Porilainen Mika Tuhkanen alkoi tehdä viskiä ensimmäisenä Suomessa – Siinä meinasi mennä perhe, mutta lopulta tuli kansainvälistä kunniaa

Aarre on maan alla, tietenkin, parikymmentä askelta Porin Kauppatorin laidasta luoteeseen. Sisään panimoravintola Beer Hunter´sin ovista, muutaman askelen jälkeen vasemmalle, pienen veräjän kautta tiskin taa. Alas kapeaa ja hämärää portaikkoa, neulansilmä vasemmalle ja käytävän perälle.

Mika Tuhkanen siirtää punaisia nokkakärryjä sen verran, että niiden ohi pääsee ovelle. Avaintakin piti kotoa lähtiessä haeskella, sillä arkinipussa sitä ei tarvitse.

– Onkohan viisi vuotta siitä, kun viimeksi olen täällä käynyt.

Pieneen huoneeseen tuo valoa himmeä kattolamppu. Tuoksuu kellarilta, tunkkaista ja lämmintä.

Siellä se on takaseinustalla. 65-litraisia tammitynnyreitä on muutamia, kahdessa kerroksessa. Alhaalla oikealla on se tynnyri. Ruskea puupinta on sinertynyt läheltä yläreunasta. Tynnyrin vanteet ovat päässeet ruosteeseen.

Sisällä on Suomen vanhinta viskiä.

Tuhkanen on tynnyröinyt tisleen vuoden 2004 lopulla. Tuhkanen arvelee, että se on peräisin viidennestä erästä, joka Beer Hunter´sin tislaimella aikanaan keitettiin. Vanhin viski tuli siis ihmisen mitallakin täysi-ikäiseksi, 18-vuotiaaksi, viime vuoden lopulla.

Viskin kauppanimi on Old Buck. Kun Tuhkanen alkoi tehdä sitä vuonna 2001, hän oli ensimmäinen. Sitä ennen Suomessa ei ollut tehty mallasviskiä.

Tuhkanen ei voinut tietää, tuleeko viskistä hyvää tai edes juomakelpoista. Silloin tiesi vain sen, että rahaa ja aikaa oli mennyt hurjasti. Menossa oli myös avioliitto.

Viskistä tuli lopulta niin hyvää, että vuonna 2009 maailman tunnetuin viskiasiantuntija ylisti sitä. Silti siitä ei tullut porilaisen viskiteollisuuden alkuräjähdystä. Beer Hunter’sin viskit ja muut väkijuomat tehdään edelleen samalla tislaimella kuin alussa.

Samalla kun viski on kypsynyt ravintolan kellarissa, Suomi on muuttunut. Maa on vaurastunut ja ihmiset kiinnostuneet arjen nautinnoista, kuten viskistä. Nyt Suomessakin on useita viskiä valmistavia tislaamoita, selvästi suurempia kuin Porissa. Suomalaista viskiä saa melkein joka Alkon hyllystä.

Suomesta on tullut maa, jossa kannattaa tehdä ja myydä viskiä.

"Erinomaisen yksinkertaista puuhaa"

Viskin perusraaka-aineet ovat mallas – perinteisesti ohra – ja vesi. Mallastettu ohra mäskätään pitämällä sitä tunti tai pari kuumassa vedessä. Siinä maltaista irtoavat liemeen sokerit.

Jos viskiin halutaan savuisuutta, mäskissä käytetään yleensä turvesavulla kuivattuja maltaita. Viskin savuntuoksu ja -maku tulevat siis mukaan jo hyvissä ajoin ennen tislaamoa.

Mäskistä siivilöidään maltaat, mukaan lisätään hiiva ja neste pannaan käymään pariksi päiväksi. Käymisessä hiiva muuttaa mäskätessä irrotetut sokeri alkoholiksi. Käymisen lopputulosta kutsutaan vierteeksi tai rankiksi. Se on kuin vahvaa, humalatonta olutta.

