Suomessa on pakko pärjätä yksin, sanoo dokumentaristi Sami Kieksi, jolla oli itselläänkin rankka lapsuus

Miksi et myy ksaloleita? Miltä se tuntuu, että sun äiti on ilmeisesti käyttänyt kamaa kun hän odotti sua? Millaisia haaveita sulla on elämässä?

Tällaisia kysymyksiä dokumentintekijä Sami Kieksi kysyy uudessa sarjassaan 21-vuotiaalta nuorelta, joka on aloittanut huumeiden myynnin 14-vuotiaana. Kieksi – katso sinne, mihin et näe -sarja julkaistaan Ylen kanavilla ja Yle Areenassa tammikuussa 2025. Kieksi odottaa sen tiimoilta kiivasta keskustelua, ja kritiikkiäkin.

”Ihan varmasti tulee paskamyrsky siitä, että minkä takia tällaista pitää näyttää.”

Siihen Kieksillä on useampikin syy – ja osa niistä voi yllättää.

Sami Kieksi on 34-vuotias dokumentaristi, joka tunnetaan syrjään jääneiden nuorten äänitorvena. Kuluneen kymmenen vuoden aikana hän on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut seurantadokumentteja nuorista, joilla on kokemuksia muun muassa kiusaamisesta, vähävaraisuudesta, päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista.

Joulukuussa Ylellä julkaistaan Kieksin tuottama Asunnottomat, joka näyttää, miten asunnottomien suomalaisnuorten tarinoihin kietoutuu päihde- ja mielenterveysongelmia ja periytynyttä huono-osaisuutta.

Työstään Kieksi on saanut Venloja ja valtionpalkinnon. Syksyllä 2024 tasa-arvoasiain neuvottelukunta myönsi hänelle Miehen työ -palkinnon. Se nostaa esiin tahoja, jotka purkavat sukupuolinormeja ja edistävät tasa-arvoa miesten ja poikien näkökulmasta.

Rankat, yhteiskunnalliset aiheet ovat Kieksin työssä niin syvällä, että kevyempiin teemoihin olisi vaikea tarttua.

”En oo ihan varma, pystyisinkö saamaan niistä kiinni. Ehkä joku eettisesti ja hyvin tehty reality, joku ihan hömpänpömppä, voisi kiinnostaa, niin että saisi heittää aivot eri moodiin.”

Tätä tarkoitusta palvelee toisaalta Kieksin toinen työ. Dokumenttien lisäksi hän tuottaa risteilyjä. Vuonna 2016 perustamaansa Bailupaattia Kieksi kutsuu nykypäivän Goomiksi. Lokakuussa 2024 Bailupaatti veti kaksi peräkkäistä Turku-Tukholma-risteilyä Baltic Princessillä. Jos halusi osallistua kumpaankin, saattoi ostaa PsykoPaatti-lipun.

Bailupaatin rinnalle Kieksi on kehittänyt Iskelmäristeilyn, jota isännöivät Ilkka Vainio ja Viivi Pumpanen. Nettisivut ovat jo valmiina seuraavalle potentiaaliselle konseptille, joka kutsuisi laineille klassisen musiikin ystävät.

”Viihteen tekeminen on ollut tosi vapauttavaa. Nykyään, kun ikää on tullut enemmän, Iskelmäristeily on enemmän mun juttu kuin Bailupaatti. Nautin iskelmämusiikista.”

Yhteiskunnallisten dokumenttien tekijä Kieksistä tuli mutkan kautta. Tähän liittyy kiinteästi anonyymi keskustelupalsta Ylilauta.

Alkujaan Kieksi halusi lavalle tai kameran eteen. Kaksikymppisenä hän sai nimiroolit Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin produktioista. Kun uusia rooleja ei löytynyt, lähti Kieksi opiskelemaan mediatuotantoa. Valmistuttuaan hän sai kameramiehen paikan Yleisradiosta. Vapaa-ajallaan hän työsti omia ohjelmakonseptejaan, joista yksikään ei päätynyt tuotantoon.

