Suomalaiset jalkapallotoimijat voivottelevat usein seurakulttuurin vähäisyyttä, mutta tehdäänkö sen kehittämiseksi edes töitä?
Suomalaisessa jalkapallossa ollaan eteviä piilottamaan arvokas juniorityö. Muutokseen ei tarvittaisi mullistavia satsauksia, vaan kyse on pienistä teoista osana arkea. Kaikki lähtee ylpeydestä ja arvonannosta omaa yhteisöä kohtaan, Erkko Meri väittää.
Kun Kiinasta levinnyt koronavirus tuli ja yllätti keväällä 2020 myös suomalaiset jalkapalloihmiset, härmäläinen futisväki ryhmittyi verrattain nopeasti yhtenäiseen rintamaan ja ryhtyi toistamaan samaa virttä. Sen ytimessä oli ennen muuta jalkapallon sosiaalisen, yhteisöllisen ja kansanterveydellisen merkityksen puolustaminen.
Julkisissa puheenvuoroissa kannettiin huolta muun muassa rajoitusten vaikutuksesta lasten liikkumiseen sekä seurojen elinvoimaan. Monet seurat alleviivasivat, täysin perustellusti, tärkeää alueellista merkitystään lasten, nuorten ja aikuisten hyvinvoinnin toteuttajina.
Yksittäiset seurat osasivat myös ottaa omat kasvattinsa, kuten nykyiset ammattilaispelaajat, osaksi viestintäänsä.
Esimerkiksi Espoon Palloseura julkaisi keväällä 2020 ansiokasta juttusarjaa, jossa muun muassa Huuhkajissakin esiintynyt EPS-kasvatti Lassi Lappalainen muisteli urapolkuaan ja kertoi vinkkejään nykyisille espoolaisjunioreille.
Joissakin seuroissa aktiiviset juniorivalmentajat kutsuivat seuran entisiä kasvatteja antamaan kehittymisohjeita tai välittämään kikkavideoita nykyjunioreille. Myös videoterveisiä välitettiin sosiaalisen median välityksellä seurayhteisölle.
Koronaviruksen aiheuttama seuratoiminnan hetkellinen pysähtyminen tarjosi koko jalkapalloväelle erinomaisen tilaisuuden pohtia uudelleen viestinnän merkitystä osana seurakulttuurin vahvistamista. Miettiä sitä sanomaa, jota esimerkiksi seuraihmisille halutaan välittää. Arvioida, mistä seikoista yhteisöllisyys viime kädessä muodostuu.
Valitettavasti tuo tilaisuus jätettiin monin paikoin hyödyntämättä. Monien suomalaisten seurojen toimintaa ja viestintää leimaa edelleen jonkinlainen ylpeyden puute, jopa välinpitämättömyys kertoa tärkeistä tarinoista.
”Seurakulttuuri on pieniä sanoja ja tekoja osana päivittäistä arkea.”
Suomalaisessa jalkapallossa voivotellaan toisinaan seurakulttuurin puutetta. Kun käännämme katseemme esimerkiksi länsinaapuriin, näemme usein ääriään myöten täynnä olevat katsomot, joissa ihmiset vauvasta vaareihin heiluttavat seurahuiveja ja -viirejä. Voi, kunpa meilläkin olisi samanlaista kulttuuria!
Ihastellessamme Ruotsin Allsvenskanin tai vaikkapa Saksan Bundesliigan kieltämättä vaikuttavaa fanikulttuuria unohdamme kuitenkin herkästi tärkeän ulottuvuuden: edustusjoukkueen kannattajat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.
Seurakulttuuri on paljon muuta. Se on myös pieniä sanoja ja tekoja osana päivittäistä arkea. Ei aina suurta tai mahtipontista, vaan pientä ja hyvällä tavalla kotikutoista, jopa rouheaa.
Seurakulttuuri voi olla esimerkiksi sitä, että seura kertoo entisten pelaajiensa kuulumisista Instagramissa, kanavassa, joka on verraton tapa tavoittaa seuran nuoria jalkapalloilijan alkuja. Se on myös sitä, että valmentajat kertovat ennen harjoituksia pukukopissa näiden korkealle yltäneiden pelaajien merkittävistä saavutuksista. Tai jopa näyttävät klippejä pelaajan onnistumisista, mikä nykypäivänä tapahtuu helpoimmillaan vain parilla nopealla klikkauksella.
Moni osa-alue usein mystiseksi luonnehditussa seurakulttuurissa lähtee arvonannosta ja ylpeydestä omaa yhteisöä kohtaan. Siitä, että on pirun siistiä olla osa tiettyä yhteisöä ja levittää sen sanomaa isollakin äänellä.
Esimerkiksi Tanskassa pienetkin, niin sanotut kyläseurat osaavat ottaa kaiken irti, jos seuran entinen juniori yltää korkealle – siitä huolimatta, että pelaaja olisi ollut seurassa vain muutaman vuoden.