– Kyllä sitä voi ihan turvallisesti juoda, muttei se hyvää ole, Mika Tuhkanen sanoo.

Sitten alkaa tislaaminen.

– Tislaaminenhan on erinomaisen yksinkertaista puuhaa, Tuhkanen tiivistää.

Se perustuu siihen, että vierteen alkoholit haihtuvat matalammassa lämpötilassa kuin vesi. Niinpä höyrystyvä neste nousee pannun kuparisiin mutkiin ja jäähtyy siellä. Lopulta metalliämpäriin alkaa tippua lopputuotetta, tislettä.

Tisle valutetaan suuriin tynnyreihin kypsymään. Yleensä käytetään 200-250-litraisia tammitynnyreitä, joissa on aiemmin kypsytetty yksi bourbonviskisatsi. Näitä on markkinoilla saatavilla paljon, sillä yhdysvaltalainen bourbon pitää säädösten mukaan kypsyttää aina tuoreessa tammitynnyrissä.

Sitten viski jätetään tynnyriin. Vuosikausiksi. Skotlannista muuallekin levinneen määritelmän mukaan vasta vähintään kolme vuotta tynnyrissä kypsynyt tisle lasketaan viskiksi.

Ikä tasoittaa viskin särmiä ja iäkästä viskiä arvostetaan. Sitä voi myydä kalliimmalla. Siksi viskejä kypsytetään monesti paljon pidempäänkin.

Suomen vanhin viski ei ole viskiksi kovin vanhaa. 18-vuotiaana pullotettua viskiä saattaa löytyä lähimmän Alkon hyllystä. Vuosi sitten skottitislaamo Macallan toi markkinoille 81-vuotiaan viskin, joka on maailman iäkkäintä pullotetta.

Raha ratkaisee

Beer Hunter’sin ravintolatilan nurkassa on pieni lasiseinäinen huone. Siellä on paikallaan se panimolaitteisto, jolla koko homma alkoi 1990-luvulla. Panimoravintolan perustivat Tuhkasen vanhemmat.

Tähän samaan pikku koppiin asennettiin ensiksi myös tislain.

– Tosa lattiassa vielä näkyy jälkikin, näyttää Tuhkanen.

Tislain on siirretty uudelle panimolle, muutaman kilometrin päähän teollisuusalueelle.

Nyt sen paikalla on pöytä, ja sen päällä vauvan hoitopatja ja nippu vaippoja. Lapsenlapsi Elma on monesti ravintolassa, ja vielä useammin isovanhempien kotona.

– Kyllä mä haluan seurata miten Elma kasvaa. Omien lasten kanssa se aika meni vähän ohi, kun tein töitä koko ajan.

Kun Tuhkanen alkoi tehdä viskiä vuonna 2001, esikuvia ei ollut. Ei Suomessa, eikä kovin paljon Skotlannin, Irlannin ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella.

Nyt Suomessa on useampi tislaamo, joka tekee viskiä. Enimmäkseen ne tekevät väkijuomia selvästi enemmän kuin Beer Hunter’s. Myös muualla manner-Euroopassa on pulpahdellut esiin viskitislaamoja. Viskiä tehdään nykyään jopa Etelä-Amerikassa.

Miksi?

Kyse on rahasta, yleisestä vaurastumisesta, summaa kulutusyhteiskunnan muutokseen paneutunut professori Visa Heinonen Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksesta.

– Aina pandemiaan ja Ukrainan sotaan saakka asiat menivät aika hyvin. Suurin osa suomalaisista on vaurastunut pikkuhiljaa.

"Haetaan elämän pientä nautintoa"

1990-luvun alun syvän laman jälkeen Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Se oli viskinvalmistuksella ratkaisevaa ensinnäkin siksi, että valtion monopoli alkoholinvalmistukseen murtui EU-jäsenyydessä. Toiseksi siitä alkoi pitkä talouskasvun aika.

