietooni jotain muuta kautta. Jumppaajilla ei ole joukkosubjektia, ei mitään meitä, ja siksi jumpan nimittäminen ryhmäliikunnaksi on vähän huvittavaa. En katso peilistä itseäni, mutta en katso myöskään ketään toista. Tarkennan katseen johonkin itseni ja peilin väliin niin, että näen suunnilleen, liikunko oikeaan suuntaan. Välttelen kosketusta ja törmäyksiä. Jumpassa vallitsee näennäinen yhteisöttömyys.

Jumpan asema, tai asemattomuus, julkisessa sfäärissä on kiinnostava. Ehkä sanalla ”jumppa” on jokin ruma feminiininen laahus, josta voimme syyttää äitiä, Elli Björksténiä, Hilma Jalkasta ja Mirjam Viippolaa. Ehkäpä jos kaikki alkaisivat käyttää jumpasta sanaa ”treeni”, Suomen miehet rientäisivät harrastamaan kuntoliikuntaa ja voimaharjoittelua. Naisethan ovat niitä harrastaneet koko ajan kenenkään huomaamatta.

Rumaan feminiiniseen laahukseen liittyy iso kysymys misogyniasta itsessä. Tuo sanapari jäi soimaan mieleeni taannoisesta Leea Klemolan haastattelusta, jossa hän mainitsi tutkivansa omaa naisvihaansa. Sitähän minussa on, olen kasvanut siihen, kuten koko ikäluokkani enemmän tai vähemmän. Naisten puuhastelu on aina ollut niin automaattisesti vähempiarvoista kuin miesten kunnolliset toimet, että siitä pois oppijalle tämän jutun kirjoittaminenkin muodostuu harjoitukseksi: jumppa on arvokasta, yks, kaks, yks, kaks.

Eikä misogynia katoa minusta jumppaamalla. Kun rääkkään itseäni henkihieveriin, voin samalla pohdiskella sitä, miten paljon ihmisen ylipäänsä pitää vihata itseään ja miten paljon se liittyy sukupuoleen.

Näennäinen yhteisöttömyys on myös varmaankin jonkinlainen itsemisogyyninen ansa. Jumppaaja tunnistaa jumppaajan mutta ei välttämättä tervehdi ihmistä, jonka kanssa on jumpannut samassa salissa vuosia. Näennäisen yhteisöttömyyden takana on pinnanalainen yhteisö, jonka salainen tunnussana olisi varmaan ”sinäkin, plääh”. Tämä itsekehitelty itsearvostuksen puute on kaikessa itsestäänselvyydessään haalean turhauttavaa.

”Haluan kysyä, miten jokin niin monimutkainen asia kuin sukupuolivaltarakenteita huojuttava seksuaalinen ilmaisunvapaus voi parhaiten toteutua #metoon jälkeisessä maailmassa. Haluan löytää sellaisen tavan puhua, jossa nämä kaksi näennäisesti etäistä ilmiötä, twerkkauksen ja dancehall queenstylen kaltainen häpeämätön seksuaalissävytteinen hauskanpito ja #metoon aikaansaama keskustelu sukupuoli­valtarakenteiden rikkomisesta, nähdään osana samaa murrosta: naisten tilanottona, astumisena esille.”

Riikka Pulkkisen kysymyksenasettelu on hyvä ja ajankohtainen. Ajatuksen naisten tilanotosta voi liittää paitsi metoohon ja twerkkaamiseen, myös jumppaan. Twerkkaaminen totisesti näkyy, mutta kun puhutaan valtarakenteista, on aina syytä muistaa puhua myös siitä, mikä puuttuu kuvasta kokonaan. Ja usein käy niin, että parhaiten piiloutuu se, mikä asettuu keskelle kaikkea.

He ovat keskikokoisia. Heitä on bussipysäkeillä ja metrolaitureilla. Heillä on asiallinen tukka, silmälasit ja selkäreppu.

He ovat väkivahvoja ja lannistumattomia.

Salaisuus on paljastettu.