Voimalarakentaminen teki suurista virroista allasketjuja – On aika korjata mitä korjata voi
Monesta suuresta joesta tuli sotien jälkeen tekoallasnauha. Kemijoella osan tuhosta voisi korjata, jos voimayhtiöt saadaan kuriin, kirjoittaa tuottaja Sammeli Heikkinen
Vaappuun iski sähäkkä kala. Juuri samaan aikaan paukautti kala kiinni myös tädin miehen uistimeen. Ja – reilua tai ei – aikuisen miehen kala otettiin ylös ensin. Onneksi oma saaliini pysyi kiinni uistimessa niin pitkään, että isäni ehti nostaa senkin haavilla veneeseen.
Kirjolohi, reilun kilon painoinen. Samanlaisen sai myös tätini mies. Hyvä mieli niistä tuli kaikille, ja hyviltä ne maistuivatkin myöhemmin illalla tuoreeltaan paistettuina.
Muisto tuntuu oudolta. Ei siksi, että tapahtumista on yli 30 vuotta, vaan siksi, että aika on muuttunut. Kalareissumme tapahtumapaikka, Vanttauskosken voimalan alapuolinen suvanto Kemijoessa, lienee suurin piirtein samanlainen kuin tuolloin.
Siellä luultavasti kalastetaan edelleen pohjoisamerikkalaista kalalajia vähävirtaisessa vedessä. Suomen suurimmassa joessa, joka oli sata vuotta sitten pohjolan kuuluisimpia lohijokia.
”Virtaa tuli, ja virtavesiluontoa tuhoutui valtavasti.”
Monet suuret virrat ovat kuin Suomen pisin joki, Kemijoki. Hitaasti virtaavia pitkiä järviä, joita erottaa toisistaan voimalaitoksen muuri.
Toiseksi pisin virta, Iijoki, on kahlittu alajuoksultaan viidellä voimalalla. Listan kolmonen, Ounasjoki on kyllä vapaa, mutta se laskee Rovaniemen kohdalla Kemijokeen, joten yhteyden mereen katkaisee viisi voimalaa.
Suomen teollistumisen historia on Suomen luonnon katoamisen historiaa. Sotien jälkeen maa tarvitsi energiaa, etenkin, kun vesivoimaa oli jäänyt menetetyille alueille. Suuret virrat kahlittiin parissa vuosikymmenessä.
Vanttauskosken voimala rakennettiin 1960–1970-lukujen vaihteessa. Sitä ennen Kemijokeen oli tehty jo monta muuta voimalaitosta.
Virtaa tuli, ja virtavesiluontoa tuhoutui valtavasti. Sitä ei ole saatu takaisin.
”Mitä nopeammin lohet saatiin joesta sukupuuttoon, sitä nopeammin saatiin lohikeskustelu loppumaan.”
Parin viime vuosikymmenen aikana vesirakentamisesta on länsimaissa siirrytty patojen purkamiseen, myös Suomessa. Toki puretut padot ovat pienimmästä päästä.
Pohjoisen joilla voimayhtiöiden taktiikka on viime vuodet ollut raivokas neliraajajarrutus.
Alusta lähtien esimerkiksi Kemijoen lohikanta oli yhtiöille haitta, josta oli päästävä eroon. Niin arvioi Kemijoen patoamisesta ja lohen katoamisesta dokumenttisarjan tehnyt Tapani Niemi. Lohta ei edes yritetty pitää hengissä. Mitä nopeammin lohet saatiin joesta sukupuuttoon, sitä nopeammin saatiin lohikeskustelu loppumaan.
Nousulohen menetystä on korvattu istuttamalla patoaltaiksi muuttuneeseen jokeen vuosien mittaan esimerkiksi juuri kirjolohta ja kuhaa. Tosin nykyään esimerkiksi kalastuskunnissa on alettu kyseenalaistaa jokiluonnolle vieraiden lajien istutuksia.
Paljon enemmän vääntöä vaatii se, että lohi vielä saataisiin oikeasti nousemaan Kemijokeen ja muihin padottuihin suuriin virtoihin.
Kemijoen kalatalousviranomainen, Lapin ely-keskus, vaati jo vuonna 2017, että voimayhtiöt rakentavat viisi kuukautta vuodessa toimivat kalatiet ohi voimaloiden. Perusteena vaatimukselle on nippu EU:n ja Suomen lainsäädäntöä sekä maan hallituksen linjaukset. Vaatimusta tukevat Luonnonvarakeskus ja Suomen ympäristökeskus.
”Toivottavasti voimayhtiöt velvoitetaan korjaamaan edes pieni osa aiheuttamastaan tuhosta.”
Vaatimus on nyt ollut toisen viranomaisen, Pohjois-Suomen aluehallintoviraston (Avi) käsittelyssä seitsemän vuotta. Ylen mukaan vesivoimayhtiöt ovat vastustaneet vaatimusta lukuisilla maratonkirjelmillä.
Apulaisoikeuskanslerikin moitti hiljan Avia käsittelyn viivästymisestä. Avi on luvannut lopultakin valmista tänä vuonna. Toivottavasti se lupaus pidetään.
Ja toivottavasti voimayhtiöt velvoitetaan korjaamaan edes pieni osa aiheuttamastaan tuhosta. Ehkäpä vielä omana elinaikanani Vanttauskosken voimalan alla ui ihan oikeita merilohia.
