Image

Suomessa on 25 viinitilaa, mutta ei viinirypäleitä. Siitä huolimatta Image lähti viinimatkalle marjaviinien maahan.



Suomessa on 25 viinitilaa, mutta ei viinirypäleitä. Siitä huolimatta Image lähti viinimatkalle marjaviinien maahan.

Harha teillä / Suomessa on 25 viinitilaa, mutta ei viinirypäleitä. Siitä huolimatta Image lähti viinimatkalle marjaviinien maahan. 
Teksti Valtteri Väkevä
Kuvat Olli Urpela

Tämän pitäisi olla kotimaisen viiniteollisuuden pääkallonpaikka. Harjakattoinen rakennus näyttää kuitenkin enemmän navetalta, ja sen sisätilat huoltoaseman kahvilan ja puutarhamyymälän yhdistelmältä. Tarjolla on keraamisia sammakoita ja päivän ainoa lounasvaihtoehto: hernekeittoa.

Haluamme keittoa.

Olemme Lepaan viini- ja puutarhatilalla, noin 10 000 asukkaan Hattulan kunnassa Kanta-Hämeen maakunnassa. Täällä, Hämeen ammattikorkeakoulun alaisessa Hämeen ammatti-instituutin toimipisteessä, opiskelee suurin osa tulevista kotimaisten viinitilojen pitäjistä. Osa heistä on nykyisten viinitilallisten lapsia, jotka jatkavat jonain päivänä vanhempiensa työtä.

Vuonna 2004 valmistuneessa Sideways-elokuvassa ajeltiin ja sekoiltiin Santa Barbaran viinialueella Kaliforniassa. Elokuva oli lottovoitto Santa Ynezin laaksolle, joka vetää yhä viinituristeja. Meidän reittimme kulkee Kanta-Hämeestä Kymenlaaksoon ja on hyvällä mielikuvituksella pullonkaulan muotoinen. Kierros alkaa Hämeenlinnan läheltä Lepaalta, koukkaa pohjoisemmaksi Uusi-Yijälän tilalle Jämsään ennen kuin laskettelemme lopuksi kaakkoon Elimäen Mustilaan. Silloin ollaan jo melkein pullon pohjalla.

Olen lähtenyt viinimatkalle suurin odotuksin, onhan kyse yhdestä lempijuomastani. Juon viiniä sekä nautiskelumielessä että ruokajuomana: oikea viini nostaa monen ravintola-annoksen tason toiseen potenssiin. Olen maistanut kaikkea alkuviineistä laatikkoviineihin. Lasissani on ollut rypälejuomaa niin Ranskasta, Chilestä, Kaliforniasta, Uudesta-Seelannista kuin Rodokseltakin. Suomalaista viiniä en kuitenkaan ole vielä koskaan maistanut.

On aika ottaa selvää, olenko jäänyt jostain paitsi.

Ei nimi viiniä pahenna, jos ei viini nimeä. Mamsellin makea, Hinnonmäen punainen, Pomologi B.W. Heikelin viherherukkakuohuviini. Aronia-variksenmarjaviini Packalén on omistettu Lepaan tilan ammoiselle isännälle Karl Packalénille (1814–1889), joka testamenttasi paikan Suomen valtiolle sillä ehdolla, että siitä tehdään puutarhaoppilaitos.

Tuntuu oudolta tuijotella viinipulloja jossain muualla kuin Alkossa. Keskiolutta voimakkaampien juomien kauppa on niin tiukasti monopolin hallussa, että hetkessä on luvattomuuden tunne: kuin olisin vanhempien baarikaapilla salaa.

Viini- ja puutarhatilan tuotantopäällikkö ja viininvalmistajien opettaja Paula Vanhatalo tarjoutuu näytämään meille aluksi tuotantotiloja. Se on ystävällistä, mutta siirtää harmillisesti viininmaisteluamme yhä myöhemmäksi.