Noina vuosina Kieksi myös perusti Blogbook-blogiportaalin, jolla bloggasivat muun muassa Sebastian Tynkkynen, Dan Koivulaakso, Martina Aitolehti ja Suomen tunnetuimpana vankikarkurina tunnettu Jan Jalutsi. Blogbookin kautta Kieksillä aukesi yhteys Ylilaudan perustajaan, Aleksi Kinnuseen. Tämän kanssa Kieksi kertoo noin kymmenen vuotta sitten käyneensä neuvotteluja siitä, että ostaisi Ylilaudan taustayhtiöstä puolet.

”Ylilautaa pidetään likakaivona, mutta näin, että sen kautta voitaisiin tavoittaa iso osa syrjään jääneistä nuorista miehistä. Oma näkemykseni oli, että jos ylläpidolle tuodaan kasvot, se vahvistaisi sitä, että ei olla mikään hämyinen mesta.”

Kieksi alkoi edustaa Ylilautaa julkisissa keskusteluissa ja järjestää sen käyttäjille miittejä eli kokoontumisia eri puolilla Suomea. Tätä kautta sai alkunsa myös kymmeniä tuhansia jäseniä kerännyt 3AM - Kolmelta aamuyöstä -Facebook-ryhmä, jonka Kieksi sittemmin lakkautti ryhmässä yltyneen kiusaamisen vuoksi.

Aktiivinen yhteys Ylilautaankin katkesi vuoden 2015 jälkeen. Kieksin mukaan tämä johtui siitä, että käsitykset laudan tulevaisuudesta menivät Kinnusen kanssa ristiin.

”Olisin halunnut ottaa yhteiskunnallisempaa roolia, mutta hän halusi pitää sen enemmän 4chanin tyyppisenä. Ehkä häntä myös alkoi ärsyttää, kun lauta henkilöityi liikaa minuun, mutta tää on vain mutua.”

Viime vuosina Ylilauta on ollut otsikoissa muun muassa väkivaltaa ihannoivan, rasistisen ja naisvihamielisen sisällön vuoksi. Sen Maltalle rekisteröity taustayhtiö on herättänyt kysymyksiä veronkierrosta ja muun muassa arpajaislain rikkomisesta sivuston lainvastaisen mainonnan vuoksi.

Osa laudan käyttäjistä mieltää Kieksin edelleen foorumin ylläpitäjäksi. Sekin käsitys on sitkeässä, että Kieksi itse asiassa olisi Sopsy-nimimerkillä tunnettu Aleksi Kinnunen.

”Mulle tulee edelleen puheluita kun laudalla joku ei toimi, tai jos siellä on jotain kiusaamista. En koe yhteyttäni Ylilautaan mitenkään riippana, vaan voin rehdisti edelleen sanoa, että olen ollut siinä mukana.”

Ylilaudan miiteissä, eli bileissä, baareissa ja jatkoilla Kieksi ajautui toistuvasti kuulemaan nuorten rajuja elämäntarinoita.

Kun Yleisradio vuonna 2015 lanseerasi pienrahoituksen mediaprojekteille, päätti Kieksi ammentaa näistä. Näin sai alkunsa Kieksin ensimmäinen oma dokumenttisarja, Some deep story, jota lopulta tilattiin seitsemän tuotantokautta.

”Aika pitkään häpesin niitä juttuja, mitä mulle itselleni on tapahtunut. Noina vuosina kuitenkin aloin ymmärtää, että ehkä mun tekijyys ja vahvuus tulee juuri mun omasta taustasta.”

Oma tausta onkin iso teema, josta Kieksi on tottunut puhumaan. Hän on kertonut televisio-, radio- ja lehtihaastatteluissa sekä podcasteissa avoimesti äitinsä alkoholi- ja mielenterveysongelmista sekä itsetuhoisuudesta, isänsä leukemiasta, kokemastaan koulukiusaamisesta ja väkivallasta.

Siitä, millaista on alakouluikäisenä huolehtia vaippaikäisistä pikkusisaruksista, kun äiti on kateissa, ja miettiä, pitäisikö itse hypätä parvekkeelta alas. Miten kiusatusta tulee kiusaaja, miten ulkopuolisuuden tunne ajaa huonoihin valintoihin ja piireihin. Viime vuosina hän on kertonut haastatteluissa siitäkin, miten oman lapsen vakava synnynnäinen sairaus on nostanut pintaan sitkeän kysymyksen siitä, miksi juuri itselle käy kerta toisensa jälkeen huonosti.