Pukukoppikäytävä on täynnä valokuvia pelaajasta, löytyy kunniaplakaattia, on pelaajan mukaan nimettyjä palkintoja ja paljon muuta. Pelaaja kutsutaan kesällä seuran junioreiden kesäleirille tai häneltä pyydetään videoterveiset kauden päätösjuhlaan.
Kesän 2021 EM-kisojen aikaan Tanskan maajoukkuetähdet, RB Leipzigin hyökkääjä Yussuf Poulsen ja Tottenhamin keskikenttäpelaaja Pierre-Emile Højbjerg, osallistuivat pyynnöstä videon välityksellä junioriseuransa BK Skjoldin kesätapahtumaan ja vastailivat junioreiden visaisiin kysymyksiin. Mitään ongelmaa ei ollut, että molemmat pelaajat olivat siirtyneet seurasta eteenpäin jo teini-iän alussa. Kerran BK Skjold, aina BK Skjold!
Samaan aikaan monien suomalaisseurojen Internet-sivuilla ei ollut edes mainintaa siitä, että seuran kasvatti pelasi historiallisissa EM-kilpailuissa. Ei sen enempää lyhyttä uutista kuin yksittäistä sosiaalisen median postausta.
Sanooko seura Middelfart Boldklub mitään?
Ei minullekaan ennen kuin tutustuin tanskalaistähti Christian Eriksenin junioriseuraan tarkemmin. Piskuinen kyläseura on ottanut kenties suurimmasta ylpeydenaiheestaan kaiken irti. Seuran sympaattinen, elämää nähnyt klubitalo on täynnä Eriksen-aiheista rekvisiittaa: on Ajax- ja Tottenham-aikaisia pelipaitoja, nimikirjoituksin koristeltuja valokuvia ja muuta materiaalia.
Kun valmentajat kokoustavat seuratalolla tai pitävät palavereita pelaajien kanssa, joka ikinen läsnäolija tiedostaa, että Eriksen on ”meidän porukkaa”. Hän on kasvanut tästä samasta ympäristöstä huipulle.
Suomessa tällaista kulttuuria, ylpeyttä ja konkreettisia esimerkkejä näkee valitettavan harvoin, vaikka joitakin valonpilkahduksia tuleekin silloin tällöin vastaan. Seurat tuntuvat helposti juurettomilta, mitä ne eivät suinkaan ole. Juuret pitäisi vain tuoda esille.
”Samoilla kentillä treenanneeseen ja samoja polkuja kulkeneeseen tuttuun pelaajaan on helpompi saada jokin yhtymäkohta kuin pelkästään television välityksellä nähtyyn supertähteen.”
Joku voi kysyä, mitä väliä tällä kaikella on. Paljonkin, vastaan. Esikuvat tulevat näkyviksi, lähelle. Heidän kauttaan on mahdollista välittää perinteitä ja seuran tarinaa. Tarjota junioreille kosketuspintaa, mahdollisuus samaistua seuran kasvatteihin. Viestittää niin lapsille kuin aikuisillekin, että jos asioita tehdään oikein ja sattumaakin on sopivasti matkassa mukana, kaikki on mahdollista.
Ihmisten ja tarinoiden kautta historia tulee osaksi nykypäivää ja nykyjunioreiden arkea.
Esikuvien vaikutusta lasten liikkumis- ja urheiluintoon on tutkittu jonkin verran. Havainnot ovat osin ristiriitaisia, sillä ilmiötä on hankala todentaa.
Tutkija Samuli Oja on Liikunta & Tiede -lehdessä toukokuussa 2022 julkaistussa artikkelissaan suhtautunut, moninaiseen tutkimusaineistoon viitaten, kriittisesti siihen, että huippu-urheilu innostaisi uusia ihmisiä liikunnan pariin. Toisaalta Oja on arvioinut tutkimuksiin pohjaten, että jo liikuntaa harrastavissa esikuvat voivat vaikuttaa enemmän.
Seurakulttuurin näkökulmasta olennaista onkin, että pelkästään esikuvista kertominen ei vielä riitä. Sen tueksi tarvitaan myös esimerkiksi laadukasta valmennusta ja innostavaa ilmapiiriä – perheen tukea unohtamatta.
Kun ”paketti” on kunnossa, konkreettiset pelaajatarinat ja -esimerkit voivat tuoda ratkaisevan lisämausteen. Samoilla kentillä treenanneeseen ja samoja polkuja kulkeneeseen tuttuun pelaajaan on helpompi saada jokin yhtymäkohta kuin pelkästään television välityksellä nähtyyn supertähteen.