Peltikattohalliin seinät ovat betonia ja valkoista kaakelia. Lattialla on isoja muovitynnyreitä, teräskylkisiä metallisammioita ja lihamyllyn näköisiä koneita. Jos ilmassa ei tuoksuisi niin vahvasti käynyt marja, paikkaa voisi luulla suurtalouskeittiöksi. Sammiossa ei kuitenkaan ole nakkikastiketta vaan marjaviiniä. Se on eri tuote kuin kalifornialainen rypäleviini. Suomalainen viini tehdään rypäleiden sijaan marjoista. Täällä variksenmarja, siellä sauvignon blanc.

”Tässä on pakkapuristin, jossa tehdään itse mehu”, Vanhatalo sanoo ja osoittaa vihreää konetta huoneen laidalla.

Mehusta otetaan laboratorionäytteet, joiden perusteella päätetään, kuinka paljon mehuun pitää lisätä sokeria, jotta toivottu alkoholiprosentti saavutetaan. Sokeri vie happamuutta, mutta liikaa sokeria ei voi laittaa, ettei alkoholipitoisuus nouse käydessä liian korkeaksi: tiloilta ei saa myydä suoraan kuluttajille yli 13-prosenttista viiniä tai muutakaan alkoholia.

Viiniopettaja Vanhatalo kertoo, että vuosikerroilla ja eri lajikkeilla ei ole niin suurta vaikutusta makuun kuin rypäleviineissä. Herukka on herukka, ja vuosikertojen erot ovat siinä, että joskus satoa tulee enemmän ja joskus vähemmän.

Mutta kyllä kotimaisen viinin aromeja silti kehitellään. Lepaan laboratorio näyttää yläkoulun kemianluokalta: Valkoiset hyllyt ovat täynnä muovisia purnukoita ja lasipulloja. Sermiin on kiinnitetty erilaisia putkia ja suodattimia. Yhdellä pöydällä on puistokemistin pullokokoelmaa muistuttava rypäs erivärisiä ja -muotoisia pulloja. Niissä on opiskelijoiden koulutyönään tekemiä viinejä. Joissakin on oikea etiketti, joissakin maalarinteippiin käsinkirjoitettu teksti, kuten Jorman lakka. Lähtisikö näkö jo yhdellä huikalla?

”Aistinvarainen arviointi kuuluu osana opetukseen. Viinejä maistellaan porukalla, ja opiskelijat maistelevat niitä myös keskenään.”

Kierroksen lopuksi Vanhatalo antaa vilkaista viinikellariin.Ensimmäisessä huoneessa on parikymmentä puutynnyriä kahdessa rivissä. Lattialla on muovisia jerrykannuja ja seinillä muoviletkuja. Ei varsinaisesti mikään ranskalainen cave à vin, mutta vastaa silti  mielikuvia ammattimaisesta viinintuotannosta: kahdessa rivissä on tammitynnyreitä, joiden sisällä kypsyvät juomat ison maailman malliin. Kuohuviinipullot ovat niin sanotusti tanssitettavina. Niitä pyöritellään puisissa telineissä päivittäin, jotta käymissakka laskeutuu pullojen kaulaan. Mustat kyljet kimaltelevat houkuttelevasti, mistä tuleekin mieleen: jokohan olisi ensimmäisten maistiaisten aika? Kello lähestyy jo sentään kahtatoista.

Vanhatalo ymmärtää tarpeemme, ja pian edessämme on kuin onkin lasit viiniä, toinen punertavaa ja toinen kellertavää. Puolikuiva punaherukkaroseeviini ja puolimakea viherherukkaviini ovat tilan edustavimmat tuotteet. Ne nautitaan silti varoituksen kanssa: ”Me ei pyritä itse vertailemaan näitä oikeisiin rypäleviineihin. Joistakin valko- ja punaherukkaviineistä voi tulla mieleen riesling, mutta näistä kyllä huomaa, että ne on tehty marjoista.”

Viherherukkaviini haisee happamalta ja maistuu siltä, mitä se oikeastaan onkin: käynyttä mehua. Menee alas, mutta yksi lasi saa riittää. Rosee tuoksuu mansikkaiselle ja maistuu etäisesti roseeviiniltä – ja läheisesti mehulta. Se olisi hyvin jäähdytettynä kelpo kesäjuoma, mutta en osaa sanoa, missä tilanteessa karvasta herukkaviiniä kannattaisi kaataa kurkusta alas. Ehkä jollakin erityisen karvaalla hetkellä, vaikka silloin, kun Unkari tasoittaa pelin Suomea vastaan ratkaisevan MM-karsintaottelun lisäajalla.