Kun rahaa jää yli pakollisista menoista, sitä voi käyttää kaikkeen mukavaan, ei-välttämättömään. Kuten vaikka viskiin.

Suomessa ihmiset ovat alkaneet käyttää rahojaan yhä enemmän palveluihin viime vuosikymmeneltä lähtien. Viskipullo on esine eikä palvelu. Mutta jos pullosta maksaa kymmeniä tai jopa satoja euroja, siitä yrittää saada jotain muutakin kuin alkoholia.

– Kuluttaminen on elämäntyylikysymys, kulutusvalinnat ovat kaikki osa omaa elämäntyyliä.

Arvokas viski on osa elämäntyyliä, johon kuuluu elämästä nauttiminen, hienojen tuoksujen ja makujen arvostaminen. Siinä on elitismin häivähdyskin, niin kuin kaikissa hifistelyharrastuksissa.

– Kun itse olin opiskelija, juotiin halvinta viiniä. Nykyään opiskelijapiireissäkin maistellaan, juodaan vuosikertaa. Eikä tarvitse juoda koko pulloa jossain porttikongissa. Haetaan elämään pientä nautintoa. Ja se on mun mielestäni hienoa!

Nyt viski maistuu pikkuvarakkaalle nautiskelijalle. Mutta entä tulevaisuudessa? Muutaman vuoden sisään on koettu pandemia ja ties miten pitkä eurooppalaisen sodan alku. Viskintekijä joutuu laskemaan aina paljon tulevaisuuden varaan.

Kun tisle lasketaan tynnyriin, on odotettava vähintään kolme vuotta ennen kuin viskiä pääsee myymään. Ja monesti vielä paljon pidempään.

Entä jos kiinnostus viskiin lopahtaa?

– Ei siitä näy mitään merkkejä. Päinvastoin. Kiinalaiset sijoittavat nyt esimerkiksi viinibisnekseen. Kun siellä vaurastutaan edelleen, vahvemmat juomatkin alkavat varmasti kiinnostaa, Visa Heinonen arvioi.

Vuonna 2001 hankittu tislain toimii yhä

Suomalaisen elämäntyylin ja yhteiskunnan muutoksen sekä vaurastumisen mukana tuli pienpanimobuumi. Ihmiset halusivat vähän parempaa olutta ja kaikenlaista uutta. Beer Hunter’s oli siinäkin murroksessa ensimmäisiä.

Firma on menestynyt niin hyvin, että muutama vuosi sitten oluentekoon hankittiin halli teollisuusalueelta. Siellä hoidetaan myös tislauspuuhat.

Panimohalli on kolmesta identtisestä vaaleasta hallista vasemmalla reunalla sisäänajosta katsottuna. Naapurissa myydään uusia ja käytettyjä autoja ja pannaan kuntoon rikkinäisiä.

Hyvän viskin tekeminen ei vaadi idylliä. Ei, vaikka se mielikuvissa hyvin vahvasti kiinnittyy Skotlantiin ja Irlantiin. Viskin tuotantoprosessin voi toistaa oikeilla laitteilla missä vain. Vaikka Porissa. Se selittää nykyistä viskibuumia.

Vuonna 2001 hankittu tislain nököttää hallin nurkassa. Se on säilynyt kiiltävänä, melko naarmuttomanakin.

Tislaimen hommaaminen panimon kylkeen on tavallaan looginen liike, sillä samalla laitteistolla kuin olutta voi tehdä myös tislattavaksi kelpaavaa mäskiä.

Suomen ensimmäinen viskitislaamo käynnistyi kuitenkin sattumalta. Mika Tuhkanen ja hänen isänsä kaavailivat yökerhon perustamista 2000-luvun alussa. Sopiva ravintolahuoneisto oli katsottu ja kaupoista sovittu.

Toinen ostaja pääsi kuitenkin väliin lunastuspykälän avulla ja yökerhohanke peruuntui.