Eikä seurakulttuurissa ole kyse vain esikuvavaikutuksesta. Parhaimmillaan se voi välittää myös eräänlaista hiljaista tietoa ja kokemusperäistä oppia, lisätä ymmärrystä. Kun nykyjuniorit ja heidän vanhempansa saavat kuulla seurasta eteenpäin ponnistaneiden pelaajien kokemuksista ja vinkeistä, nämä käytännöt voivat parhaimmillaan siirtyä arjen tekemiseen. Vaikutus voi toisinaan olla jopa tehokkaampi kuin valmentajan suusta tuleva ohje.
Kun kyproslaisessa Pafosissa pelaava ja Huuhkajissakin esiintynyt ammattilaispelaaja Onni Valakari kävi taannoin puhumassa ex-seuransa Käpylän Pallon junioreille esimerkiksi treenien jälkeisen välipalan merkityksestä palautumisen kannalta, yksittäisillä pelaajilla oli seuraavissa harjoituksissa mukanaan proteiinijuoma.
Tällaiset tarinat kuitenkin vaativat, että seurasta ylöspäin ponnistaneita pelaajia ja heidän tarinoitaan ei unohdeta. Seurakulttuuria pitää vaalia.
”Tärkeiden ruohonjuuritason seurojen kohtalona on jäädä tyystin paitsioon.”
Suomalaista jalkapallokeskustelua, -kulttuuria ja -uutisointia seuratessa tuntuu monesti, että aikuispelaajat vain tupsahtavat jostain pääsarjaan tai maajoukkueeseen. Kyse on koko lajiväen haasteesta, vaikka seuroillakin on peiliin katsomisen paikka.
Seurojen siirtouutisissa ei useinkaan mainita pelaajan juniorivuosien seuroja. Kattavissa pelaajaesittelyissä – silloin, kun sellaisia julkaistaan nettisivuilla – junioriajat ohitetaan olankohtauksella. Suomalaisten jalkapalloselostajien taso on noussut ja esimerkiksi Ruudulla on monia piinkovia ammattilaisia, mutta harmittavan usein monet heistä luonnehtivat pelaajaa ainoastaan sen seuran kasvatiksi, jossa hän on pelannut ainoastaan junioriuransa viimeiset pari vuotta. Aina pelaajien ensimmäisistä seuroista ei ole edes tietoa saatavilla. Tärkeiden ruohonjuuritason seurojen kohtalona on jäädä siten tyystin paitsioon.
En usko, että pienet seurat – sellaiset kuin vaikkapa helsinkiläinen SAPA, Maskun Palloseura tai Haukiputaan Pallo – saati niiden ihmiset erityisesti kaipaisivat sitä, että heidän yhteisönsä näkyisi julkisuudessa jotenkin laajemmin. Koko suomalaisen jalkapalloyhteisön kannalta aihe on kuitenkin kiistattoman tärkeä.
Kun ammattilaistasolle kasvaneiden pelaajien ensimmäiset seurat – yhteisöt, joissa pelaajat ovat saattaneet saada jopa ratkaisevan kipinän tavoitella unelmiaan – tulevat paremmin huomioiduksi, on mahdollista, että ymmärrys lapsuusvaiheen valmennuksen tärkeydestä lisääntyy. Kun asiasta puhutaan, se ymmärretään. Ja kun asia ymmärretään, sitä on mahdollista kehittää. Pelaajana kehittyminen on matka, jossa jokaisella vaiheella on arvoa. Reitti on jokaiselle ainutlaatuinen, mutta jostain kaikki on alkanut.
Lopuksi haluan kertoa erään henkilökohtaisen muiston. Seuran nimi ei ole olennaista, asia on. Vastaavanlaisia esimerkkejä nimittäin löytyy myös yksittäisistä muista seuroista.
Valmentaessani KäPan junioreita vuosina 2016–2021 pohdin usein, kuinka huonosti valmentamani lapset ja nuoret keskimäärin tiesivät seurasta eteenpäin ponnistaneista pelaajista. Osa kollegoistani jakoi saman huomion. Vika ei ollut lasten vaan meidän valmentajien: emme olleet onnistuneet kulttuurin välittämisessä.
Yhdessä muiden seuraihmisten kanssa ajattelimme, että KäPassa esiintyneistä pelaajista, kuten Onni Valakarista, Leo Väisäsestä tai Anssi Suhosesta, pitäisi jättää jokin pysyvä jälki seuran nykypäivään. Pitkän jahkailun jälkeen saimme syksyllä 2020 yhdelle seuran pukukoppirakennuksen seinistä valokuvat kolmikosta ja muutamasta muusta KäPa-taustaisesta pelaajasta.
Nuo valokuvat koristavat seinää edelleen, ja kymmenet ja kymmenet nykyjuniorit kävelevät niiden ohi päivittäin. Ehkäpä joku heistä saattaa treenikentälle astuessaan ajatella haluavansa jonain päivänä myös oman kuvansa samaiselle seinälle. Osaksi seuran historiaa ja tarinaa.
