”Huippujohtajia” tutkiva Ilkka Ruostetsaari: Suomalaisten poliittinen passiivisuus suojaa eliittejä

Julkaisit marraskuussa 30 vuoden tutkimukseesi pohjautuvan kirjan Huippujohtajat kriisien Suomessa – eliitit ja vallan verkostot 1990-luvulta 2020-luvulle (Gaudeamus). Siinä kirjoitat, ettei Suomi ole enää klubi, mutta se on silti maa, jossa päättäjät tuntevat toisensa. Mitä tarkoitat tällä?

Uusimmassa aineistossani tulee esille, että epävirallinen vuorovaikutus ja kasvokkain tapaaminen huippujohtajien välillä on vähentynyt. Meillä on ollut perinteisesti erilaisia eliittiklubeja, joihin monet huippujohtajistakin kuuluvat, mutta he kokevat niissä tapahtuvan epävirallisen verkostoitumisen merkityksen aika vähäiseksi. Vuorovaikutus on siirtynyt enemmän virallisille foorumeille. Siihen ehkä liittyy myös huippujohtajien elämäntavan muuttuminen yksityisemmäksi. Jotta pysyy työkykyisenä, täytyy panostaa esimerkiksi kuntoiluun eikä loputtomiin illanistujaisiin. Varmasti koronakin on vaikuttanut tähän.

Onko eliittien vallasta siis tullut aiempaa läpinäkyvämpää?

Näinkin sen voi tulkita, mutta silti eliitit uskovat verkostoitumisen voimaan hyvin vahvasti. Laajoilla verkostoilla on edelleen merkitystä vallankäytön kannalta. Ja kyllähän varsinkin elinkeinoelämän eliitti harrastaa yhä metsästystä. Yksi haastateltava kuvasi sitä hyvin, että syksy on ’aika kiireistä aikaa’. Nalle Wahlroosin uudesta kirjasta sain kuvan, että taajaan ollaan jahdissa Suomessa tai ulkomailla ja niiden välissä tehdään yritysjärjestelyjä.

Metsästysharrastus vaikuttaa poikkeukselta. Muutoin kirjasta saa kuvan, etteivät suomalaiset eliitit halua elää yläluokkaista elämää.

Metsästys on perinteinen suomalaiskansallinen miesten harrastus. Yllätyin, että haastateltavien enemmistö katsoi kuuluvansa eliittiin, vaikka eliitti-termiin liittyy usein julkisuudessa negatiivisia konnotaa­tioita. He kuitenkin korostivat hyvinkin tavallisia elämäntapojaan. Vaatimattomuuden normi on Suomessa edelleen aika vahva. Uusrikkailla ei minusta ole sen enempää halua näyttää tulotasoaan kuin omaisuutensa perijöillä.

Miten Suomen kriisit 1990-luvun lamasta aina Ukrainan sotaan ovat vaikuttaneet eliittien asemaan?

Olisi voinut odottaa, että merkittävästikin, mutta johtopäätös oli, ettei vaikutus ollut kovin suuri. Kaikki eliittiryhmät yhteenlaskien eliittiaseman säilyttäminen oli helpointa ajanjaksolla 1991–2000, vaikeutui vuosina 2001–2011 ja taas helpottui vuosina 2011–2021. Vaikka kansanedustajien vaihtuvuus on lisääntynyt, johtavissa asemissa olevat poliitikot, eli poliittiseen eliittiin kuuluvat, ovat olleet varsin turvallisessa asemassa. Aseman säilyttäminen on helpottunut myös elinkeinoelämän ja kulttuurin eliiteissä mutta vaikeutunut hallinnon, tieteen ja median eliiteissä.

Miten instituutioiden väliset valtasuhteet ovat eliittien mielestä muuttuneet Suomessa 30 vuoden aikana?

Eduskunta, Euroopan unioni ja oikeuslaitos ovat kasvattaneet vaikutusvaltaansa, kun taas journalistinen media, työmarkkinajärjestöt, pankit, suuryritykset, vakuutusyhtiöt ja kirkko ovat sitä menettäneet. Eri eliitit arvioivat näitä muutoksia kuitenkin tavalla, mikä tukee keskeistä johtopäätöstä suomalaisten eliittien erilaistumisesta ja fragmentoitumisesta. Naisten osuus on noussut koko valtaeliitissä 12 prosentista 35 prosenttiin. Samoin uran malli on aiempaa vähemmän sektoroitunut. Sen sijaan, että kiivettäisiin omalla yhteiskuntasektorilla ikään kuin tikapuita askel askeleelta ylös eliittiin saakka, monipuolisemmat uramallit ovat nykyään mahdollisia.

Marraskuussa apulaisoikeuskansleri esti itärajan sulkemisen, mistä perussuomalaiset poliitikot haukkuivat häntä hyvin kovasanaisesti. Kirjoitat kirjassa laajemmasta oikeudellistumisen ilmiös­­tä, jossa lainsäädäntö ja kansainväliset sopimukset rajoittavat poliitikkojen liikkumavaraa. Se taas tuntuu sotivan monien kansalaisten oikeustajua vastaan. Mitä kehityksestä pitäisi ajatella?

