Tiesitkö, että myös Suomen vesissä ui katkarapuja? Monet saksiniekat ovat runsastuvia vieraslajeja

Miksi joillakin eläimillä on sakset? Saksi on tarttumiseen erikoistunut eturaaja. Niitä löytyy etenkin ravuilta, hummereilta ja skorpioneilta – tai sellaisilta näyttäviltä lajeilta.

Eläimet käyttävät saksia tarttuessaan ruokaan, puolustautuessaan ja koloja kaivaessaan. Jotkin lajit miekkailevat saksillaan oikeudesta päästä parittelemaan.

Itämeren rantavedet ovat kuin elämän keidas, jossa kuhisee monenlaista pientä elämää. Itämeri tunnetaan mataluudestaan ja murtovedestään, ja sen rantavyöhykkeiltä löytyy runsaasti erilaisia pieneliöitä ja selkärangattomia.

Monet näistä eläimistä jäävät helposti huomaamatta, mutta tarkkasilmäinen rantojen mies tai nainen voi löytää pieniä selkärangattomia, jotka muodostavat perustan koko Itämeren ekosysteemille. Näitä eläimiä voi löytää kaislikoista, kivien alta, hiekasta ja rantakivikoista.

Monet saaristomme saksiniekat ovat vieraslajeja, eli ne ovat levinneet tänne ihmisen myötävaikutuksella.

Etenkin Suomenlahdella on paljon vieraslajeja, koska se on maailman vilkkaimmin liikennöityjä merialueita. Lisäksi Suomenlahden oma alkuperäislajisto on suhteellisen niukka, joten tulokkaat täyttävät helposti vapaan ekologisen lokeron.

Suurin osa Itämeren vieraslajeista kulkeutuu Suomeen laivojen mukana. Lisäksi kuka tahansa saattaa siirtää niitä tietämättään eteenpäin.

Kun laivat tyhjentävät painovesilastiaan, valtameriveden mukana Itämereen pääsee outoja eliöitä. Niistä monet eivät menesty, sillä Itämeri on vähäsuolainen ja muualta kulkeutuneet merenelävät ovat tottuneet tujumpiin suolapitoisuuksiin. Sitkeimmät lajit kuitenkin jäävät henkiin ja uhkaavat Itämeren alkuperäislajeja.

Itämeressä on tavattu toistasataa vieraslajia tai lajia, joiden alkuperä on epäselvä, Suomen merialueellakin kolmisenkymmentä.

Meren rantavesissä kärsivällisen kuvaajan linssiin saattaa tallentua vaikkapa taskurapu, katkarapu – tai sirokatkarapu, joka on viime vuosina eniten runsastuneita vieraslajejamme.

Sirokatkaravun luontainen levinneisyysalue ulottuu Mustaltamereltä ja Välimereltä Atlantille Euroopan ja Afrikan rannikoille. Pohjoisessa sitä esiintyy Norjassa ja Ruotsin länsirannikolla asti.

Sirokatkarapu havaittiin Suomen vesialueilla ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa Hangossa, jossa tämänkin jutun katkarapukuvat on otettu.

Viime vuosina laji on jatkanut leviämistään kohti itää. Vuonna 2010 sitä löydettiin Suomenlahden etelärannikolta Viron puolelta ja seuraavana vuonna Saaristomereltä. Havaintoja on myös Pernajan saaristosta.

Kotimaisen lajimme leväkatkaravun tapaan sirokatkarapu viihtyy matalassa rantavedessä kasvillisuuden kätköissä. Niitä pystyy havaitsemaan uintireissulla, jos katsoo tarkasti.

Vaikka sirokatkarapu on levinnyt laajasti, tähän mennessä sen ei ole havaittu syrjäyttäneen Suomen rannikolla muita lajeja tai merkittävästi muuttaneen täkäläistä ekosysteemiä. Eteläisellä Itämerellä se on kuitenkin jo syrjäyttänyt alkuperäisiä katkarapulajeja.

Katkaravut ovat äyriäisiä, jotka kuuluvat kymmenjalkaisten lahkoon. Katkaravuilla on keskiruumiissaan viisi paria kävelyjalkoja, ja niilläkin etumaiset raajat ovat kehittyneet saksiksi.

Katkaravuilla on useimmiten pitkät tuntosarvet, joiden tyvessä on levymäinen antennisuomu. Katkarapujen ruumis on pitkänomainen, hieman lieriömäinen ja sivuilta litistynyt.

Pyrstöosa on lihaksikas ja vahva. Selkäkilpi on pehmeä ja ohut, ja sen etureunassa on usein sarvimainen otsapiikki. Keskiruumiin jalat ovat hämähäkkimäisen ohuet, kun taas takaruumiissa olevan ravunpyrstön raajat ovat muokkautuneet uimajaloiksi.

Sirokatkaravulla raidat ovat selkeämmät ja voimakkaamman väriset kuin leväkatkaravulla, joka kuuluu alkuperäiseen lajistoomme. Sirokatkaravulla on sininen raita myös saksen tyvellä, mikä erottaa sen muista Itämeren katkaravuista.

Hietakatkarapu taas on pitkulainen ja kapea katkarapulaji, joka ui pohjan tuntumassa. Se kykenee vaihtamaan väriä alustansa mukaan. Hietakatkarapua käytetään myös ihmisravintona.

Liejutaskurapua havaittiin ensimmäisen kerran Naantalin edustalla vuonna 2009. Pohjois-Amerikan rantojen laji kulkeutui Suomeen ilmeisesti laivojen mukana. Nykyisin liejutaskurapua löytyy entistä laajemmalta alueelta: Saaristomerellä Turusta Kasnäsiin asti. Selkämerellä pohjoisin havainto on Uudestakaupungista.

Parisenttinen rapu taas on varsinainen suursyömäri. Se kilpailee ravinnosta katkarapujen ja siirojen kanssa. Toisaalta liejutaskurapu päätyy usein kalojen ruuaksi, mikä helpottaa ekologisen tasapainon löytymisessä.

Liejutaskurapu muistuttaa kahta muuta vieras­lajia, villasaksirapua ja rantataskurapua.

Nimestään huolimatta vesiskorpioni ei ole skorpioni ensinkään. Eikä Suomen luonnossa edes elä skorpioneja. Vesi-skorpioni ei myöskään kuulu hämähäkkieläimiin niin kuin skorpionit, vaan vesiskorpioni on hyönteinen. Se kuuluu luteisiin, kuten esimerkiksi vesimittari.

Vesiskorpionin etumaiset raajat muodostavat pihdit, joilla on kätevää napata ohikulkeva saaliseläin ja pidellä sitä kiinni syödessä.

Vesiskorpionin takaruumiin kärjessä oleva elin ei ole pistämiseen tarkoitettu piikki, vaikka hurjan ulkonäön perusteella niin voisi luulla. Se on putki, jonka avulla vesiskorpioni hengittää oleskellessaan veden alla – ikään kuin snorkkeli.

Vesiskorpioni kuuluu Suomen luonnon alkuperäisiin asukkaisiin.