Suomen huippu-urheilun harha tiivistyy jalkapallossa – Milloin näemme faktat faktoina?
Huuhkajien surkea taival MM-karsinnassa on kuvaava esimerkki siitä, miten huonosti Suomen urheilukulttuuri hahmottaa todellisuutensa. Se johtaa liioitteluun kaikessa, niin hyvässä kuin huonossakin – ei nähdä mitä pitäisi, tuijotetaan sitä mitä ei pitäisi, kirjoittaa Jari Kupila.
Huuhkajien MM-unelma on riekaleina. Taas kerran.
Suomi oli pakkovoiton edessä uutta huippuvaihdettaan elävän Hollannin vieraana, mutta sai kylmän opetuksen siitä, mitä aito kansainvälinen huippufutis on. Kävi kuten on viime aikoina nähty monen muunkin lajin arvokisareissujen yhteydessä.
Vaikka Suomen urheiluväki kokee, että moni asia on kehittynyt, tuloslistoilla se ei näy. Suomen paikka ei ole taisteluissa, joissa ratkotaan arvomitalit. Ei ole jalkapallossa, eikä juuri muissakaan lajeissa.
Fakta ei muuksi muutu, vaikka studiossa piirretään yhä yksityiskohtaisempia käppyröitä ja urheilupomot julistavat että hyvääkin on tehty.
Suomalaiset kuuluvat maailman johtaviin penkkiurheilukansoihin. He jaksavat toivoa ja vaatia urheilijoiltaan, etenkin kun urheilun mediavoimat vielä näitä toiveita paisuttelevat. Todellisuus on silti yhä karumpi. Olipa kyse jalkapallosta tai keihäänheitosta, mäkihypystä tai oikeastaan mistä tahansa.
Jopa jääkiekon ja moottoriurheilun kohdalla on uhkakuvia ja ne viime aikojen valopilkutkin, koris, lentis ja tenniskin, perustuvat sittenkin enemmän kiehtovaan ilmiöön kuin menestykseen. Ei niissäkään aivan kovimman huipun kyydissä olla, vaikka aiempaa paremmin pelataankin.
Silti tässä maassa jaksetaan uskotella, jokaisen arvokisaretken kohdalla, että realistinen tulosennuste ei toteutuisi, että tapahtuisi ihme. Hollanti-peliä ennen tämä ihmeen hallusinointi sai aivan uudet ulottuvuudet. Alettiin puhua jopa Amsterdamin ihmeestä.
Jalkapallo on Suomen suurin urheilulaji. Se kerää päältä suurimman osan urheilulahjakkuuksista. Kun sellaiseen lajin maajoukkuetta seurataan ihmettä toivoen, juoruaa se ikävästi urheilusysteemin tilasta. Samoin tekee se, että MM-projektista puhutaan ”MM-unelmana”. Toivotaan ihmettä ja unelmoidaan, kun ei muuta voida.
”Suomalaista huippu-urheilua on yritetty uudistaa koko 2000-luku. Prosessia on leimannut vilpitön into ja tahto, mutta myös jokseenkin naiivi kotikutoisuus.”
On tehty paljon hyvääkin. Arjen olosuhteet ovat parantuneet ja akatemiasysteemit ovat antaneet juniori-ikäluokista asti parempia mahdollisuuksia elää kokonaisvaltaista urheilijan elämää.
Sanoissa ”elää urheilijan elämää” piilee kuitenkin myös sokea piste, myös jalkapallossa. On ikään kuin riittänyt tavoitteeksi ja saavutukseksi se, että mahdollisimman moni ”elää urheilijan elämää”. Se on toki tärkeä edellytys tulosten tekemiselle, mutta vain lähtökohtana. Mikään tavoite sinänsä sen ei pitäisi olla.
Huipulle nousu vaatii muutakin kuin urheilijan elämän tunnusmerkkien tunnollista suoritusta. Täytyy myös aidosti tavoitella aitoa huippua. Se taas vaatii huipputason vaatimusten ja kilpailutilanteen aitoa tunnistamista ja kohtaamista. Jos sitä ei tee, ei paremmilla olosuhteilla, välineillä, akatemiasysteemeillä ja kokonaisvaltaisen urheilijaelämän tukipalveluilla ole juuri merkitystä.
On nähtävä se, millä tulostasolla omaa urheilijan elämää aidosti eletään juuri nyt. On nähtävä mitä muutosta aito huipulle kasvu kaikessa tekemisessä siihen elämään vaatii.
Suomessa on tehty hyvää taustaa huippu-urheilulle, mutta samalla on jäänyt fokusoitumatta huipputuloksen tekemiseen. On katettu näyttävä juhlapöytä, mutta unohdettu pihvi.
Jos Suomen huippu-urheilun haasteet tiivistää yhteen sanaan, se sana on ”todellisuuskuva”.
Perusongelma ei ole raha, olosuhteet eikä ensisijaisesti osaaminenkaan. Se tärkein, johon pitäisi herätä, on todellisuus. Pitää lopettaa kuvittelu ja haaveilu.
Tätä vaaditaan paitsi urheilijoilta, valmentajilta ja seurajohtajilta, myös urheilua seuraavalta yleisöltä, medialta ja yhteistyökumppaneilta. Jos haluamme, että Suomessa opitaan ihan hyvän urheilijaelämän rinnalla tuottamaan myös tuloksia, on koko kulttuurin hahmotettava mitä se tarkoittaa.
”Käytännössä se vaatii sitä, että pitäisi toisaalta puhua entistä suoremmin siitä, miten kaukana kansainvälinen huippu menee ja mitä sen saavuttaminen vaatii.”
