Diplomaattielämää viettänyt Hannele Eerola-Jämsén loihti autiosta tehtaasta Suomen suurimman yksityisen taidegallerian
Äiti ja tytär kunnostivat Juupajoen jättimäisen kenkätehtaan unelmiensa kulttuurikeskukseksi. Suomen suurin yksityinen taidegalleria Walleniuksen Wapriikki kätkee sisäänsä hurjia tarinoita.
Walleniuksen Wapriikin suuret kaari-ikkunat päästävät valoa Suomen suurimman yksityisen taidegallerian kuukausittain vaihtuville näyttelyille. Yksi tiilirakennuksen entisistä tuotantohalleista on muutettu Tee- ja kahvihuone Singeriksi. Nimi muistuttaa ompelukoneista, joilla täällä aikoinaan valmistettiin kenkiä.
Jo 126-vuotiaan linnamaisen talovanhuksen valtiatar Hannele Eerola-Jämsén istahtaa teekupin kanssa hetkeksi levähtämään ennen tamperelaisen vierailijaryhmän saapumista Juupajoen Korkeakoskelle.
– Olen tyttäreni Jasminin kanssa kehittänyt taloa intohimoisesti ja sisukkaasti. Elämä on ollut välillä yhtä kaaosta, mutta antoisaa, Hannele kertoo.
Alun perin Korkeakosken kenkätehtaana toimineen rakennuksen lähes viisituhatta neliötä ehtivät olla kymmenen vuotta autioina ennen päätymistään taiteen palvelukseen. Hannelella oli kokemusta historiallisten rakennusten kunnostamisesta muun muassa oriveteläisellä tilalla, joka on ollut kolmesataa vuotta hänen sukunsa hallussa. Siellä toimii nykyisin ruokailu-, majoitus- ja juhlapalveluita tarjoava Eräjärven Eerola.
Hannele Eerola-Jämsén asui nelihenkisen perheensä kanssa yli kaksitoista vuotta useissa maissa, jossa hänen miehensä toimi Suomen pääkonsulina ja suurlähettiläänä. Hän palasi juurilleen Pirkanmaalle viisitoista vuotta sitten ja alkoi miettiä, mitä hän haluaisi elämässään vielä tehdä.
– Tiesin, että nyt oli aika toteuttaa unelmia. Innostuimme marraskuussa 2019 Jasminin kanssa ostamaan aution kenkätehtaan, jossa näimme mahdollisuuksia kulttuurikeskukseksi. Nimekseen se sai tehtaan perustajan mukaan Walleniuksen Wapriikki.
Hannele muistelee ulkomailla vietettyä aikaa, jolloin hän organisoi ja emännöi diplomaattikunnalta edellytettyjä useita tilaisuuksia viikoittain. Vuositasolla se tarkoitti jopa neljää tuhatta vierasta.
– Suunnittelin ruokalistat, joiden toteuttamisessa apunani oli kokki ja muuta henkilökuntaa. Se oli kuin orkesteria olisi johtanut. Lisäksi vastasin residenssin toiminnasta ja edustustilaisuuksien järjestelyistä.
”Moni vierailija on pitänyt talon ilmapiiriä rauhoittavana ja jopa meditatiivisena.”
Hannele on ammatiltaan kotitalousopettaja. Ennen ulkomaanvuosiaan hän koulutti muun muassa kauppiaita K-ryhmän koulutuskeskuksessa K-instituutissa. Hän on toiminut myös ruokatoimittajana eri lehdissä. Kaikista kokemuksista on ollut hyötyä eri elämänvaiheissa.
Jämsénit asuivat Bulgariassa Vitosha-vuoren juurella ja matkustelivat lastensa kanssa vapaa-aikoinaan Serbiassa, Kosovossa ja Montenegrossa. Mukavia muistoja on paljon. Asuinmaiden ja kulttuurien vaihtuessa perheestä muodostui tiivis yksikkö, joka toimii edelleen hyvin. Hannele on Walleniuksen Wapriikin toimitusjohtaja, ja Jasmin Jämsén toimii luovana johtajana hoitaen samalla markkinointia ja viestintää.
– Olemme halunneet kehittää paikasta elämyksellisen kulttuuri- ja tapahtumakeskuksen vaihtuvine näyttelyineen, konsertteineen ja tapahtumineen. Etsimme tiloihimme eri alojen yrittäjiä kuten seppää ja panimoyrittäjää.
Walleniuksen Wapriikin perustaminen olisi ollut mahdotonta ilman jättimäisen rakennuksen remontoimista.
Väliseiniä purettiin ja romua raivattiin. Valkoista kalkkimaalia kului satoja litroja. Lähes kaikki alkuperäiset, upeat kaari-ikkunat oli vuosikymmenten mittaan peitetty sisäpuolelta. Melkein kahdessasadassa ikkunassa on Hannelen laskujen mukaan yhteensä kuusituhatta pientä ruutua, joista valo nyt siivilöityy villiviiniköynnösten läpi näyttelysaleihin.
Hannele ja Jasmin halusivat kunnioittaa historiallista rakennusta jättämällä mielikuvitusta kiehtovaa rouheutta näkyviin.
