Sata vuotta sitten Pariisissa Suomesta tuli yleisurheilun ihmemaa, vuonna 2024 kaikki on toisin – 3 pointtia olympialiikkeestä

Vuoden 1924 perintö

Pariisin olympialaiset 1924 olivat Suomen huippu-urheilulle kaikkien aikojen kisat.

Paavo Nurmi ja Ville Ritola olivat kisojen kaksi suurinta mitalirohmua, ja Suomen mitalisaalis nousi käsittämättömään saldoon: 14 kultaa, 13 hopeaa ja kymmenen pronssia. Vain Yhdysvallat oli mitalitaulukossa edellä.

Ei ihme, että kisojen yleisurheilutapahtumia isännöineen Colombes’n kunnan keskeinen katu on vieläkin nimetty suomalaisten kaduksi.

Näissä kisoissa Paavo Nurmi teki itsestään yhden kaikkien aikojen urheilijoista. Samalla hän nousi juuri itsenäistyneen kansakunnan ylivoimaisesti tunnetuimmaksi ihmiseksi maailmalla, Suomi-brändäyksen tärkeimmäksi hahmoksi.

Pariisin kisoista tuli koko suomalaiselle huippu-urheilulle kokemus, joka jätti sen olemukseen, sisältöihin ja arvostuksiin perinnön, joka ohjasi suomalaista tapaa nähdä huippu-urheilu koko 1900-luvun.

Pariisin kisoissa tuli konkretiaksi ajatus siitä, että Suomi on erityisesti yleisurheilun suurvalta. Samalla oivallettiin, miten tärkeä rooli urheilumenestyksellä oli Suomi-kuvan rakentamisessa. Elettiin aikaa, jolloin Suomen valtiollinen itsenäisyys oli nuori ja maailmalla vähän tunnettu. Oli suorastaan turvallisuuspoliittinen tehtävä lisätä tätä tunnettuutta. Mitä useampi tiesi maailmalla itsenäisyydestä, sitä vaikeampi sitä oli kenenkään yrittää kiistää.

Näin urheilumenestykselle tuli Suomessa urheilua suurempiakin merkityksiä, mikä tuli näkymään vakavassa tavassa suhtautua erilaisiin arvokisareissuihin isänmaallisena tehtävänä aina meidän päiviimme asti. Yhä edelleen mistä tahansa yksittäisestä lajista tullut satunnainen olympiamitali vaikuttaa hämmentävän isosti siihen, mi- ten koemme huippu-urheilumme tilan.

Pariisin 1924 kokemusten jälkeen olympiamenestys asettui suomalaisen huippu-urheilun tärkeimmäksi päämääräksi. Se ohjasi panostamaan lajeihin, joissa olympiamenestystä oli saatavissa. Se korosti yksilölajien merkitystä ja arvostusta – ja ohjasi vuosikymmeniksi eteenpäin suhtautumaan joukkuelajeihin yliolkaisesti.

Moni asia olisi urheiluperinteessämme toisin, jos vuoden 1924 olympialaisia ja niiden poikkeuksellista menestyshuumaa ei olisi koettu.

Myös koko olympialiike pääsi vuoden 1924 Pariisin kisoissa jaloilleen. Maailmansodan kauhut jäivät lopullisesti taakse, kisojen formaatti vakioitui. Olympialaisten merkitys kansainvälisen urheilun ykköstuotteena alkoi vahvistua uskottavaksi todellisuudeksi.

Olympialiike otti juuri Pariisissa sen olemuksen ja sisällön, johon noja- ten se alkoi kasvaa koko ajan suuremmaksi, näkyvämmäksi ja merkittävämmäksi.

Suomi ei enää kiinnosta

Kun suomalainen huippu-urheilu palaa vuosisadan takaisten suurtekojensa kaupunkiin, moni asia on toisin.

Siinä missä Suomi oli vuosisata sitten olympiaurheilun ihmemaa, on nykyinen rooli olympialaisten arkitodellisuudessa marginaalinen. Vaikka olympiakisat ovat Suomessa huippuseurattua viihdettä ja vaikka jokainen mitali on ison mediakohinan aihe, suomalaisten globaali merkitys lähestyy nollaa.

Suomella ei ole yhdessäkään olympialajissa urheilijaa, joka pysäyttäisi muun urheilumaailman katseet.

Samalla suomalaisten omassa huippu-urheilussa on tapahtumassa iso käänne. Vaikka olympialaiset kiinnostavat yhä, on suomalainen huippu-urheilu kokenut muodonmuutoksen 2000-luvun ensimmäisen neljänneksen aikana. Vuosisata sitten syntynyt perinteinen tapa hahmottaa huippu-urheilun olemusta, merkitystä ja lajivalikoimaa laulaa Pariisin olympiareissulla joutsenlauluaan.

Jääkiekko, jalkapallo, koripallo, lentopallo, salibandy. NBA, NHL, tennis, golf. Moottoriurheilu. Suomen huippu-urheilun lajikartta on mennyt yhä kauemmas perinteisestä olympiafokuksesta. Se, että Lukas Hradecky nosteli Bundesliiga-mestarin kapteenina mestaruuslautasta ja Saksan cup-kannua, on kansainväliseltä merkitykseltään ja näkyvyydeltä aivan eri luokan teko kuin mikään mitä suomalaiset saavat aikaan vuoden 2024 Pariisin olympialaisissa.