– Meillä oli siinä sitten tavallaan muka ylimääräistä rahaa, kun se ei mennytkään yökerhoon. Päätettiin lähteä Müncheniin panimomessuille katsomaan, mitä sieltä löytyy.

Siellähän niitä sitten oli muutamiakin erilaisia, tislaimia. Tuhkanen ja isä nappasivat valmistajien esitteet ja palasivat Suomeen.

Toinen tislaamiseen ajanut tekijä oli skottilaisen Jura-tislaamon suuri tynnyri. Se oli ostettu täytenä panimoravintolaan ja asiakkaille myytiin viskiä suoraan tynnyristä.

– Kun tynnyri rupesi tyhjenemään, niin mietittiin, että täytetään se itse. Pistetään viskiä tulemaan.

Tuhkanen tilasi tislaimen. Ei tosin mitään niistä, joita Münchenissa oli käyty katsomassa.

– Otettiin kauneimman näköinen.

Vuoden 2001 lopulla alkoi sitten tislaaminen ja tynnyrin täyttäminen. Tosin sitä Jura-tynnyriä ei sitten täytettykään, vaan tisle pantiin muihin tynnyreihin.

Nyt iso tammitynnyri jököttää panimoravintolan kellarissa, ja sen päällä säilytetään kassalippaita.

Dorka bisnes

– Viskin valmistus on dorka bisnes.

Sanat putoilevat puhelimessa rauhalliseen tahtiin, punnittuina.

– Kaikki investoinnit pitää tehdä nyt. Sitten menee viidestä kymmeneen vuotta siihen, että saat fyrkat, Jarkko Nikkanen jatkaa.

Nikkanen lienee Suomen tunnustetuin viskiasiantuntija. Hän on kirjoittanut aiheesta hyllyllisen tietokirjojakin.

Mutta toisaalta viski on alkoholijuomien kuningas. Sitten kun viskiä lopulta pääsee myymään, siitä voi pyytää varsin kovaa hintaa.

– Eikä mihinkään muuhun väkevään alkoholijuomaan liity tuollaista harrastuneisuutta ja mahdollisuutta tarinoihin.

Ja, huomauttaa Nikkanen, viskin makumaailma on laajin myös laboratorioraporttien perusteella.

Ratkaisevaa on kuitenkin se, että viskille on kysyntää. Ja kun on kysyntää, löytyy helpommin myös sijoittajia, jotka rahoittavat viskin tuotantoa.

Suomesta on tullut tällä vuosituhannella maa, jossa kalliimmallekin viskille löytyy ostajia ja maistelijoita.

– Ennen Putinin sotaa elimme loputtoman vaurastumisen aikaa. Ja Suomessakin vihdoinkin alettiin juoda vähemmän mutta parempaa.

Kun Jarkko Nikkanen perusti kymmenen vuotta Viskin Ystävien Seuran, jäseniä oli 11. Nyt seuraan kuuluu 1 200 suomalaista.

Tynnyri tekee viskin

Beer Hunter’sin panimohallin perällä viskitynnyrit on pinottu niin, että pinojen väliseen kapeaan kuiluun voi kävellä. Siellä tuoksuu. Tuoksua on vaikea kuvailla, mutta siinä on jotain samaa kuin viskin tuoksussa. Suurin osa tulee varmasti tammitynnyreistä, mutta jotain niiden sisällöstäkin.

Tisle imee kaikenlaisia makuja ja tuoksuja tynnyreistä, mutta kaikenlaista tulee vuosien mittaan läpi tynnyrin puukylkienkin. Ja lähteekin. Nykyään porilaisviskistä haihtuu tynnyristä joka vuosi pari prosenttia. Tämä hävikki tunnetaan vanhastaan nimellä enkelten osa.

Tynnyrikypsytys tuo viskinvalmistukseen ripauksen taikaa tai alkemiaa. Jokainen tynnyri on vähän erilainen ja ehkä niihin laskettavassa tisleessäkin on pieniä eroja.