Olo kevenee ja kasvot puutuvat. Suomalaisessa viinissä on selkeästi yksi kansainvälinen ainesosa: alkoholi. Pikkuhiprakassa lähdemme naapuriin, 1750-luvulla rakennettuun Lepaan kartanoon, josta kerrotaan romanttista kauhutarinaa. Lepaan Anna oli perimätiedon mukaan piispa Maunu Tavastin rakastettu. Koska maallinen rakkaus oli kielletty kirkonmiehiltä, Maunu muurautti rakkaansa kellariin, jonne neito nääntyi.

”Toiset näkevät Annan yhden tai kahden lasin jälkeen”, sanoo juhlatilana toimivan kartanon palveluvastaava Taru Silpola.

Olemme selvästi juoneet liian vähän, kun emme näe kummituksia eikä meitäkään sellaisiksi luulla.

Puolen tunnin ajomatkan päässä Pälkäneellä on Rönnvikin viinitila, ja se on tervetulokyltin mukaan ”aidompi hämäläisempi ja viinimpi vaihtoehto”. Sen jälkiruokaviini Rönnvik valittiin viime vuonna vuoden tilaviiniksi.

Ennakkoselvitysten perusteella lähes jokainen matkamme varrelle osuva tila kehuu jollakin ”vuoden paras” -tittelillä, oli se sitten tältä vuodelta tai kahdeksan vuoden takaa. Tilaviinikilpailu vaikuttaa jonkin sortin Hippo-hiihdolta, jossa jokainen saa palkinnon. Viime vuonna Suomen viiniyrittäjät ry:n ja Hämeen ammatti-instituutin järjestämään kilpailuun osallistui 11 tilaviiniyrittäjää. Jaossa on kuusi palkintoa, joten ennen pitkää kaikilla osallistujilla on kunniakirja.

Myös Rönnvikin viinitilan myymälän seinät on päällystetty Vuoden tilaviinit -diplomeilla. Vuosilukujen perusteella seinätila näyttää loppuneen kesken jo vuonna 2004.

Tilaamme päivän lounaan, täytetyn uuniperunan, ja sille sopivaa talon viiniä. Se on vaaleankellertävää ja rajun makuista: hapanta, pistävää ja lievästi etikkaista. Kurkunpäätä polttelee ja kasvot vääntyvät irvistykseen.

Olo alkaa olla tokkurainen, juuri sopiva jutusteluun tuntemattomien kanssa. Rönnvikin pihaan ajaa vartin välein asiakkaita, jotka hakevat pari pulloa viiniä ja kaasuttavat tiehensä, mutta harmaahiuksinen mies paksusankaisissa silmälaseissa viipyy pidempään. Hän kertoo olevansa Ilkka Joenpalo, eläkkeellä oleva entinen SDP:n kansanedustaja, nykyinen maakuntaneuvos ja viiniharrastaja Forssasta. Hän asioi Rönnvikissä neljä viisi kertaa vuodessa.

”Ruokaviineiksi kotimaisista viineistä ei ole. Tai aika huonoa ruokaa saa olla, jos niitä meinaa tarjota”, Joenpalo sanoo. 

Hänen mukaansa tilaviinit sopivat illan aloittajaksi tai lopettajaksi. Tarjoilulämpötilan pitää kuitenkin olla mahdollisimman alhainen, kahdeksan tai yhdeksän astetta, kylmempää kuin rypäleviinille suositellaan. Parhaimman arvion saa Rönnvikin kuohuviini.

”Kallishan se on, yli 30 euroa pullo, mutta se on tehty perinteisellä menetelmällä ja maku on omaleimainen”, Joenpalo sanoo.

Tällä kertaa Joenpalon matkaan tarttuu pullo kuivaa Kamreeri-valkoherukkaviiniä ja  puolimakea Kyllön kutsu -mansikkaviini. Jos oikein tulkitsen, ne menevät alas hyvällä tahdolla.