Minusta poliittisen liikkumatilan kaventuminen on ollut liian vähän esillä. Laillisuusvalvojilla on tärkeä rooli, mutta tästä pitäisi keskustella enemmän. Jo ennen rajakriisiä edelliset hallitukset törmäsivät sotea vääntäessään jatkuvasti perustuslaillisiin näkökohtiin. Rajakriisin yhteydessä tuli esille, miten jotkut keskustelijat korostavat eduskunnan suvereenia valtaa, jotkut taas ihmisoikeus- ja pakolaissopimuksia.

Tarkoittaako keskusteleminen pyrkimystä perustella ja sitä kautta legitimoida oikeusvaltion periaatteita kansalaisten silmissä nykyistä paremmin?

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi on ehdottanut perustuslakiin lukkoja, joita ei saisi eduskunnan suurellakaan enemmistöllä avatuksi. Ymmärrän hyvin, että EU-oikeus ja kansainväliset sopimukset sitovat Suomea. Mutta myös politiikan ja kansanvallan puoli on tärkeä. Jotta näiden sopimusten legitimiteetti säilyy, muidenkin kuin juristien olisi syytä avata asiaa.

Presidentinvaalit ovat tammikuussa. Aineistossasi presidentin valta-asema on eliittien silmissä liikkunut kolmanneksi ja viidenneksitoista vaikutusvaltaisimman instituution välillä tutkimuksiesi ajanjaksolla. Tuorein sija oli kahdeksas. Mitä se kertoo mielestäsi presidentin valta-asemasta?

Mielenkiintoista on, miten tasavallan presidentiltä on Kekkosen ajoista lähtien odotettu vahvaa johtajuutta. Hän on päivänpolitiikan ulkopuolella, mutta puheella arvojohtajuudesta siirretään hänen valtaansa myös sisäpolitiikkaan. Voi kysyä, onko demokratiassa sopivaa, että yksi henkilö määrittelee kansakunnan arvoja tai yhteiskuntakehityksen suuntaa. Minun mielestäni ei oikein voi, koska kansalaisyhteiskunta ei ole tässä suhteessa yhtenäinen. Perustus­lain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ulkopolitiikan katsotaan sisältävän myös turvallisuuspolitiikan, jonka alaa on laajennettu uusilla käsitteillä, kuten kokonaisturvallisuudella, laaja-alaisella turvallisuudella ja kansallisella turvallisuudella. Kun melkein mistä tahansa asiasta voidaan tehdä turvallisuuskysymys, se voi johtaa siihen, että presidentin valtaoikeuksia aletaan tulkita yhä laajemmin.

Kirjoitat, että perussuomalaisten nousu suureksi puolueeksi on heikentänyt suomalaisten eliittien taipumusta konsensukseen. Miksi?

Perussuomalaisten suuri vaalivoitto vuonna 2011 ja samoihin aikoihin alkanut sosiaalisen median nousu olivat käännekohta suomalaisessa konsensuksessa. Polarisaatio alkoi lisääntyä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mielenkiintoinen havainto on, että vaikka varsinkin työmarkkinapolitiikassa konsensus on rapautunut, näiden huippujohtajien mielestä eliittien välinen luottamus on edelleen varsin vahvaa. Tarkoitan siis sitä, ettei luottamuksellisia keskusteluita vuodeta ulos. Tällaista eliittien välistä liimaa on vielä olemassa.

Sisällytät kirjassasi myös poliittiset erityisavustajat valtaa käyttävään poliittiseen eliittiin. Miksi?

Poliittiset valtiosihteerit luin eliittiin kuuluviksi aikaisemmin, mutta nyt huippujohtajat kokivat myös erityisavustajien vallan varsin suureksi. Vallankäyttö voi ulottua niinkin pitkälle, että hallituspuolueiden erityisavustajat neuvottelevat asioista ja sopivat ne keskenään. Ministeritasolle mennään vasta, jos sopua ei synny. Hallinnossa ongelmaksi taas koetaan, että valtiosihteerit ja erityisavustajat sotkevat poliittisen valmistelun ja virkavalmistelun välistä suhdetta.

Myös eliitti kannattaa kuitenkin niin kutsuttua häivedemokratiaa. Ei tarvitse osallistua päätöksentekoon tai valvoa sitä, vaan asiantuntijoiden toivotaan hoitavan politiikka tehokkaasti, objektiivisesti ja riitelyä välttäen. Miksi Suomessa ollaan viehdytty tällaiseen malliin?

OECD:n mukaan suomalaisten kansalaispätevyys on heikko. Me emme koe, että voisimme vaikuttaa hirveästi itseämme koskevaan päätöksentekoon. Kääntöpuoli on se, että me luotamme vahvasti instituutioihin, oikeuslaitokseen ja puolustusvoimiin mutta myös poliitikkoihin ja puolueisiin. Tämä ”suomalainen paradoksi” on suojannut eliittejä kriiseiltä ja turbulenssilta.