Kokemustensa ansiosta Kieksi ymmärtää haastateltaviaan. Hänkin on kokenut häpeää ja ulkopuolisuuden tunnetta, joita esimerkiksi vähävaraisuuteen tai päihderiippuvuuteen helposti liittyy.

Lisäksi hän tunnistaa kohteissaan näyttämisen halun.

”Olen itsekin liian monta kertaa joutunut kuulemaan sitä, että susta ei tuu mitään. Noi kommentit on mulle vain bensaa liekkeihin, ja mussa herää vihan kautta se, että jumalauta mä näytän teille.”

Tätä uusi tammikuussa alkava Kieksi-sarjakin osaltaan tekee. Esittelytekstissään se lupaa näyttää asioita, joita ihmiset eivät uskalla tai halua nähdä. Sarjan Nuoret diilerit -jaksossa tämä tarkoittaa sitä, että kamera kuvaa läheltä, kun kommandopipoon pukeutunut mies leipoo amfetamiinia ja annostelee sen minigrip-pusseihin. Kieksi kysyy huumeiden hinnoista ja katteista, ja seuraa vierestä, kun tavara vaihtaa omistajaa.

Kieksin mukaan tällaisia asioita ei haluta nykymediassa näyttää. Syy on hänen mukaansa mielensä pahoittamisen kulttuurissa.

”Me eletään sellaista aikaa, että vaikeista asioista ei haluta puhua. Ja jos joku jossain somessa pahoittaa mielensä jostain trailerista, niin pian meillä on kokonainen tv-kanava kyykyssä pahoittelemassa asiaa.”

Kieksi viittaa vuoden takaiseen kohuun, joka nousi, kun Maria Veitola haastatteli Veitola.doc-sarjansa toisen tuotantokauden jaksoon vankilassa katujengipomo Milan Jaffia. Sarjan trailerin perustella Veitolaa kritisoitiin siitä, että tämä oli antanut Jaffille puheenvuoron eikä hän kyseenalaistanut tätä haastattelussaan. Kohun myötä jaksoa ei esitetty lainkaan. Kieksi toimi ohjaajana ja toisena käsikirjoittajana Veitola.docin ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta painottaa, että ei osallistunut kohua herättäneen toisen kauden tuotantoon.

”En itsekään tiedä, millainen se jakso olisi ollut. Yleisesti olen huolissani siitä, miten sosiaalinen media vaikuttaa journalismiin. Jos asioista ei saa puhua eikä niitä saa näyttää, niin sittenhän me ei enää tiedetä, millaisia ilmiöitä pinnan alla on.”

Ylipäätään dokumentin tekijän tehtävä ei ole tuomita kohteidensa toimintaa, Kieksi sanoo.

”Dokumentintekijän ammattitaitoa on kohdata ihminen ihmisenä niin, että hänen on miellyttävä puhua ja vastata kysymyksiin. Silloin saa informaatiota, jota ei olisi muuten saatu, ja se on tärkeää yhteiskunnallista työtä.”

Tosin Kieksin dokumentit eivät ole vain yhteiskunnallisia. Kieksi etsii työllään vastauksia myös henkilökohtaisiin kysymyksiinsä.

Kieksi-sarjan ensimmäisessä jaksossa Kieksi jututtaa lapsia ja nuoria, joilla on kokemuksia lastensuojelusta. Samalla hän kertoo itsestään.

”Isäpuoli oli väkivaltainen, ja koin sen tilanteen niin, että voin suojella äitiä sillä, että olen näkemässä sen tilanteen, vaikka se tietenkään ei ole totta. Siksi en halunnut puhua siitä tilanteesta, ja sen takia moni asia jää piiloon, joiden pitäisi tulla esiin, koska lapset ei uskalla kertoa niistä. Jotenkin lapsi haluaa suojella omaa vanhempaa”, Kieksi kertoo sarjassaan.

Kieksin lastensuojelujakson näkökulmaksi on tuotannossa tietoisesti valittu se, miten lastensuojelu voi lasten ja nuorten elämässä olla pelastavakin palvelu. Katsojana vaikuttaa siltä, että Kieksi haluaa selvittää, miten hänelle itselleen olisi käynyt, tai mitä hän itse olisi kokenut, jos olisikin kertonut kotioloistaan ulkopuolisille.