”Tuen paikallista yritystoimintaa”, maakuntaneuvos sanoo.

Omat tukitoimeni ovat leikkausuhan alla. Viiniä ei mene alas enää lasillistakaan. Mutta ehkä seuraavalla tilalla Teiskossa, joka mainostaa itseään Suomen ”ainoana viinikioskina”. Kuulostaa jännittävältä! Odottaako meitä pellonlaitaan pystytetty nakkikioskityylinen baari, jossa iloiset ohikulkijat humaltuvat yhdessä?

Volvon rengas ruopaisee soratietä ja pikkukivet rapisevat auton pohjaan. Vaikka kotimaisia viinejä ei voi viineiksi kutsua, menekkiä tuntuu riittävän. Osa tiloista on toiminut jo kaksikymmentä vuotta. Rönnvikissäkin käy nettisivujen mukaan 10 000 vierasta vuodessa. Mutta kuka kotimaisia viinejä ostaa muuten kuin kannatuksen vuoksi? Ravintolat, jotka haluavat tarjota lähiruokaa ja -juomaa. Ehkä erikoisuudentavoittelijat. Joiltakin tiloilta saa viiniä omalla etiketillä. Mikä lahjaidea: Jarmon 60-vuotisjuhliin oma variksenmarjaviini!

Mutta jos marjaviinejä ostetaan vitsillä, se vaatii vaivannäköä ja reissua suoraan tilalle. Alkon vakiovalikoimassa on vain kourallinen kotimaisten viinitilojen tuotteita postimyynti ja nettikauppa ovat sääntö-Suomessa luonnollisestikin kiellettyjä. 

Suomalainen viinibisnes ei voi kuitenkaan olla kultakaivos: kotimaiset viinit ovat monien mieli- ja muistikuvissa kauhean makuisia. 1980- ja 1990-luvun teinit aloittivat viinikulttuuriin perehtymisen usein kotimaisilla viineillä, kuten Marlin Helmeilevällä Omenaviinillä, tuttavallisemmin hölmöilevällä omenaviinillä. Omppu on toki tuttu vanhemmallekin sukupolvelle. Juoman pulleimpina vuosina sitä myytiin miljoonia litroja vuodessa. Salaisuus oli edullisessa hinnassa ja sokerissa: sitä on mehevät 60 grammaa per litra. Omppua myydään edelleen, mutta nykyään Marlin ja Chymoksen viinabisnekset kuuluvat Pernod Ricard Finlandille, joka valmistaa vuodessa noin 2,5 miljoonaa litraa marja- ja hedelmäviinejä Turun-tehtaallaan. Viinitilat tulevat kaukana perässä: niissä valmistuu yhteensä 270 000 viinilitraa vuodessa.

Että viinikioski? Nyt on kyllä omistaja Titta Sydänheimo-Auer on laittanut viinikioskinsa markkinointiin hieman Teiskon-lisää. Omakotitalon pihassa on tallirakennus ja sen päädyssä viinimyymälä. Sydänheimo-Auer on entinen raittiuslautakunnan jäsen, joka ryhtyi viiniyrittäjäksi vuonna 1997, kun lama oli vienyt entisen työn pankissa.

Perheessä oli perinteitä alkoholijuomien valmistamisesta: Sydänheimo-Auerin edesmennyt appi tunsi kemistinä tislauksen salat, ja aviomies Seppo oli oppinut taidon isältään. Viinimestarin tutkintoon vaadittavat taidot saatiin unkarilaiselta opettajalta, ja ensimmäiset tuotantovälineet hankittiin Saksasta.

Sydänheimo-Auer on tehnyt elämässään muitakin rohkeita valintoja. Tilan valikoimasta löytyy koko kierroksen kummallisin tuote: tomaatista valmistettu kuohuviini, Tomaatti.

”Se sopii tosi hyvin pizzojen, pastojen ja muiden kanssa”, Sydänheimo-Auer sanoo.

