Apu

Suomen presidentit -sarja: Koivisto siirsi painopisteen idästä länteen

Suomen presidentit -sarja: Koivisto siirsi painopisteen idästä länteen

Mauno Koiviston aikana Suomen poliittinen painopiste kallistui idästä länteen ja sisäinen parlamentarismi vahvistui.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Eduskunnan lehterit pullottivat väkeä, kun 301 valitsijamiestä tammikuussa 1982 kerääntyi saliin valitsemaan seuraajaa Urho Kekkoselle. Äänestysaktiivisuus oli ollut suurempi kuin koskaan presidentinvaaleissa, 87 prosenttia. Nukkuvatkin heräsivät.

Mauno Henrik Koivisto, pääministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja, valittiin jo ensimmäisellä kierroksella tasavallan yhdeksänneksi presidentiksi. 

Kekkonen oli yrittänyt pudottaa Koiviston pelistä vanhalla konstillaan, kaatamalla tämän hallituksen, mutta Koivisto kieltäytyi lähtemästä. Moinen julkeus lisäsi innostunutta Manu-kuumetta. Lyhyt vaalikampanja ja vähäeleiset tv-tentit riittivät voittoon Kekkosen erottua terveyssyistä. Koivistosta tuli Suomen ensimmäinen vasemmistosta noussut ja rintamalla ollut presidentti. Hän oli myös ensimmäinen kaupungissa syntynyt tasavallan päämies.

Siinä missä Kekkonen oli itsevaltias toiminnan mies, Koivisto oli matalan profiilin demokraatti. Tosin Kalevi Sorsa luonnehti vanhaa Törnin jääkäriä myös kaukopartiomieheksi – ”hän tähtää kauas, ei paljon hiisku tavoitteistaan, iskee rajusti, häipyy ja peittää jälkensä”. Koivisto itse totesi: ”Jos minut on määriteltävä yhdellä sanalla, niin se ei ole se sana.”

Koivisto alkoi määrätietoisesti purkaa presidenttikeskeistä parlamentarismia. Kekkosen loppuvuodet olivat varoitus liian vallan turmiollisuudesta. Sisäpolitiikka kuului hallitukselle, ilman presidentin tai Neuvostoliiton luottamustakin. Hallitukset alkoivat toimia koko vaalikauden ajan. Oppositio sai äänensä takaisin.

Avoimesta pääministeristä kuoriutui tiukka, instituution etäisyyttä varjeleva presidentti, joka säännösteli julkisuutta ja moitiskeli ”sopuleita” hänen monimutkaisten lausuntojensa selittelystä. 

Koivisto peri maan, jossa idän pelosta oli tullut poliittinen lyömäase. Paasikiven–Kekkosen linja oli arvossaan, ja YYA-sopimus uusittiin etuajassa. Nopeimmat yhteydet kulkivat yhä KGB-kontaktien, ”kotiryssien”, kautta. Varovaisesti Koivisto alkoi löysätä idän liekaa.

Varovaisuus oli paikallaan. Maailmantilanne oli jännittynyt, sillä kylmä sota ja kilpavarustelu palasivat suurvaltapolitiikkaan. Neuvostoliitto soti Afganistanissa, USA käynnisteli Tähtien sota -ohjelmaa. Kumpikin osapuoli sijoitteli ohjuksia Eurooppaan. Tässä raossa Koivisto, sotahistorian ja Neuvostoliiton vankka tuntija, oli arvostettu tuttavuus. Hän kävi aktiivista kirjeenvaihtoa niin Mihail Gorbatšovin kuin myöhemmin 

George H. W. Bushin kanssa.

Persianlahden sodan alla vuonna 1990 Koivisto isännöi suurvaltajohtajien tapaamista Helsingissä, jossa lanseerattiin ”uusi maailmanjärjestys” .

Äkkiä Eurooppa repesi. Vielä uudenvuodenpuheessaan 1989 Koivisto uskoi, että maitten rajoja ei aleta siirrellä. Jo samana vuonna Berliinin muuri murtui. Itä-Eurooppa hajosi nopeasti, Neuvostoliitto romahti, Baltian maat itsenäistyivät ja Balkan suistui verisiin sotiin. Kun Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990, Koivisto irtisanoi Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset. Seuraavana vuonna Neuvostoliiton kaatuessa kyytiä sai YYA-sopimus.

Baltian maiden irtautumisvääntö oli Koivistolle paha paikka. Hän ei halunnut horjuttaa Gorbatšovin asemaa arvostelemalla Neuvostoliiton toimintaa Baltiassa. 

Itä-Euroopan romahdus iski suomalaisiinkin rajusti. Itämarkkinat menivät alta juuri, kun 1980-luvun holtiton kulutusjuhla romahti rytinällä. Vakaan talouskasvun, maltillisen inflaation ja suruttoman nousuhuuman vuosikymmen oli ohi. Itsenäisyyden ajan syvin lama nielaisi Suomen vuonna 1991. Pankit alkoivat sortua. Työttömien määrä räjähti puoleen miljoonaan. Keskiluokkakin tunsi sen nahoissaan. Maa kävi niin lähellä kuilun reunaa, että poikkeuslakeja valmisteltiin. Koivistoa, vahvan markan kannattajaa, moitittiin vanhasta muistista, että jotain olis tarttinut tehrä.

Koivistosta tuli presidentti, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen. Integraatiointoilijoita läksyttänyt Koivisto oli muutamassa kuukaudessa valmis EU-jäsenyyteen ja vaihtamaan puolueettomuuden sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

Koivisto allekirjoitti EY-jäsenhakemuksen maaliskuussa 1992. Hänen harmikseen jäsenyys varmistui vasta illalla 1.3.1994, muutama tunti presidentinvaihdoksen jälkeen. Viimeinen piste kuohuville presidenttivuosille jäi leimaamatta. 

Katso myös: Tellervo Koivisto Avun erikoishaastattelussa: Olen usein ihmetellyt, miksi Mauno Koivisto minuun rakastui

Apu esittelee kaikki Suomen presidentit 12-osaisessa sarjassa. Tämä on sarjan yhdeksäs osa.

Ensimmäisen osan löydät täältä.

Toisen osan löydät täältä.

Kolmannen osan löydät täältä.

Neljännen osan löydät täältä.

Viidennen osan löydät täältä.

Kuudennen osan löydät täältä. 

Seitsemännen osan löydät täältä.

Kahdeksannen osan löydät täältä.

Teksti Jorma Lehtola, kuva puolustusvoimat / Sotamuseo

Julkaistu: 24.12.2017