Viime vuosisadan alun vanhoihin valokuviin on tallentunut Korkeakoskella erilaisissa tehtävissä työskennelleitä työläisiä. Parhaimmillaan heitä oli jopa kaksi ja puoli sataa. Kylästä muodostui huomattava teollisuusyhdyskunta asuntoloineen.
Nyt työkoneiden äänet ovat vaihtuneet korkeissa saleissa lempeästi soivaan gregoriaaniseen lauluun.
– Moni vierailija on pitänyt talon ilmapiiriä rauhoittavana ja jopa meditatiivisena. Ei ihme, että monet nuoretparit ovat halunneet juhlia täällä avioitumistaan. Tilanahtaudesta ei ainakaan tarvitse kärsiä, Hannele naurahtaa.
Hannele Eerola-Jämsén on tutustunut Orivedeltä kotoisin olleen tehtailija Edward Walleniuksen historiaan. Suomen kenkäteollisuuden uranuurtajan persoona kiehtoo häntä.
Nahkuriksi opiskellut mies avasi vuonna 1994 pienessä Korkeakosken kylässä 1894 nahkatehtaan ja neljä vuotta myöhemmin Suomen ensimmäisen koneellisen kenkätehtaan. Paikan valintaan vaikutti vesivoiman saatavuus jyrkän kosken partaalla sekä junayhteydet – jotka toimivat edelleen.
Korkeakoskella pystyttiin tuottamaan jopa 100 000 kenkäparia vuodessa. Tehdas mainosti valmistavansa ”naisten, herrain ja lasten kenkiä, sekä hienoja että yksinkertaisia”. KK-logolla varustettuja tuotteita myytiin tehtaan omissa kenkäkaupoissa Helsingissä, Tampereella ja Kuopiossa. Sota-aikaan pääosaan tulivat sotilassaappaat ja hiihtokengät. Pula-aikana materiaaleina käytettiin puuta ja paperinaruakin.
Edulliset ulkomaiset kengät alkoivat vähitellen vallata Suomen markkinoita. Rahavaikeuksien takia tehdas yhtiöitettiin, ja Edward Wallenius luopui osakkuudestaan jo vuonna 1899. Lopulta tehdas siirtyi vuonna 1926 Aaltosen kenkätehtaan omistukseen. Sittemmin Luhta valmisti nahka-asuja Korkeakoskella aina vuoteen 2008 asti.
– Wallenius muutti Venäjälle ja perusti sinne nahka- ja kenkätehtaita. Sieltä hän siirtyi vallankumouksen jaloista aloittelemaan monenmoisia afäärejä Kiinaan. Viimeksi hänellä oli lakritsiuutetta valmistava tehdas Syyriassa, Hannele kertoo reipasliikkeisestä kosmopoliitista ja seikkailijasta.
Wallenius kuoli vuonna 1943 perheettömänä Syyriassa. Hänet on haudattu Aleppoon. Walleniuksen veljen jälkeläisiä asuu yhä seudulla.
– Ehkäpä Edward silloin tällöin yhä vierailee tehdastaan tarkastamassa. Joskus öiseen aikaan liiketunnistimet alkavat hälyttää ja kameroissa näkyy jotakin selittämätöntä.
Kotimainen kenkäteollisuus kärsi 1980-luvulla tapahtuneesta Venäjän viennin hiipumisesta ja yhä kasvavasta ulkomaan tuonnista.
Juupajoen kunnalle tehtaan lopullinen hiljeneminen merkitsi tärkeiden työpaikkojen ja verotulojen menetystä. Hannele ja Jasmin toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi Pirkanmaan pienimpään, vain 1770:n asukkaan yrittäjäystävälliseen kuntaan. Valtakunnallisesti merkittävien tehdasmiljöiden joukkoon kuuluva rakennus olisi muuten päässyt ajan mittaan rappeutumaan korjauskelvottomaksi.
Aikoinaan vapaana kuohuneen Korkeakosken alajuoksulla sijaitsi Walleniuksen aikaan nahka-, korko- ja lestitehdas. Sen tiloissa toimii nykyisin Koskenjalan Kenkä- ja Nahkamuseo. Museon läheisyydestä alkaa Juupajoen rotkon luontopolku, joka on kasvillisuutensa, geologiansa ja linnustonsa ansiosta arvokas luontokohde.
Hannele Eerola-Jämsén pyörähtää Wapriikkinsa herkkukaupassa noutamassa yrttiteetä Tee- ja kahvihuoneen haudutuspannuun. Luonnonkasvien hyötykäyttöön perehtynyt nainen kehittelee ennakkoluulottomasti esimerkiksi kuusenkerkkien, mahlan ja horsman käyttöä muun muassa suosittujen brunssien menussa.
– Tänä vuonna meillä järjestetään kolmisenkymmentä näyttelyä, joissa on nähtävillä kymmenien taiteilijoiden teoksia. Innostavaa tekemistä on liian paljon. Kotona osa muuttolaatikoista on odottanut purkamista jo vuosia, Hannele sanoo päätään pyöritellen.
Vajaan tunnin matkan päästä Tampereelta saapuneet bussimatkalaiset jalkautuvat valkoisiin saleihin ihailemaan maalauksia ja veistoksia. Osa jää valitsemaan kahvin kaveriksi paikan päällä valmistettuja kakkuja ja piirakoita.