Eikun punaista kultaa kurkkuun! Maku on suolainen ja suutuntuma hapokas. Lähin vertailukohta lienee jonkinlainen soodavedellä laimennettu Bloody Mary. Mitään tällaista en muista koskaan juoneeni. Muutaman siemauksen jälkeen makuun tottuu, eikä loppujuomaa tarvitse kumota lavuaariin. Mutta että pastan tai pizzan kanssa? Tomaattia tomaatin kanssa? Ei ikimaailmassa.

Hatunnosto Teiskon viinille rohkeista valinnoista, mutta tämä saa olla viimeinen kerta, kun otan viinisuosituksia entiseltä raittiusseuran jäseneltä.

Teiskossa on tehty kokeilumielessä viiniä myös oikeista rypäleistä. Teiskon rubiini on zilga-rypäleestä valmistettu kuohujuoma. Maineikkaan viinintuottajan ja viinikirjailija Miguel Torresin piti kuulemma käydä ihmettelemässä talon touhuja Suomen-vierailullaan, mutta hänelle tuli jokin este.

Rypäleihmettä ei ole valitettavasti nyt valikoimissa. Eikä tuotetta saisi rypäleviininä myydäkään. EU-lainsäädännön mukaan Suomi ei ole viinimaa, ja siksi pullon etiketissä ei saa lukea tekstiä ”rypäleviini”, vaikka se olisi tehty rypäleistä. Se olisi harhaanjohtavaa. Viiniköynnös (vitis vinifera) ei juurikaan kestä pakkasta, ja siitä on tehty kylmään ilmanalaan sopivampia risteytyksiä. Parhaimmat hybridilajikkeista tehdyt viinit ovat kuulemma kelvollisia, mutta vielä ollaan kaukana siitä, että Suomesta tulisi oikea viinimaa.

Jotkut ovat intoilleet, että ilmaston lämmetessä aito viiniköynnös voisi menestyä myös pohjoisilla leveyspiireillä, mutta siinä vaiheessa kun cabernet sauvignon kasvaa Vantaalla, meillä on muitakin ongelmia ratkaistavana kuin viinin maku.

Me täällä Uusi-Yijälässä koemme, että talomme on ukkosen jumalan pojan erityissuojeluksessa. Siksi tuli ja savu ovat meille tärkeitä elementtejä.

Uusi-Yijälän tila Jämsässä on toisen päivän ensimmäinen kohteemme ja nettisivujensa perusteella mystinen sellainen.

Tulikansan sijaan pihassa liikkuu kuitenkin marjanpoimijoita verkkareissaan. Tämähän on aivan tavallinen suomalainen maatila: päärakennuksen ympärillä on jos jonkinlaista navettaa, aittaa ja maakellaria. Jos olisin kovassa humalassa, voisin luulla lahden toisella puolella nousevia Himoksen laskettelurinteitä viinikukkuloiksi. Toivottavasti kohta olenkin.

Koska viinijournalistit kaipaavat hyysäystä, tilaa pyörittävä Tarja Uusipaasto (Lepaan vuosikurssi 2004!) lähettää muut vieraat syöttämään lampaita. Pettymyksekseni Uusipaasto kantaa eteemme vesikannun. Hän kertoo, että Uusi-Yijälässä marjaviinejä on tehty ”iät ja ajat”. Tilaviinin valmistus myyntiä varten tuli lailliseksi vasta, kun Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995. Matkassa oli vielä yksi mutka: juuri kukaan Suomessa ei osannut hommaa.

”Suomalainen viini oli interesting ja different, mutta ei varsinaisesti good. Suodattimet menivät väärin päin laitteisiin, eikä osattu rikittämistä”, Uusipaasto kertoo.

Kun Suomen parhaat -ohjelma teki jutun Joutsan Vanha-Penttilän viinitilasta, mummoryhmät alkoivat vyöryä kotimaisille viinitiloille. Julkisuus oli alalle karhunpalvelus. Viininteon opettelu oli kesken ja ahneuskin iski. Tilaviiniä tehtiin liian nopeasti, ja sen maine meni.

Laatu on Uusipaaston mukaan kuitenkin noussut.

”Raaka-aineiden ominaisuudet tunnetaan paremmin, ja kypsytysajat ovat pidentyneet. Viinitilojen määrä on kutistunut, ja ne, jotka ovat jäljellä, ovat tosissaan ja haluavat tehdä hyvää tavaraa.”

