Suomessa keikoilla on apaattista ja se on jääkiekon syytä
Keikoilla voisi Suomessakin olla erilainen meno, jos meillä olisi vahva jalkapallokulttuuri, kirjoittaa Oskari Onninen.
Nick Cave and the Bad Seedsin vuoden 1994 kappale Red Right Hand on kahdentoista tahdin blues. Se lähtee kellonlyönnillä, jatkuu urkusoinnuin ja pian Nick Cave lausuukin jo vaarallisesta pitkästä muukalaisesta tarinaa, joka paljastuu vertauskuvaksi mammonantavoittelusta.
Kolmessakymmenessä vuodessa kappaleesta on tullut bändin keikkaklassikko, joka kuullaan käytännössä joka kerta. En oikein välitä siitä. Se on liian bluesia ja liian kauhuelokuvaa – ja kuultu useammassakin teinikauhusarja Screamin osassa.
Kun päädyin pari viikkoa sitten puolisattumalta Nick Cave and the Bad Seedsin keikalle krakovalaiselle jättiareenalle, olin todennut etukäteen, että Red Right Handin kohdalla voi sitten hakea kaljaa.
Vaan kun perkussionisti Jim Sclavunos löi putkikellolla biisin liikkeelle, tarvetta ei ollut. Ja hyvä niin. Sillä kun biisi päättyi, innokas puolalaisfani areenan takakaarteessa ei mitä ilmeisimmin halunnut sen loppuvan, vaan jäi hoilaamaan kappaleen keskipisteenä kiertävää urkumelodiaa kuin mitäkin Seven Nation Armyä.
Pian koko areena liittyi mukaan.
Nick Cave katseli menoa hetken. Hän hymyili (!) ja näytti vilpittömän tyytyväiseltä.
”On traagista, että Suomi on sellainen murheellisten yleisöjen maa kuin se on”
Mitä enemmän olen elämäni aikana nähnyt konsertteja, sitä enemmän olen alkanut uskoa siihen, että laatu ja taika syntyy juuri bändin ja yleisön välisestä, vaikeasti havaittavasta jännitteestä.
Siihen nähden on tietenkin traagista, että Suomi on sellainen murheellisten yleisöjen maa kuin se on.
Saan lähes ihokarvani pystyyn kiusaantuneisuudesta muistellessani lukuisia hetkiä, kun ulkomaanvieras koettaa laulattaa yleisöään englanniksi, mutta joutuu tyytymään muminaan tai hiljaisuuteen.
Kotimaiset tähdet taas koettavat usein ”nostattaa” ”tunnelmaa” jatkuvilla intopiukeilla taputuspyynnöillä ja muulla väkinäisellä aktivoinnilla.
Indiempien artistien kohdalla usein harmittaa sekä bändin että yleisön puolesta, kun väkeä on vähän, eivätkä he reagoi juuri mihinkään ellei kyseessä satu olemaan jokin kiihkeästi fanitettu kulttisuosikki.
Musiikkiin yhtä vakavasti suhtautuvien ystävieni kanssa olemmekin puhuneet, kuinka tahdomme tehdä konserttimatkoja ulkomaille yhtä lailla olosuhteiden kuin artistien vuoksi.
On konserttikokemuksen – ja elämän – kannalta valtava ero, näkeekö indietähdet esiintymässä parhaalle mahdolliselle yleisölle Barcelonassa vai kuuleeko samojen kappaleiden läpisoiton Flow’n mustan teltan alkuillassa.
”Voisiko suomalaisen konserttikulttuurin puute olla siis yhteydessä suomalaisen jalkapallokulttuurin puutteeseen?”
Suomalaisten konserttiyleisöjen vaikeudelle ja apaattisuudelle tarjotaan usein selitykseksi kansanluonnetta: me nyt vain olemme tällaisia. Se on tietysti älytön ajatus, koska jostakin käytösnormit opitaan.
Nick Caven konsertissa näkemäni kohtaus sai minut kehittelemään epätieteellistä teoriaa.
Red Right Handin hoiluu toi mieleen ennen kaikkea jalkapallo-ottelut – ja Puola tietenkin on eurooppalainen jalkapallomaa. Voisiko suomalaisen konserttikulttuurin puute olla siis yhteydessä suomalaisen jalkapallokulttuurin puutteeseen ja sitä korvaavaan jääkiekkokulttuuriin.
Futispeleissä tunnelman nostattaminen on käytännössä pelkästään yleisön laulamisen ja hurraamisen varassa. Peleihin suorastaan kuuluu tasainen möykkämatto.
Jääkiekko taas on pelinä katkonainen. Yleisön osa on passiivisempi, kun tunnelmaa luodaan pelikatkojen aikana ämyreistä tykiteltävällä lätkärockilla ja Sandstormilla.
Fanilaumat mylvivät lähinnä omassa päädyssään, ja harvoin sielläkään chanteja kuulee.
”Haluan uskoa, että kun Suomesta tulee eurooppalainen jalkapallomaa, Suomesta tulee myös eurooppalainen konserttimaa.”
Stereotyyppinen suomalainen konserttikäytös muistuttaa nimenomaan jääkiekkomaista katsomista jalkapallomaisen osallistumisen sijaan.
Väitän, että asioilla voisi olla yhteys. Sillä toisin kuin äkkiseltään ajattelisi, popkonserttien käytöskoodi ei ole peräisin ainakaan nykyaikaisesta hillitystä klassisen musiikin konserttikulttuurista, vaan sen vapaamuotoisuus ja tätä nykyä myös keikkapaikat muistuttavat nimenomaan urheilua.
Samoin, kun urheilutapahtumia kiertää katsomassa kulttuuritapahtumina, ymmärtää pian, kuinka ravisuttavia yhteisiä kokemuksia nekin sisimmässään ovat – ja kuinka tarpeetonta iänikuinen vastakkainasettelu on.
Siksi olen seurannut ilolla suomalaisen jalkapallon tasaista nousua kohti maan ”ykköslajin” asemaa. Varsinkin Huuhkajat ja Pohjoiskaarre ovat luoneet Suomeen enemmän urheilukulttuuria kuin todennäköisesti mikään koskaan.
Haluan uskoa, että kun Suomesta tulee eurooppalainen jalkapallomaa, Suomesta tulee myös eurooppalainen konserttimaa.