Hieman laajemmin katsottuna koko 2000-luvun tunnetuin suomalainen maailmalla on ollut Kimi Räikkönen – ja viime vuosina kovimmassa näkyvyysnosteessa ollut urheilijanimi on Lauri Markkanen.

Toki perinteiset käsitykset elävät sitkeinä. Suomen urheilukeskustelua leimaa yhä kaiken näkeminen olympiamitalitaulukoiden kautta. Tätä on omiaan vahvistamaan se, että koko edustusurheilun johtajuus on muodollisesti organisoitu Olympiakomitean johdettavaksi, mutta tämäkin perinteinen ajatusjumi on hiljalleen hajoamassa.

Suomen huippu-urheilu on monin tavoin päivittämässä identiteettiään, sisältöjään, arvostuksiaan ja merkityksiään. Lajivalikoima muuttuu. Merkitys maabrändäyksen välineenä vähenee. Keskitytään yhä enemmän eri lajien arkitoimintaan, hehkutetaan yhä vähemmän mitään sen isompaa paatosta. Huippu-urheilun tilaa opetellaan näkemään muillakin perusteilla kuin yksittäisten olympiamitalien määrillä, myös perinteisten olympialajien sisällä.

On kaunista, että muutos on tulossa yhä paljaammin näkyviin juuri nyt, kun suomalaiset palaavat olympiakaupunkiin, jossa vuosisadan elänyt sitkeä perinne nähdä urheilumme syntyi. Ympyrä sulkeutuu. Jotakin päättyy näihin kisoihin, uutta pääsee esiin.

Yhteisöllisyyden vaatimus korostuu

Olympialiike on myös muutospaineessa. Viime aikojen kisaisännyydet, suhtautuminen ihmisoikeuksiin ja kestävään kehitykseen sekä kaikkea päätöksentekoa leimaava kyyninen peruskulttuuri ovat johtaneet imagokriisiin ainakin perinteisissä olympiamaissa.

Toki juuri tässä näkyy Kansainvälisen olympiakomitean globaali perusolemus. Järjestössä ovat enemmistössä maat, joissa länsimaissa muodikkaat eettiset teemat eivät korostu. Kun lisäksi globaali talousdynamiikka tulee yhä selkeämmin näistä maista, ei läntisen maailman protestointi päätöksissä juuri näy.

KOK:n arkitodellisuus näyttää näin katsoen lohduttomalta, mutta se ei tarkoita, etteikö KOK seuraisi aikaansa. Olympialiikkeen menestyksen salaisuus kun on siinä, että se on osannut lukea ajan merkkejä ja liittoutua voimien kanssa, jotka ovat globaalin urheilun ympäristössä nosteessa.

Kyyninen suhtautuminen talousrealiteetteihin on osa tätä toimintaa, mutta KOK seuraa tarkasti myös sitä, minkälaiset lajit ovat globaalisti nosteessa ja millä perusteilla, motiiveilla ja merkityksillä urheilussa näkyy kasvua. On pysyttävä jyvällä siitä, minkälaista urheilua tarvitaan 2030-luvun maailmassa, jota muokkaa kiihtyvä digitalisaatio, kulttuurinen pirstaloituminen, urheilusta haettavien elämysten ja merkitysten muutos.

Urheilun maailmassa on jo nyt näkyvissä uusien lajien nousu sekä suhtautumistapa, jossa lajien ympärille rakentuvien yhteisöjen sosiaalinen liima on tärkeämpi talouslukujen tuottaja kuin mikään ennätystulos. Voi ennakoida, että tällä on jatkossa radikaali vaikutus siihen, mitä lajeja kisoissa nähdään ja millä formaatilla kisat toteutetaan.

Merkki muutoksesta on, että KOK päivitti kaikessa hiljaisuudessa ikiaikaisen mottonsa citius, altius, fortius ja lisäsi siihen sanan communis. Yhä pyritään nopeammin, korkeammin ja voimakkaammin, mutta tätä tehdään nyt yhdessä. Suomalaisessa urheilussa hellitty mielikuva suolla yksin rämpivästä hiljaisesta ja myyttisen introvertista sankarihahmosta ei ole KOK:n idea 2030-luvun sankarista. Sen aika oli 1924, ei enää.

Tulevaisuuden olympiasankari on kiihtyvän digitalisaation, tekoälyvallankumouksen ja muuttuvien sosiaalisten verkostojen risteyksissä luontevasti operoivien sekä yhteisöjä ympärilleen sitouttavien ihmisten maailman sankari.

KOK alkoi kasvaa kohti nykyistä loistoaan vuoden 1924 kisoissa. Näiden kisojen 100-vuotisjuhlan taustalla on jo käynnissä vanhan olympiaidean saattohoito ja uudeksi päivittämisen. Sitä ei ohjaa tarve eettisen koodin puhdistamiseen, vaan tuttu KOK-periaate: olympialiike menee aina sinne, missä talous parhaiten kasvaa.

Kirjoittaja on Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja, urheilun sekä muun yhteiskunnan välistä suhdetta tutkiva väitöskirjatutkija ja tietokirjailija.

Juttua muokattu 4.7.2024 kello 11:30: Korjattu väärä kuvateksti.