Apu

Näin elää Suomen oma merihevonen: Putkisuukala ui pää pystyssä ja koiraat ”synnyttävät” – Niitä voi kohdata Hangon edustalla

Näin elää Suomen oma merihevonen: Putkisuukala ui pää pystyssä ja koiraat ”synnyttävät” – Niitä voi kohdata Hangon edustalla
Suomessakin elää merihevosia. Siloneula ja särmäneula kuuluvat putkisuukaloihin kuten eksoottisemmat sukulaisensakin. Niiden pään muoto todella tuo mieleen hevosen. Etsimme niitä Hankoniemen edustalta.
Julkaistu: 27.9.2022

Putkisuukalat (Syngnathiformes) ovat saaneet nimensä heimoon kuuluvien lajien pitkästä ja kapeasta kuonosta, jonka päässä on pieni suuaukko. Putkisuu­kaloilla ei ole hampaita, vaan ne imaisevat ravintonsa putkimaisella suullaan. ­Suomessa elää kaksi putkisuukaloihin kuuluvaa lajia: siloneula ja särmäneula.

Nämä hennot, nauhamaiset kalat ­uiskentelevat hieman samaan tapaan pää pystyssä kuin Avara luonto -dokumenteista tutut trooppisten vesien meri­hevoset.

Siloneulan ominta ympäristöä ovat matalien rantavesien levävyöhykkeet – juuri sellaiset, joita esimerkiksi Hankoniemen rannikko on pullollaan. Siroa kalaa on vaikea havaita, koska sillä on tapana kietoa pyrstönsä leviin ja huojua veden liikkeiden mukana. Putkisuukalat ovat kaloiksi huonoja uimareita.

Monesti olen sukellusretkellä luullut näkeväni siloneulan tai särmäneulan, mutta lähempi katsominen on tuottanut pettymyksen, kun kyseessä on ollut vain aaltojen huojuttama kasvin varren palanen.

Toisinaan toiveikkuus kuitenkin palkitaan, ja kamerani etsimeen osuu ihka elävä putkisuukala.

Kuvaan vedenalaista luontoa hyvin kevyellä varustuksella. Minulla on vain uimahousut, sukellusmaski ja vedenkestävä pieni kompaktikamera. Räpylöitä minulla ei ole. Paikallaan pysyttelevässä kuvaustavassa niistä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä kaikenlaiset liikkeet saavat helposti pohjan ainekset liikkeelle ja aiheuttavat veden sotkeentumisen.

Suomen merihevosten kuvaamiseen ei välttämättä tarvita raskasta sukelluskalustoa, sillä niitä elää myös lähellä vedenpintaa. Muutenkin merien elämä on yleensä rikkaimmillaan aivan rannikon tuntumassa, korkeintaan muutaman metrin syvyydessä. Siellä on myös valoa enemmän kuin syvällä meressä.

Siloneula ja särmäneula ovat melko ­yleisiä. Lähes jokaisella sukellusretkelläni Hangon merialueilla olen nähnyt ­sellaisen.

Siloneula saa kutuajaksi värikkään hääasun

Putkisuukaloihin kuuluu maailmalla mitä erikoisimman näköisiä otuksia, kuten trooppisten vesien merihevosia ja levähäkkyröitä muistuttavia, epämääräisen muotoisia kummitusneuloja. Lahkon runsaslajisimmassa heimossa merineuloissa on 175 lajia, ja siihen kuuluvat myös Suomen molemmat putkisuukalalajit.

Siloneula on lankamaisen ohut kala. Sen pituus on enimmillään 30 senttimetriä ja paksuus alle puoli senttiä. Kellertävän vihreä kala saa kutuajaksi värikkään hääasun. Toisin kuin muilla Suomen kaloilla, siloneulalla naaraiden kutuasu on värikkäämpi kuin koiraiden.

Särmäneulankin pää tuo mieleen merihevosen, mutta tämä laji on siloneulaa lyhyempi ja tanakampi, ei niin matomainen. Nimensä mukaisesti särmäneulan ruumis on hieman kulmikas, ja väritykseltään se on ruskea tai vihertävän harmaa.

Särmäneula uiskentelee hitaasti leväkasvustojen seassa Hankoniemellä, ­Neljän tuulen tupa -kahvilan juurella.

Verkkoon tarttuneet "narut" ovat siloneuloja

Putkisuukalojen maailmassa ­koiraat ”synnyttävät”. Keski- ja loppukesään ajoittuvien hääkarkeloiden päätteeksi siloneulanaaras sijoittaa erityisellä ulokkeellaan mätimunat koiraan vatsapuolella olevaan munapussiin. Sitten koiras ottaa mätimunien hoitovastuun itselleen.

Kuukauden kestävän ”raskauden” aikana mätimunia suojaa istukkamainen kudos, joka huolehtii ravinnosta, neste­tasapainosta ja hapensaannista.

Elokuussa kuoriutuvat poikaset ovat heti täysiverisiä merieliöitä. Silo- ja ­särmäneulan elämä kestää tyypillisesti kahdesta kolmeen vuotta. Talveksi ne vetäytyvät valoisista pintavesistä syvemmälle mereen, ja toisinaan niitä saadaan pohjaverkoista sivusaaliina. Moni kalastaja on siloneulaa katsoessaan ihmetellyt, mikä narunpätkä verkkoon onkaan tarttunut.

Siloneula on selvästi ohuempi kuin särmäneula.

Suomen merihevoset ovat varsin verkkaisia liikkeissään

Siloneulaa tavataan kaikkialla rannikkoalueellamme. Särmäneula vaatii suolaisempaa vettä kuin siloneula, joten se tulee toimeen vain lounaisilla merillämme. Runsaimmillaan sen on Ahvenanmaan paikkeilla.

Särmäneulan suu on vielä pipettimäisempi ja keho muistuttaa enemmän merihevosta kuin siloneulalla.

Särmäneula on yleisväriltään vihreä ja vatsapuolelta kellertävä. Vatsapuolella on usein lievää pilkutusta tai raidoitusta. Värin ja kuvioinnin ansiosta kala sulautuu tehokkaasti taustaansa oleillessaan pystyasennossa rakkohaurujen seassa.

Ihoa peittävät luulevyt tekevät särmäneulasta melko jäykän ja nimensä mukaisesti särmikkään.

Toisin kuin nimensä veroisesti sileällä siloneulalla, särmäneulalla on keskellä selkää väreilevän harjamaisen selkäevän lisäksi viuhkamainen pyrstöevä.

Vaikka siloneulaa ja särmäneulaa on vaikea havaita aallokossa huojuvien levien seasta, sitten kun sellaisen onnistuu löytämään, se ei välttämättä häviä ihan heti näkyvistä. Suomen merihevoset luottavat oivaan suojaväriinsä ja naamioitumis­kykyynsä, eivätkä ne ole liikkeissään kovin nopeita.

1 kommentti