Viinitiloilla toivotaan, että hallituksen norminpurkutalkoot vaikuttaisivat alkoholilainsäädäntöön niin, että tiloilta voisi myydä mukaan myös alle 22-prosenttisia liköörejä, joita nyt saa ainoastaan tarjoilla paikan päällä. Se on harmi: kotimaiset liköörit ja tisleet ovat tunnetusti hyviä. Mustikasta, lakasta ja omenasta saa kaikkea muuta hyvää paitsi viiniä: kotimainen likööri on oikeasti maistuvaa ja omenatisleet menevät silmät kiinni ranskalaisesta calvadoksesta.

Viinitilalliset ovat pyytäneet vahvempien juomien suoramyynnistä ennakkolausuntoa EU-komissiolta. Toisaalta viinitilat Suomessa toimivat jo nyt poikkeusluvalla. On poikkeuksellista, että EU-maassa, jossa alkoholin myyntiä säädellään monopolilla, marjanviljelijät saavat jatkojalostaa tuotteitaan alkoholiksi.

Oikeastaan Suomen viinitilalliset ovat siis marjatilallisia. Tuottajat uskovat, että liköörinmyynti lisäisi myös viininmyyntiä. Se taas lisäisi työllisyyttä. Nyt viinitiloja pyöritetään yhden tai kahden hengen turvin ja kausityövoimalla.

”Viininteko on meille lähinnä hyvä harrastus.”

Uusi-Yijälän tilan tuotto tulee pääasiassa ravintola- ja majoituspalveluista. Tarjolla on kaikenlaista toimintaa: lastentapahtumia, galleria ja hemmotteluhoitojakin saa. Tavoitteena on olla ”Suomen himotuin matkakeskus ympäri vuoden”.

Voisiko Jämsä olla Suomen Santa Ynez? Ei sentään, sanoo Uusipaasto, ”Keski-Suomen viimeinen viinitilallinen”. Hänen mielestään Suomen kiinnostavin viinikeskittymä on Kaakkois-Suomessa, jossa on Mustilan ja Pihamaan viinitilat. Hän kertoo, että monilla viinitiloilla yritetään keksiä uutta viinituristien houkuttelemiseksi: on gastrokierroksia, maisteluja ja luontoelämyksiä.

”Ulkomaalaisille viinimatkailua ei ole onnistuttu myymään, koska viinit ovat Suomessa niin erilaisia.”

Uusi-Äjälässä käyvät ulkomaalaiset ovat yleensä työmatkalaisia. Ranskalaisille vieraille on kelvannut aperitiiviksi tilan makea mustaherukkaviini Musta Mortti, jota mekin päätämme ostaa mukaan. Mutta ”muuten ranskalaisvieraat ovat vähän vive la France”.

Heitä varten Patapirttiin on varattu ranskalaista viiniä.

Peltoa, metsää, peltoa, metsää, järvi. Lopetettuja kyläkouluja ja maitokauppoja, peltihalli-Prismoja. Matka jatkuu pikkuteitä pitkin kohti Asikkalan Kalkkisia, ja monotoniset maaseutumaisemat alkavat tympiä. Suomen viinitilat ovat niin kaukana toisistaan, että juomaan pääsee aivan liian harvoin, ja jatkuva laskuhumala ja tilaviinin jälkeinen masennus vaivaa. Luulin pääseväni elegantille viinikierrokselle, mutta alan hiljalleen ymmärtää, että tässä on todella kyse maaseutumatkailusta.

Pihamaan tila tarjoaa siihen puitteet: punaiseen navettaan on pystytetty viinimyymälä ja kahvila. Kulman takana voi syöttää ruohonkortta kaneille ja näkkileipää lampaille. Kanat möllöttävät häkissään ja itäeurooppalaiset marjanpoimijat lampsivat ämpärit käsissään kohti viljelmiä.

Pihamaa muistuttaa kaikkia muita kotimaisia viinitiloja, mutta se on yksi suurimmista, kehutuimmista ja palkituimmista, tilojen tila. Viiniä tuotetaan Heinolassa olevan saman firman Viini-Heilan kanssa yhteensä 30 000 litraa vuodessa.

