Orja pyyhkii lapsesi pulpetin

Ihan ensiksi voin mainita, ettei mua ole vituttanut kuin yks ainut kerta. Se oli silloin, kun astuimme moottorista maihin Inkerin rantaan. Nyt on kulunut puoli vuotta, eikä vieläkään ole lakannut vituttamasta. Suomesta Neuvostoliittoon loikannut ”joku Toikka” purki pettymystään joulukuussa 1932 kotiin Helsinkiin lähettämässään kirjeessä. ”Työläisten Eldoradoon” paremman elämän perässä lähtenyt Toikka oli päätynyt Svirstroin patotyömaalle, jossa töitä paiskittiin orjuutta muistuttavissa oloissa nälkää nähden.

Kirjeet ovat osa Kansallisarkiston tutkimushanketta, jossa selvitettiin tuhansien Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtaloja. Materiaalista on koottu myös Elli Salon Kansallisteatteriin kirjoittama näytelmä Muistopäivä, joka seuraa Helsingistä veneellä lähtevän siirtolaisjoukon traagista matkaa.

Keskeinen havainto on, että toisin kuin pitkään ajateltiin, valtaosa itärajan ylittäneistä ei ollut tulenpalavia kommunisteja, vaan kurjia oloja paenneita, tavallisia suomalaisia.

Näyttämöllä keikkuvaa venettä katsoessa ajatukset kääntyvät tarkoituksella nykyaikaan ja Välimeren yli pyrkiviin siirtolaisiin. Näytelmässä suomalaisten vähäinen omaisuus katoaa matkan varrella lantti ja koru kerrallaan hyväksikäyttäjien taskuihin.

Samaan tapaan nykyisin siirtolaiset rosvotaan puille paljaille salakuljettajien toimesta – usein jo ennen lähtöä. Perillä Eurooppa osoittautuu monelle samanlaiseksi pettymykseksi kuin Neuvosto-Venäjä vajaa sata vuotta sitten.

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen paljastaa kirjassaan Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus), kuinka yleistä ja laajaa siirtolaisten hyväksikäyttö myös meillä on. Orjuudesta puhuminen ei ole liioittelua vaan perusteltua.

Tavalliseen tarinaan kuuluu, että Suomeen pääsevä joutuu maksamaan jopa tuhansien eurojen kynnysrahan työpaikastaan ja kohtuuttoman suuria ”kuluja”. Kun rahaa ei ole, hoidetaan maksu palkatonta työtä tekemällä.

Kirjassa kuvaillaan, kuinka velkaantuneet siirtolaiset ovat raataneet jopa vuosien ajan lähes kellon ympäri esimerkiksi ravintoloiden keittiöissä tai siivoojina. Espoolaisen koulun käytäviä ja kauppakeskuksia ovat lakaisseet oikeasti nälkää näkevät ja hengenhädässä olevat ihmiset. Osa orjuutetuista on päätynyt itsemurhaan, vielä u­seampi on menettänyt terveytensä, omaisuutensa ja tulevaisuutensa kotimaassaan.

Viime aikoina ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttötapauksia on paljastunut ravintoloiden, siivousalan ja marjayritysten lisäksi esimerkiksi kansallisiin ylpeyksiin kuuluvilta telakoilta ja metsänhoidosta. Poliisi on ollut ilmiön edessä voimaton tai haluton puuttumaan siihen.

Suomalainen yhteiskunta ei enää toimisi ilman ulkomaista halpatyövoimaa – aivan kuten Neuvostoliitto oli riippuvainen vankileirien saaristostaan.

Tuhansien suomalaisloikkarien kohtaloksi tuli kuolla Stalinin suuren terrorin teloituksissa. Miljoonia ihmishenkiä vaatinut aika on oma synkkä lukunsa ihmiskunnan historiassa. Jokainen yksittäinen elämäntarina ja koettu vääryys on silti oma, ihmiselämän kokoinen tragediansa – ja on sitä myös tänä päivänä.

Suomessa tehdään kaiken aikaa töitä orjuutta muistuttavissa olosuhteissa. Ehkä joku tekee joskus näytelmän myös näistä kokemuksista.