Jarkko Nikkanen arvioi, että juuri tynnyrikypsytys tekee viskin. Se tuo 60–80 prosenttia viskin mausta.

18-vuotias porilaisviski sai uinua tynnyrissään rauhassa. Mutta katsotaan, miten nuoremmalla menee. Tynnyripinon päällä makaa kyljellään suuri tynnyri. Se on täytetty marraskuussa 2019. Eli kolmivuotiasta Old Buckia, siis viskiä ihan määritelmän mukaankin!

Mika Tuhkanen kipuaa kevyiden rakennustikkaiden avulle korkeuksiin. Hän kyykistyy tynnyrin päälle reilun kolmen metrin korkeudessa hallin betonilattian yllä, naputtelee vasaralla puutappia irti suuresta tynnyristä. Lyhyt ja leveä tappi antaa periksi muutaman kevyen iskun jälkeen.

Tuhkanen työntää pitkän, päästään kapenevan lasiputken tynnyrin sisään, sulkee putken pään peukalollaan, nostaa putken ylös ja antaa vaaleanruskean nesteen valua pieneen tulppaanilasiin. Lopuksi hän naputtaa tapin takaisin tynnyriin.

Suomen erikoisuus on savun ja rukiin liitto

Tuhkanen laskeutuu heiluvia tikkaita kuin tavallinen ihminen portaita. Näytteenottovälineet toisessa kädessä, lasi toisessa.

Tuoksu on amatöörin nenään hedelmäinen, jopa parfyyminen.

Otetaanpa.

Äkkiseltään aika raju suutuntuma, mutta nopeasti pehmenee. Aika makeaa ja hunajaistakin. Maistamme kuvaajan ja Tuhkasen kanssa samasta lasista. Suoraan tynnyristä viski on noin 65-prosenttista.

– Ei siinä pöpöt pysy hengissä.

Tuhkanen siemaisee ja hymyilee viiksiinsä.

– En mä tämän perusteella osaa sanoa, miltä tämä maistuu muutaman vuoden päästä. Mutta sen tietää, ettei tarvi huolehtia, mihin tämä kehittyy.

Suomessa nousevat nyt toisen viskiaallon yrittäjät. Nämä ovat 2010-luvun alkutaitteessa aloittaneita tislaamoja, joilla alkaa olla tynnyreissään monenlaista juomaa.

Toisin kuin ensimmäiset viskintekijät, kuten Beer Hunter’s ja lahtelainen Teerenpeli, uudet tekijät eivät nojaa liiketoimintaansa olueen vaan kirkkaaseen viinaan. Erityisesti giniin.

Gini on myyntivalmista viikkojen kuluttua tislauksesta. Silti siitä voi tehdä oman makuista ja luoda brändiä. Tässä ovat suomalaiset onnistuneet, Jarkko Nikkasen mukaan esimerkiksi pohjalaisen Kyrö Distilleryn gini on saanut jalansijaa Saksastakin.

Mutta nyt Kyrö myy myös viskiä. Siellä, kuten muutamassa muussakin tislaamossa, alkaa olla kellareissa kypsää tavaraa. Teerenpelin 14-vuotias on nyt vanhinta pullotettua suomalaisviskiä.

Koska ollaan Suomessa, ruis saattaisi olla se pienen maan iso juttu. Ruisviski on toki tuttu tuote, jota tehdään erityisesti Pohjois-Amerikassa. Mutta Suomessa rukiiseen on yhdistetty savu. Yhdistelmä on tiettävästi ainutlaatuinen.

Tällaisissa tempaisuissa piilee suomalaisten toivo murtautua viskin maailmanmarkkinoille.

Maineesta ei tullut rahaa, mutta avioliitto kesti

Mikä sitten on Suomen parasta viskiä? Makuasia, tietenkin, mutta Mika Tuhkanen sai työstään ainutlaatuisen tunnustuksen jo ennen kuin moni nykyisistä tislaajista aloitti viskinvalmistuksen.