Ja tarjolla on maistelusettejä! Jos laittaa silmänsä kiinni ja kuuntelee viinilasien kilinää… ei voi kuvitella olevansa Santa Ynezin laaksossa. Silti toivon parasta, nyt tai ei koskaan.

Tilaan neljän viinilasin maistelusetin ja marssin ulkoterassille. Siinä ne nyt ovat. Pienet maistelulasit rivissä valkoisella tarjottimella, johon on painettu kahvila-aiheisia valokuvia ja teksti coffee.

Pyörittelen ensimmäistä lasia kädessäni. Punainen neste kiertää ympyrää reunaa täpärästi hipoen. Työnnän nenäni syvälle lasiin ja nuuhkaisen. Haisee käyneeltä marjalta. Nostan lasin huulilleni ja imaisen happea suuhun, sillä se avaa viinin aromeja.

Hööörps.

Tilojen tila, pettymysten pettymys. Raapustan lehtiööni aistinvaraisia arvioita: karvas, ohut, lyhyt jälkimaku, tympeä, käynyt omenamehu, vähän epäpuhdas, makea, öklömakea, omenainen, hapan, happamampi.

Maistelusetin helmi on mansikkakuohujuoma nimeltä Helmi. Siinä on jotain samaa kuin chileläisessä Fresitassa. Helmi on mehumaisempi, mutta varsin toimiva kesäpäivän piriste.

Valokuvaaja joutuu jättämään kierroksen väliin mutta ei näytä olevan pahoillaan. Toisin kuin Sidewaysissa, me emme aja kaiken aikaa tuhdissa humalassa. Retkemme on kuin kaurismäkeläinen road movie: vuorosanoja on vähän, ja suurimman osan ajasta päähenkilöt istuvat autossa ja tuijottavat tietä.

Mutta nyt auto on lastattu tilaviinillä. Ollaan sentään poikain matkalla! Bailut odottavat!

Poks! pihamaan Viherkuohu poksahtaa auki huoneessamme Lahden hotelli Seurahuoneessa. On aika käydä matkan tähänastista saalista läpi ja Viherkuohulla kelpaa aloittaa: se on saanut kultaisen mitalin Vuoden tilaviini -kilpailussa peräti kahdesti.

Se ei maistu oikein miltään! Se on tietenkin tässä yhteydessä ainoastaan kehu. Kaadamme toisen lasin – ja kolmannen. Kahdeksanprosenttinen viherherukkakuohujuoma on kuitenkin laimeaa oikeisiin viineihin verrattuna, ja sitä pitää juoda paljon päihtyäkseen. Aika kova fennomaani on oltava, jos aikoo siirtyä pelkästään suomalaisiin viineihin.

Seuraava pullo on Uusi-Yijälästä ostettu Musta mortti, jota on kypsytelty tammitynnyrissä vuoden ajan. Pahaenteisessä etiketissä on kasvoton musta ratsastaja, ja ristimme juoman uudestaan Mordoriksi. Tilalla sen kehuttiin toimivan suolaisen pikkupurtavan kera. Siispä lihamuki Jonen grilliltä, muovihaarukka mukiin ja Mustaa morttia päälle.

Juoma tuoksuu hieman portviiniltä. Makeaa, muttei liian. Edessämme on reissun tähän mennessä toimivin ruoka-juomayhdistelmä, jossa ruoan merkitystä ei tosin voi liikaa korostaa. Yksikseen Mortti vie ajatukset hiihtokisoihin ja talven flunssakauteen.

”Ekat marjaviinikännit sitten yläasteen”, kuvaaja sanoo.

Keskiyö lähestyy, mutta emme jaksa lähteä yökerhoon.

Viimeisen matkapäivän aamuna Kädet vapisevat, pizzaa tekee mieli ja suussa maistuu hapan marja. Krapula, hienoa, tervetuloa!

Suhaamme kohti retkemme loppuhuipennusta hiekkaisia sivuteitä. Volvo alkaa näyttää siltä, kuin sillä olisi ajettu viini-Suomen sijaan Saharan halki.