Ja toisaalta, pitäisi armollisemmin kohdata ne yksittäiset arvokisatilanteet, joissa ”ihmesuoritusten” edellyttäminen on kaiken realismin nimissä järjetöntä. Kun Wilma Murto ei tämän vuoden lähtökohdilla ollut millään realismilla MM-mitaliehdokas, miksi MM-suoritukseen petyttiin? Tai kun Hollanti on niin ylivoimainen kuin se Suomen miehistöön nähden on, mitä tuosta pettymään, kun tulee rumasti pataan?
Todellisuuskuvan piirtämistä voisi harjoitella vaikka näin. Luetellaanpa Hollannin avauskokoonpanon pelaajien joukkueet. Siellä on Barcelona, Arsenal, Liverpool, Inter Milan, Tottenham, Manchester City…
Moniko Suomen avauksessa ollut pelaaja pelaa minkään aidosti ison eurooppalaisen pääsarjan minkään joukkueen avauksessa – Mestareiden liigan huippujoukkueista puhumattakaan?
Niinpä. Kun asetelma on tämä, on turha pettyä tulokseen.
Toki tulosta pitää pohtia kriittisesti, mutta on toissijaista se, olisiko Suomen pitänyt peluuttaa miehistöään jotenkin toisin. Vaikka teoriassa olisikin ollut joku tapa pelata niin, että Amsterdamin ihme olisi nähty, sitä on turha kovin kauan pohtia. Olennaisempaa on se, miksi Suomen joukkue kasataan pelaajista, jotka eivät tätä kovemmalla kansainvälisellä tasolla arkeaan vietä – ja miten tämä fakta voisi muuttua lähivuosina?
Siis miksi tämä laji, joka kerää Suomesta koko urheilun lahjakkuuksien enemmistön ja jonka olosuhteita on kehitetty enemmän kuin mitään muuta lajia 2000-luvulla on kehitetty, ei saa tuotettua kansainvälisiin huipputuloksiin yltävää joukkuetta?
Kysymyksen kipeyttä lisää vilkaisu seuroihin, joista kasattiin 2000-luvun alkuvuosien Suomen maajoukkue. Muistelkaapa kun oli Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Mika Nurmela, Mika Väyrynen, Petri Pasanen, Aki Riihilahti, Antti Niemi, Jonatan Johansson, Joonas Kolkka, Niklas Moisander, Mikael Forssell, Teemu Tainio, Jussi Jääskeläinen…
Pitääkö erikseen luetella heidän seurojaan?
Miten tämä on edes mahdollista? Toiminta on kehittynyt Suomessa niin monilla mittareilla koko 2000-luvun – ja silti nykyinen maajoukkue kasataan pykälää kauempana kansainvälisestä huipusta pelaavien joukkueiden pelaajista kuin vuosituhannen alussa?
Keskimääräinen tekeminen ja taustaolosuhteet olivat 2000-luvun alussa huonommat, mutta silti oli paremmalla tasolla pelaavien pelaajien maajoukkue!
Sama havainto siis mitä olemme kyselleet olympialajeissa. Vaikka Suomessa eletään keskimäärin parempaa urheilijan elämää kuin 20 vuotta sitten, ollaan kauempana huipusta. Olipa kyse yleisurheilusta, maastohiihdosta, painista, ammunnasta, mäkihypystä, jalkapallosta, alppihiihdosta, curlingista, purjehduksesta…
Samalla kun urheilukulttuuriamme leimaa taipumus haaveiluun, on kuitenkin taipumusta myös aivan tolkuttomiin painajaiskuviin. Jos Suomen maajoukkue ei pääse MM-kisoihin, ei se mitään katastrofia tarkoita. Kuten ei tarkoita se, että olympialaisissa tai yleisurheilun MM-kisoissa jäädään ilman mitalia.
On paljonkin asioita, joita suomalainen jalkapallo tekee nykyisin paremmin kuin 2000-luvun taitteessa. Se näkyy urheilullisuutena, olosuhteiden paranemisena, kansainvälisten yhteyksien kehityksenä. Lisäksi kansallinen toiminta on, kaikesta kritiikistä huolimatta, kehittynyt kokonaisuutena paremmaksi.
Kansainvälinen huippu karkaa, mutta ei se tarkoita, että kaikki tehty on ollut huonoa, että kaikki pitää räjäyttää ja aloittaa alusta. Jotakin ehkä pitää, mutta järjen kanssa.
Harvassa asiassa liioitellaan niin rankasti kuin urheilussa. Ollaan vuoroin yltiöoptimisteja ja yltiöpessimistejä. Tunnelmat vaihtuvat sokeasta uskosta yhtä sokeaan epäuskoon nopeasti.
Ehkä ongelman varsinainen ydin onkin tässä yltiö-etuliitteessä. Urheilupuheessa korostuu usein se, että pitää elää tunteella, olla intohimoisia. Mihin se oikeastaan perustuu?
Miten niin pitää elää tunteella ja olla intohimoinen tilanteissa, joissa pikemminkin pitäisi harkita aiempaa tarkemmin, perehtyä tosiasioihin huolellisemmin ja ottaa kylmän viileästi selvää asioiden syistä ja seurauksista?
Jalkapallo, kuten kaikki huippu-urheilu, on älypeliä, ei tunnekuohuissa koheltamista. Se perustuu realismiin, ei haaveiluun – siis aidosti tavoitteen mukaisesti ohjautuvaan toimintaan, ei unelmiin ja ihmeiden odotteluun.