Vuoden 2008 keväällä panimoravintolan puhelin soi. Puhelimessa oli Jim Murrayn edustaja. Tämä kysyi, voisiko porilaisviskistä lähettää näytteen Britanniaan.

– Lupasin lähettää. En sitten ajatellut koko asiaa kovin paljon, Tuhkanen muistelee.

Jim Murray on viskimaailman legenda. Hänen vuosittainen Whisky Bible -julkaisunsa on maailman arvostetuin viskiopas.

Tietenkin Tuhkanen tilasi vuoden 2009 kirjan, kyllä oman viskin kohtalo kiinnosti kuitenkin sen verran.

Kun kirjaa ei kuulunut, Tuhkanen soitteli kustantajalle perään. Kirja tulee pian, luvattiin. Ja siinä kuulemma oli ihan mukava yllätyskin tulossa.

Tuhkanen asui tuossa vaiheessa perheineen maaseudun puolella, yli kymmenen kilometrin päässä Porin keskustasta. Postilaatikolle piti kävellä etuovelta pihatien risteykseen.

Siellä kirja oli. Tuhkanen etsi Old Buckin sen sivuilta siinä postilaatikon vieressä. Siellä se oli. Jim Murrayn mukaan Tuhkasen viski oli koko manner-Euroopan paras viski.

– Fiilis oli ihan käsittämätön. Ja vielä illalla, kun istuttiin vaimon kanssa saunassa, niin mä kysyin, että onko tää totta vielä.

Maailman parhaan viskiasiantuntijan tunnustus toi varmuuden siitä, ettei oma työ ollut ollut turhaa. Se tuntui hyvältä siksikin, että viskin tekemiseen oli mennyt reippaasti omaa rahaa ja vielä paljon enemmän aikaa.

– Sitä on vaikea kuvata, millaista oli tehdä viskiä ekan kerran. Kun ei tiennyt yhtään, mitä siitä tulee. Ja piti odottaa kolme vuotta. Sitten tuli palautetta, moni kiitteli, mutta oli niitäkin, jotka sanoi että ihan paskaa, ei Suomessa osata.

Kun Tuhkanen teki ensimmäisiä viskieriä vuonna 2001, tislaaminen ja oluen paneminen vei kaiken ajan. Sitä ei jäänyt puolisolle Riikalle eikä lapsille.

Tuli ero.

– Vaimo muutti lasten kanssa Kuopioon. He asuivat puoli vuotta siellä. Menin sitten perässä sinne heidän luokseen. Ja yhdessä sitten palattiin tänne.

Liitto kesti, ja vuonna 2009 uutta julkisuutta ihmeteltiin yhdessä. Ravintolaan soiteltiin jatkuvasti Suomesta ja ulkomailta. Tuhkanen kävi Arto Nybergin vieraana.

– Viskiä olisi mennyt kaupaksi sen verran kuin olisi ollut myydä. Muttei meillä ollut juuri mitään myytävää, ei sitä sillä tavalla saatu hyödynnettyä.

Porilainen viski oli Suomen ensimmäinen ja ensimmäinen kansainvälistä tunnustusta saanut. Nyt uudet pelurit tekevät paljon suurempia eriä, ja niiden tuotteita saa Alkosta ja ravintoloista. Old Buckia ei ole pullotettu muutamaan vuoteen, eikä sitä ole saanut ostettuakaan oikein mistään.

Vaikka raha tulee panimosta, viskiä tehdään täällä yhä. Ehkä selitys näkyy Tuhkasen hymyssä sen jälkeen, kun hän on maistanut omaa viskiään ja innossa, jolla hän muistelee, miten kaikki alkoi.

Viski on juomien kuningas. Ja ehkä sitä on mukavinta tehdä, kun ei enää tarvitse puristaa.