Terapiassa hän ei ole menneisyyttään käsitellyt.

”En ole sitä vastaan, mutta en ole kokenut sille tarvetta, kun elämässäni on ollut muitakin ihmisiä, joille oon voinut puhua. Viime aikoina olen kyllä vakavasti harkinnut psykoterapiaa. Tietysti dokkaritkin on olleet mulle tietynlaista terapiaa. Muiden ihmisten elämien käsittely ja kuunteleminen on antanut mulle aika paljon.”

Suurimmat kysymykset liittyvät äitiin, Kieksi kertoo. Tätä hän kuvaa ristiriitaiseksi hahmoksi: yhtäältä rakastavaksi ja kannustavaksi, toisaalta vakavista mielenterveyshäiriöstä ja vaikeasta päihdeongelmasta kärsiväksi ja syyllistäväksikin hahmoksi.

”Se mua on varmaan eniten vaivannut, että mikä äidin käytöksessä on ok ja mikä ei.”

Viime vuosina Kieksi on kallistunut siihen, ettei äidin käytöstä kaikissa käänteissä tarvitse sietää.

”Aiemmin en uskaltanut olla hänelle vihainen, mutta isäksi tulemisen myötä oon alkanut ajatella, että hän on kuitenkin mun vanhempi, hän on aikuinen, eikä hänen kuulu käyttäytyä noin. Jonkinlainen raja siinä on tullut vastaan.”

Samaan Kieksi on kallistumassa myös syrjään joutuneiden ihmisten suhteen. Dokumenttiensa myötä hän on kuullut satoja synkkiä yksilötarinoita. Niiden taustalla hän tunnistaa ylisukupolvista huono-osaisuutta, jota ulkopuolisuuden kokemus ja nykyinen yksilökeskeinen kulttuuri vahvistavat.

”Osa ahdistuksesta ja mielenterveyden haasteista johtuu ihan varmasti tästä, että ollaan niin yksin. Suomessa jossain Lapissa on vielä säilynyt sitä, että voidaan mennä ovesta sisään koputtamatta ja pidetään naapurista huolta, mutta kyllä se yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys on meillä katoavaa kansanperinnettä. Suomessa on pakko pärjätä yksin.”

Samaan aikaan kohtaamiset esimerkiksi päihderiippuvaisten tai asunnottomien nuorten kanssa ovat herättäneet kysymyksiä siitä, miten pitkälle yksittäistä ihmistä täytyy auttaa.

”Jossain tulee vastaan se raja, missä auttaminen kääntyy näiden ongelmien mahdollistamiseksi. Ihmisten pitää myös katsoa peiliin ja miettiä, että minkä takia asiat menee niin kuin ne menee, ja mitä itse voisi tehdä eri tavalla, että asiat olisivat eri tavalla. Kaikkea ei voi sysätä yhteiskunnan vastuulle, vaan ihmisillä on myös vastuu omasta elämästä.”

Kieksi sanoo tunnistavansa ristiriidan siinä, ettei itsekään olisi elämässään päässyt tähän pisteeseen, ellei hänen tukenaan olisi kriittisillä hetkillä ollut ihmisiä, jotka ovat kannustaneet häntä eteenpäin. Kaikilla tällaisia ihmisiä ei ole.

”Mutta silti huomaan miettiväni, että kuinka pitkään pitää uskoa ja auttaa.”

Kieksi-sarjan Nuoret diilerit -jaksossa Kieksi hyvästelee 21-vuotiaan huumeita myyvän nuoren. Kohtaamisen jälkeen hän summaa tuntojaan katsojalle.

”Jotenkin aika haikee fiilis jäi tosta. Hän on kuitenkin tosi nuori, kakskymppinen, ja toi ulkopuolisuuden tunteen kokeminen on hyvin tuttua omastakin nuoruudesta, mitä se oli silloin. Toivottavasti hänellä menee elämässä kaikki hyvin ja hän lopettaa ton kaman myynnin jossain kohtaa, koska en usko että toi kovin pitkälle kantaa loppupeleissä kuitenkaan.”