Nyt ollaan kuitenkin Kaakkois-Suomessa Elimäellä. Mustilan Arboretumin kyljessä on Mustila-viinin kotitila. Arboretum tunnetaan alppiruusuistaan, Mustilan viinitila Maria-mamman hilloista. Ja tietenkin viineistä, tai viinasta: Mustilan Mansikkasnapsi on otettu Alkon valikoimiin.

Näkymä tilalla on taas tuttu: pirttipöytää ja punatiilistä viinitupaa, jossa myydään ja juodaan viinejä – mutta tällä tilalla on tarjolla myös taimia.

Paikan ”tirehtööri” eli omistaja Maria Tigerstedt on myös Suomen viiniyrittäjät ry:n tiedottaja. Hän kertoo, ettei kotimainen viinibisnes ole mikään kasvava ala. Viinitiloille on myönnetty vuosien saatossa noin 80 lupaa, ja tällä hetkellä viiniä tehdään 25 tilalla. Viisi suurinta tilaa valmistaa kaikesta tilaviinistä yli puolet. Suurin tuottaja on Valamon luostari Heinävedellä – Valamossa käy vuodessa 160 000 vierasta.

”Suurelle osalle tämä on harrastus tai pr-jippo, jolla saadaan houkuteltua ihmisiä paikalle”, tirehtööri sanoo.

Kukaan ei Suomessa elä pelkällä tilaviininmyynnillä. Viininmyyminen on vain hyvä tapa erottua kaikkien suoramyyntitilojen joukosta. Pullon kyljessä saa helposti kaupattua myös purkin sinappia ja pussillisen vehnäjauhoja.

Olisi silti kohtuutonta väittää, että tilaviini olisi pelkkää vedätystä. Moni panostaa viinin tekoon ja on saanut tuotteitaan Alkon tilausvalikoimiin: muiden muassa Ollinmäen Viinitila Juortanan Jussin, Punaisen Tuvan Viinitila Punaisen tuvan kohinan, Rönnvikin viinitila Kostian Kutsun ja Kamreerin, Lepaan tila peräti kahdeksan juomaa.

Hieman silti karmii. Maan- ja marjanviljelijöitä myymässä harrastuspohjalta karvaita herukkalitkuja eläkeläislaumoille. Olisiko sittenkin pitänyt lähteä kiertämään kotimaisia viskitislaamoja tai pienpanimoita? Niissä sentään on nuoria ja innokkaita tyyppejä, jotka ymmärtävät hauskanpidon päälle.

Mmmm… olispa kaljaa.

Sitä ei täältä Mustilan viinituvasta saa. Tarjolla on taas kuivaa ja makeaa, hapanta ja karvasta, tusinaa eri laatua ja liköörit ja kuohujuomat päälle. Maria Tigerstedt valitsee puolestamme maistiaisjuomat.

Tilan riistaviinissä Koppelon kujerruksessa on melkein madeiramainen aromi, mutta miksi ostaisin pullon kotimaista viiniä, kun saan Alkosta samaan hintaan pullon oikeaa madeiraa?

Kolmen päivän maistelun jälkeen viini ei enää nouse yhtä tehokkaasti päähän kuin aiemmin. Olo on viinitermein hapokas, pitkään kypsynyt ja katkera.

Reissu ei ole ollut kreisi. Mitään intiimiä, väkivaltaista, yllättävää tai laitonta ei tapahtunut. Häme ei ole Kalifornia, eikä variksenmarja muistuta pinot noiria. Villi viinireissu kannattaa tehdä sinne, missä viinirypäle kasvaa.

Silti on hauskaa, että viiniä tehdään tomaatista tai variksenmarjasta. Sen minkä kotimainen viini häviää maussa, se voittaa kuriositeettiarvossa. Ja mikä tärkeintä – kyllä suomalaisestakin viinistä humalaan tulee.

Vielä pikku hörppy Koppelon kujerrusta, ja taas tuntuu kevyemmältä. Mutta vain yksi, enempää ei pysty, vaikka haluaisi. ■

Julkaistu: 9.5.2016